keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Rasti seinään

Heippa! Tuokaa skumppaa, minäpäs nukuin viime yönä melkein seitsemän tuntia yhteen soittoon. Siis heräämättä kertaakaan, jaiks! Oli muuten aamulla aikalailla ihmeteltävää kun tajusin, että Hilla nukkui omassa sängyssä eikä hän ollut herännyt syömään kertaakaan. Eikä Liinakaan valvottanut, hänellä on ollut muutamana yönä (ilmeisesti) kovia kasvukipuja ja varsinkin alkuyöt hän on nukkunut levottomasti. Kellään isommista lapsista ei ollut jano tai mitään muutakaan ylimääräistä. Kerrassaan ihmeellistä.

Tuleva yö on ihan varmasti yhtä hulabaloota kun nyt näin menin tällä asialla leveilemään. No, ehkä saan nukkua sitten taas parin vuoden päästä seuraavan kerran. 😂 Ei vaan, tämä oli ehkä ihan hyvä muistutus siitä, että jonain päivänä se katkeamaton yöuni saattaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jos yhtä hyvä tuuri jatkuu saattaa olla, että huomenna kirjoitan jo tekstin missä on enemmän kuin kaksi lausetta. 😆 Jep, sitä odotellessa.

Tässä vielä täysin asiaankuulumaton kuva minusta ja autoon matkalla torkahtaneesta Liinasta. Odotamme tässä Ainoa pianotunnilta. 

Tsau!


torstai 14. syyskuuta 2017

Syksyn ensimmäinen

Hirvikärpänen. Syksyn ensimmäinen hirvikärpänen on aina pahin. Tässä vaiheessa syksyä niihin alkaa olla jo niin tottunut, että niiden liiskaaminen käy kuin itsestään eikä se ällötä enää juuri lainkaan. Mutta se ensimmäinen - yäääääk. Lapsen päässä vielä, eihän sitä sinne voi jättää.

Me asumme keskellä metsää (siis ihan oikeasti metsän, ei minkään puiston ja tai pienen koivikon vieressä), joten olemme hyvinkin sinut luonnon ja sen kaikenmaailman öppiäisten kanssa.

Paitsi hirvikärpästen. Ja lukkien. Hyi yäk. Lasten mielestä lukeissa on jotain tosi mielenkiintoista, minusta ne on vaan tosi kuvottavia pitkine jalkoineen.

Onneksi hirvikärpäset ovat pysytelleet (ainakin toistaiseksi) pääsääntöisesti pihalla. Tänäänkin törmäilin ulkona kärpästen kanssa niin että napse vain kuului, mutta sisältä olen bonganut vain pari.

Hirvikärpäsistä huolimatta metsässä asuminen on ihan parasta. Ensinnäkin, tällaiselle äärimmäisen laiskalle marjastajalle on aivan ihanaa se, että tuoreita marjoja voi käydä hakemassa kotinurkilta. Mustikat, vadelmat, puolukat, vaihtelevasti metsämansikoita myös. Ehkä tulevaisuus tuo tullessaan ne ajat, kun lähden ihan varta vasten etsimään hyviä marjapaikkoja ja kykkimään tuntikausiksi pusikkoon, mutta juuri nyt ja siihen asti olen äärimmäisen onnellinen siitä, että marjat kaurapuuron päälle tai puolukkapiirakkaan voi hakea spontaanisti muutaman metrin päästä. 

Toisekseen, täällä saa huutaa ihan vapaasti. Olisitte kuullut kun Touko opetteli eilen ajamaan pyörällä. Hän huusi ilosta sekä silkasta *itutuksesta, vuorotellen. Noin sekunnissa saattoi ääni muuttua kellossa, kun pyörä ei ajanutkaan sinne minne piti tai polkimet pistivät jarrut pohjaan. Ai jestas että siinä olisi ollut kanssapyöräilijät ihmeissään, itseänikin vähän hävetti vaikka muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla. Voi eläin-parkoja, mahtoivat ne ihmetellä taas meidän menoa. No, eivätpä ainakaan karhut hyökkää. Ja samalla tyylillä ovat kolme vanhempaakin lasta oppineet ajamaan pyörällä eli jos vanhat merkit yhtään paikkaansa pitävät, oravat saavat nukkua taas rauhassa hyvinkin pian.  

Hitsi kun hirvikärpäset eivät hoksaa pelätä meteliä.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Onneksi huomenna on maanantai

Torstaina sitä huomaa huokaisevansa, että onneksi huomenna on perjantai: viikonloppuna kenenkään ei tarvitse herätä aikaisin ja koko porukka saa huilata rauhassa. Mutta jotenkin kummasti sunnuntaina taas toivoo, että tulisipa se maanantai jo: uusi alkava viikko tuo tullessaan kaikenlaista, etenkin rauhan ja järjestyksen. :D

Mennyt viikko hujahti taas ihan supernopeasti. Tosin kyllä siihen mahtuikin vaikka ja mitä, mm. parit vaatekutsut, paljon ystäviä, naurua, itkua, hermonriekaleita - ja yksi lievä aivotärähdys. Meillä kun olosuhteisiin nähden tapahtuu harvoin oikeastaan yhtään mitään, niin yksi pieni onnettomuus saa pasmat ihan totaalisen sekaisin. No, siitäkin selvittiin. 

Hilla on pistänyt nyt selkeästi astetta isomman vaihteen päälle maailman tutkimisen suhteen: paikallaan häntä ei saa pysymään oikeastaan missään muualla kuin syöttötuolissa, sillä lattialla istuallaankin hän työntää itseään jaloilla taaksepäin. Hänen lempparipaikkansa on ehdottomasti ruokapöydän alunen, sieltä kun löytää sekä itseltä että muilta pudonneita herkkuja. Isommat lapset ovat onneksi hyvin perillä siitä, että Hilla ei saa laittaa suuhun mitä tahansa, vaan jopa Liina roudaa pieniä legoja ja hamahelmiä minulle kun on nähnyt Hillan niitä lähestyvän. Menoa ja meininkiä siis riittää, mutta onneksi sitä ehtii edes näin iltasella istahtaa hetkeksi ja huokaista.


Seuraavassa kuvassa pötköttelee Touko, joka aamuna eräänä heräsi, mutta torkahti vielä uudelleen (meidän lasten erikoistaito). Rauhalliset aamut - ai että. Maanantai, olet niin tervetullut! Mukavaa alkavaa viikkoa! :)




keskiviikko 30. elokuuta 2017

Maailman onnellisin vauva

Meidän Hilla, hän on maailman onnellisin. Kuinka monella on viisi hyssyttelijää ja tutin tuojaa kun päästää pienenkin inahduksen? Kuinka moni pääsee huristelemaan pöydäksi ja tuoliksi taitetulla "syöttötuoliautolla" ympäri kämppää, täysillä? Kuinka moni saa mutustaa salaa karjalanpiirakan jämää tai pizzan palaa pöydän alla? No ei kovin moni muu kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Meidän Hillapas saa, koska on niin ovela, ettei päästä ääntäkään siinä kohtaa kun on bongannut jonkun herkun lattialta. Äkkään hänet pahanteosta vasta kun huomaan hänen poistuneen näköpiiristä hipihiljaa. :D

Hilla täytti viime viikolla kahdeksan kuukautta. Hän on aivan ihana ja mahtava tyyppi, tyytyväinenkin vielä kaiken hyvän lisäksi. Hilla konttaa jo melkein, hänellä on melkein kaksi hammasta ja hän melkein kestää pitkän eron äidistä. Hilla on myös aika tarkka siitä, kenen sylissä hän on ja tässä kohtaa tuntuu, että hän vierastaa meidän lapsista ehkä voimakkaimmin. Tai sitten olen vain unohtanut muiden tämän vaiheen. Hilla nauraa isoon ääneen sisarusten jutuille ja kaivelee mielellään lego-laatikoita. Hänessä on myös sellaista Liina-siskomaista "jättiläisvauvan hyökkäys"-tyyppiä, mutta vielä hetken isompien lasten projektit ja rakennelmat saavat olla Hillalta rauhassa pöydillä ja tasoilla. 

Oikeastihan Hillan ruokavalioon ei todellakaan kuulu pizzat tai karjalanpiirakat, vaan viimeiset pari kuukautta hän on syönyt vauvoille tarkoitettuja kiinteitä ruokia: puuroja, soseita ja hedelmiä. Suurimman osan hedelmistä ja marjoista hän syö "itse" ja vaikka en olekaan mikään vannoutunut sormiruokailun kannattaja, on se pientä sotkua lukuunottamatta todella kätevää: hedelmät ja pehmeät vihannekset uppoavat pieninä palasina ja marjat joko tuoreina tai jäisinä. Kun Hilla mutustelee omia eväitään itsekseen, minulla on mahdollisuus esimerkiksi syödä itse samalla. Oujeah. Yöllä Hilla herää tissille kerran tai pari ja on hän päivälläkin ihan tosi onnellinen päästessään tissille, vaikka muut ruoat maistuvatkin jo erittäin hyvin. Aamuisin Hilla tykkää nukkua pitkään.

On Hillan elämässä myös pieniä alamäkiä: muutama päivä sitten hän kolaroi otsa ja nenä edellä pihasoran kanssa ryömiessään ulkona eikä pieniltä törmäyksiltä sisarustenkaan kanssa voi välttyä. Esimerkkinä edellisen postauksen kuva, siinä Liina halaa ensin Hillaa niin mahdottoman nätisti, mutta hetken päästä Liina tuuppaa pikkusiskon nurin. Ja neuvolan kasvuseulakin hälytti Hillan kohdalla ylipainoista! Voi meidän pientä palleroista, on tainnut tissimaito maistua vähän liiankin hyvin. :D No joo, hyvähän on että seuraavat. Hillan pituuskasvu on ollut hidasta verrattuna painoon. Onneksi meidän kaikki lapset ovat olleet vauvana aika pulleroisia niin ei olla ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kuukauden päästä käymme kasvukontrollissa, nähdään sitten mille linjalle käyrät asettuvat.

Nyt taidan kömpiä tuonne tuhisevan vauvan viereen, toivottavasti on rauhallinen yö edessä.





P.s. Hilla syö oikeasti aina pöydän ääressä, tuossa yhdessä kuvassa hän syö perunaa lattialla siksi, että Touko oli ystävällisesti vienyt äkäiselle pikkusiskolle perunan kattilasta sillä aikaa kun olin liiteristä hakemassa puita. :D    

   

tiistai 29. elokuuta 2017

Uudenlainen arki

Muutama päivä sitten minun isäni eli lasten pappa pyörähti pikaisesti meillä. Oli ruoka-aika. Hän istui ruokapöydän ääreen, tuumasi muutaman asian ja hetken hiljaisuuden jälkeen ihmetteli, että mitenkäs täällä on näin rauhallista. Niin, rauhallista ja hiljaista. Minä, Touko ja Liina olimme juuri syömässä. Hilla oli päiväunilla ulkona vaunuissa. Olin kattanut pöydän kolmelle. VAIN kolmelle.

Se on äärimmäisen outoa. Meillä todellakin oli rauhallista ja hiljaista. Meillä todellakin on rauhallista ja hiljaista viitenä päivänä viikossa, muutaman tunnin. Koska nykyään meillä asustaa kolmasluokkalainen, ekaluokkalainen, eskarilainen, kerholainen, taapero ja vauva. Ette kuulkaa uskokaan kuinka ihmeellistä on, kun puolet lapsista viettävät osan päivää jossain muualla.

Meillä on siis koulujen alettua koittanut ihan uudenlainen arki. Sulo aloitti esikoulun tutussa kyläkoulussa. Eino aloitti ekaluokan ja Aino siirtyi (jo!) kolmannelle luokalle. Kun he hyppäävät aamulla taksiin, minä jään kolmen pienimmän kanssa kotiin. Hillaa en oikein osaa edes vielä laskea lapseksi, koska hän ei tappele eikä sotke JA Toukosta ja Liinasta on kuoriutunut ihan suhteellisen siedettäviä tenavia nyt, kun päivät ovat rauhallisempia eikä muuttuvia tekijöitä ole niin montaa. Voin siis ajoittain kuulla jopa omat ajatukseni! No joo, kyllähän heidänkin kanssaan tekemistä riittää ja illat kompensoivat tehokkaasti aamupäivien rauhallisia hetkiä, mutta silti, ah autuutta. Kolme hurraa-huutoa Suomen koulusysteemille ja maailman parhaalle kyläkoululle.

Arki on tuonut tullessaan myös harrastukset. Pitkän kesäloman jälkeen lapset odottivat niiden alkamista kuin kuuta nousevaa ja täytyy kyllä itsekin myöntää, että vaikka meidän arkirytmi on astetta hurjempi, oli minullakin sitä jo vähän ikävä. Eikös sitä niin sanota, että arki on riittävän hyvää kun sitä lomalla kaipaa? Tai jotain sinne päin. Vaikka keväällä sitä oli ihan innoissaan kun koulut ja harrastukset jäivät lomalle, elokuun lähestyessä odottaa jo, että arkeen tulisi joku rytmi ja järjestys. 

Ainolla alkoi tutut pianotunnit ja jumppa ja parin viikon päästä hän aloittaa näytelmäkerhon. Se sopii hänelle kuin nenä päähän, sain nimittäin kesän aikana katsella "muutaman" esityksen ja toivon, että esiintymistä rakastavat tyttö viihtyy siellä hyvin. Eino aloitti jääkiekon kolmen päivän jääkiekkoleirillä ennen koulun alkua ja syyskuun puolella harjoitukset pyörähtävät toden teolla käyntiin. Jalkapalloharjoitukset puolestaan jäävät pois varmaan sitten, kun jäävuoroja on viikossa kahdet. Sählyäkin Eino odottaa jo kovasti. Ja seurakunnan poikakerhoa. Sulo seuraa isoveljen jalanjälkiä, tosin hän ei vielä tänä kesänä päässyt jääkiekkoleirille, mutta samoissa jääkiekkotreeneissä hän alkaa tänä syksynä käydä. On muuten älyttömän kätevää, että pojat ovat saaneet pelata kesän jalkapalloa samassa joukkueessa ja saavat pelata samalla tavalla myös jääkiekkoa, se helpottaa kuskaamista aika tavalla. Toukolla oli tänään ensimmäinen kerhopäivä - vihdoin ja viimein, ei niitä öitä ollakaan laskettu kuin ehkä kaksi kuukautta. :D Lisäksi Touko odottaa jo kovasti muskarin alkamista, ilmoitin Ainoa ja Einoa lukuunottamatta koko sakin sinne. Touko haluaa jatkaa myös jääkiekkokoulussa, saas nähdä tuleeko hänestä yhtä innokas kiekkoilija kuin isoveljistään. Liina ja Hilla pääsevät siis myös muskariin, muuta sitten ei tarvitakaan: talven aikana he saavat varmasti aimo annokset kulttuuri- ja liikuntaelämyksiä kun kulkevat isompien sisarusten harrastusjutuissa mukana. 

Vaikka meidän perhekalenterista ei montaa ihan täysin tyhjää päivää kuukaudessa löydy, on meidän arki oikeasti ihan tosi kivaa (ketäköhän tässä yritän vakuuttaa..:D). Lapset saavat tehdä mitä tykkäävät ja mitä osaavat - tämä periaate edellä meidän on mentävä joka asiassa, muuten mistään ei tulisi mitään eikä tätä kyllä jaksaisikaan kovin pitkään. Ja kyllä sitä jossain välissä itse ehtii jonkun lenkin käydä juoksemassa tai pyöräilemässä, jos ei muuten niin lasten kanssa. Siinäkin on vaan oltava asenteen kohdillaan. ;)

Alunperin ajattelin kertoa Hillankin tarkempia kuulumisia, mutta tämä arkisepustus venähtikin näin paljon. No, jätän sen huomiseen (nyt mantraan koko yön ja huomisen, että "muista kirjoittaa, muista kirjoittaa.."). Joten siis, huomiseen te siellä, onpa kiva että olette jaksaneet roikkua mukana. <3



keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesäterveiset Perheentuvalta!

Hei vaan taas pitkästä aikaa! Kesä on edennyt ihan hurjaa vauhtia, viimeisin kirjoitus on näköjään jostain huhtikuulta.. Jonkin luonnoksen tein tässä jokin aika sitten, mutta se on nyt ainakin toistaiseksi vielä julkaisematta, taisi jäädä viimeistelemättä syystä jota en enää edes muista. Mutta nyt ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kirjoittaa näin päiväsaikaan pikaisesti meidän kesän kuulumisia, pienin nukkuu nimittäin ulkona päiväunia ja toisiksi pienin on mummun kanssa mini-kesäreissulla JOTEN minulla on ihan ennennäkemättömät mahdollisuudet saada istua hetki koneen äärellä ihan rauhassa. Kääk. Kun saisi vielä oman mielen viriteltyä sellaiselle taajuudelle, ettei jatkuvasti sressaisi sitä että kohta tulee kuitenkin joku keskeytys ja ajatus katkeaa ja kaikki menee ihan päin pylleröä.. :D

Tässä kohtaa kesää lapset ja erityisesti minä itse olen jo saanut sellaisen ihan kiva lomafiiliksen päälle. Lasten lomautumisessa ei mennyt läheskään niin kauaa kuin omassa, he riitelivät ja tappelivat ensimmäiset pari viikkoa, mutta sittemmin meno on jo tasaantunut. Minulla itselläni on ollut taas iso työ rauhoittaa oma mieli ja tolkuttaa itselleni, että mihinkään ei ole nyt kiire. Olen saanut tehtyä jopa sellaisia hommia, mitkä ovat odottaneet tekijäänsä tyyliin koko talven. Hetkittäin on ollut sellaisiakin hetkiä, että huomaan istuvani sohvalla vailla tekemistä. Oikeastihan tästä huushollista ei tekeminen lopu ikinä, mutta olen päässyt pitkästä aikaa sille levelille, että tekemättömät hommat ei paina mieltä niin paljoa ja joku itselle kiva juttu saattaa pyyhkäistä heittämällä pakollisten töiden ohi. 

Mies on vielä tämän viikon töissä ja sitten hänkin jää neljän viikon kesälomalle. Meillä ei ole mitään ihmeellisiä kesälomasuunnitelmia, tämän porukan kanssa pääsee helpommalla (ja halvemmalla) kotona, mutta ainakin Ähtärin eläinpuistossa ja Korkeasaaressa olisi tarkoitus lähteä käymään. Lapsille on ihan luksusta se, että he saavat istua iskän kanssa kalalla ilman hoppua ja aamulla saa kölliä pitkään. Kaikki kesän peruselemetit ovat kasassa kun pääsee uimaan, mummulaan yökylään ja vähän väliä tulee sellainen olo, ettei ole mitään tekemistä. Kesälomassa on (muun muassa) se hyvä puoli, että fyysisen levon lomassa myös mieli rauhoittuu ja se taas vie lasten luovuuden ihan uusiin maisemiin. Varsinkin isommille jaksan tolkuttaa, että välillä tekee tosi hyvää vain köllötellä sohvalla ja ettei jatkuvasti tarvitse olla puuhaamassa jotakin. Talvella sitä saa taas viilettää paikasta toiseen tukka torvella. Tämän neuvon kun muistaisi sitten vielä itsekin. No, pikkuhiljaa.

Meidän oli tarkoitus ottaa lapsille syksyllä yleiseen rokotusohjelmaan tuleva vesirokkorokote, mutta ylläriylläri vesirokko löysi kuin löysikin tiensä meille. Taudin alkuperä on meille edelleenkin täysi mysteeri, mutta tulipahan sekin tauti lusittua. Meillä ei siis kukaan lapsista ole vesirokkoa sairastanut. Sulo aloitti ja vajaan parin viikon kuluttua se tuli lopuille viidelle. Juhannuksen jälkeinen viikko meni vesirokon merkeissä ja selvisimme siitä - sanoisinko näin harrypottermaisesti - odotukset ylittävästi. Huh.

Hilla täyttää tämän kuun lopussa jo seitsemän kuukautta. Hän on nyt pari viikkoa opetellut syömään kiinteää ruokaa ja pikkuhiljaa se alkaakin sujumaan. Hilla on edelleen hyvin tyytyväinen tenava, yöllä hän herää pari kertaa syömään eikä päivällä valita muuta kuin nälkää, väsymystä ja kakkaa vaipassa. Muuten hän nauttii suunnattomasti isompien sisarusten huomiosta ja seurasta ja pääosan päivästä hän käyttääkin heidän touhujensa seuraamiseen joko lattialta tai sitteristä. Hän nousee konttausasentoon, mutta ei nytkyttämistä lukuunottamatta osaa edetä sillä tyylillä vielä mihinkään suuntaan. Onneksi, jos niin saa sanoa, sehän tästä nyt enää puuttuu että hän lähtee syömään lastenhuoneiden lattioilta pikkulegoja ja muovailuvahaa. XD

Tällä hetkellä täällä sataa vettä, mutta lämpöasteita on melkein kaksikymmentä. Vaikka tähän mennessä kesäsäät eivät ole olleet ihan parhaita, me luotamme siihen, että kyllä se kesä meitä vielä hellii. ;)








lauantai 22. huhtikuuta 2017

Seliseli

Minulla on täällä tiedättekös niin epätopellinen tilanne etten oikein itsekään meinaa uskoa sitä todeksi: istun YKSIN sohvalla. Pienin nukkuu omassa sängyssä ja mies on valmentajien saunaillassa. Kääk. Aino lukee vielä sängyssä kirjaa, mutta talo on silti harvinaisen hiljainen. Vähän kauhulla kyllä odotan, että milloin tämän autuaan rauhan rikkoo joku tai jokin.

Meidän tissi-takiaisesta on siis kovaa vauhtia kasvamassa "iso" vauva, joka viihtyy jo pitkiä aikoja isompien touhuja seuraten lattialla tai sitterissä. Vasten omia odotuksiani vauvaa (joka muuten kulkee blogissa tästä eteenpäin nimellä Hilla) voi pitää suhteellisen turvallisin mielin lattialla, missä hän jo sinnikkäästi harjoittelee mahalleen kääntymistä. Vielä pyörähdys ei ole onnistunut, mutta kovasti hän jo kyljellään könöttää. 

Niin no, eihän se nyt mikään ihme olekaan, pian Hilla täyttää nimittäin neljä kuukautta. Neljä! Eikä. Piti oikein laskea uudelleen. Neljä kokonaista kuukautta, niin lyhyt mutta kuitenkin niin pitkä aika. Kaikken kamalinta kuudennen lapsen kohdalla on se, kuinka varkain hän kasvaa ja kehittyy. Jokaisen lapsen kohdalla se on tietysti niin, mutta eipä meillä ihan hirveästi olla mitään varsinaista vauva-arkea eletty, vaan isommat ovat määränneet tahdin edelleen ja Hilla on vaan sujahtanut ruljanssiin mukaan.

Vaikka eihän se oikeasti taida mennä niin. Ei se vauva niin vain sujahda kenenkään arkeen, vaan hän mullistaa koko elämän ja vaikuttaa ihan kaikkeen ja kaikkiin, kaikkien huomaamatta. Ja hyvä niin, minusta. Mullistakoon. Tosin minun on itsenikin pitänyt vähän väliä muistuttaa itselleni, että meillä asuu nyt vauva. Kaiken ei tarvitsekaan sujua ja soljua niin "helposti" kuin aiemmin, vaan kaikki asiat mietitään vauvan tarpeet edellä. Ja koska vauvan tarpeet ovat varsinkin alkuun aika oikukkaita, aika harvat kerrat mikään on mennyt niin kuin olen ajatellut. 

Pakkaa sekoittaa lisäksi kohta neljävuotiaan ja äskettäin kaksi vuotta täyttäneen uhma. Tai kausi. Mikä lie. Ja taitaa meidän tokaluokkalaisellakin olla jonkinlainen herkkyyskausi tai kasvun paikka. Eskarilainenkin on välillä ihan rasittavuuteen asti takertuvainen. Ainoa "tasainen" tyyppi tällä hetkellä on meidän viisivuotias. Tosin ei siitä montaa kuukautta ole kun hänelläkin oli joku kausi.

Niin että kausia. Ihmeellinen olkoon se päivä kun voin sanoa, että kenelläkään ei ole enää minkäänlaista uhmaa päällä. Tällä hetkellä eniten odotan neljä- ja ja kaksivuotiaan tasaantumista. Joinakin päivinä tuntuu, että he heräävät aamulla vain ja ainoastaan kiduttamaan toisiaan. Jos (kun) he eivät parempaa tekemistä keksi, he härnäävät toinen toistaan ihan jatkuvasti. Niin kauan, että jompikumpi itkee ja minä hermostun. Voisi luulla, että kaksivuotias olisi altavastaajana tällaisessa tilanteessa mutta ei, Liina onkin niin itsepäinen ja temperamenttinen, ettei kolme isompaa edes yritä vääntää hänen kanssaan. Touko taas.. no, sanoisinko ettei hän oikein meinaa uskoa mitään. Ja hän kyllä jaksaa vääntää Liinan kanssa.

Tasaantumista odotellessa.. Tämä oli nyt vähän niinkuin sellainen pikainen vuodatus siitä, miksi en ole jaksanut kirjoittaa: meillä on vauva ja kaikilla muilla joku kausi. Voi että kun olen niin monena iltana halunnut kaivaa koneen laatikosta ja kertoa, että meidän elämä on (kausista huolimatta) oikeasti tosi kivaa. Meillä on ihana vauva jota kaikki rakastavat ihan hirveästi. Isommat ovat tehneet ja oppineet vaikka ja mitä, heillä on ihania ystäviä ja kivoja harrastuksia ja vaikka hiihtoloman aikaan meillä käväisi oksennustauti niin olemme kaikki terveitä ja voimme hyvin. Mutta joka ilta olen valinnut kirjoittamisen sijaan jotakin muuta: pitkien päivien jälkeen hetki lasten nukkumaanmenon jälkeen on saattanut olla ainut, jolloin olemme miehen kanssa saaneet istahtaa hetkeksi ja huokaista. Lisäksi omat yöuneni vaativat rauhallisen nukkumaanmenon eli en voi katsella kännykkää tai tietokonetta kovin lähellä nukahtamista, muuten uni on levotonta.

Selitän tätä tässä nyt varmasti enemmän itselleni kuin kenellekään muulle. Harmittaa vaan niin vietävästi, blogi on ollut kuitenkin ajatuksissa lähes jatkuvasti.

HAAAA! Kirjoitinpa näin kauan eikä kukaan ole vieläkään häirinnyt. Tai kävin minä Liinalle antamassa jossain vaiheessa vettä mutta sitä ei lasketa, koska hän hiljeni sen jälkeen samantien. Nyt kun saisin vielä muutaman kuvan lisättyä.. Oho, laitan vain pari, selasin nimittäin kuvia taaksepäin ja löysin sieltä otoksia mitä en edes muista ottaneeni (kuvien tsekkaus siis edessä)! Jösses, onneksi on kamerat, en muistaisi näistä vuosista varmaan yhtään mitään ilman kuvia. :D