maanantai 17. maaliskuuta 2014

Äidit, antakaa armoa

Äitimaailmassa, niinkuin monella muullakin elämänalueella, näyttää vallitsevan tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joista minusta aivan liian moni ottaa hirvittävän stressin ja käyttäytyy sen mukaan, monesti vasten omaa luontoaan. Itsensä vertailu muihin, varsinkin uudessa elämäntilanteessa, tuo lisää painetta monesti jo valmiiksi stressaavaan tilanteeseen:

Varmasti kaikki muut synnyttävät ilman kivunlievitystä, niin minäkin.

(Imetyksestä en viitsi edes kirjoittaa.) 

Pitäisikö meidänkin käydä vauvan kanssa muskarissa? Muutkin käy, jos emme mene teen varmasti lapselle hirvittävän karhunpalveluksen ja hän jää varmasti jälkeen kaikessa minkä elämä eteen tuo.

Meidän lapset riehuvat, toisten lapset eivät. Olen varmasti surkein vanhempi ikinä.

Miten he ovat saaneet lapsistaan niin kohteliaita ja sosiaalisia? Meidän tenava vaan leikkii yksin, omia juttujaan, ei varmaan sosiaalistu ikinä.

Tuo lapsi osaa jo ajaa pyörällä; niiden lapsi ei käytä enää vaippaa; sitä vauvaa täysimetettiin puolivuotta. APUA. Ja itse yritän ja yritän ja yritän ja aina vaan, kerta toisensa jälkeen mietin, mitä teen väärin.

Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka kuinka yrittää parhaansa, muistuttaa lasta sanomaan kiitos, anteeksi, ole hyvä, kieltää, keskustelee, kehoittaa, neuvoo ja ohjaa, se ei välttämättä näy lapsen käytöksessä tai osaamisessa - varsinkaan aina tai kovin nopeasti. Lapset ovat erilaisia, heilläkin on hyviä ja huonoja päiviä. Aina ei jaksa olla kohtelias tai pyytää nätisti, aina ei jaksa pitää kynää oikein. En tietenkään ole sitä mieltä, etteikö lapsia kannattaisi kannustaa hyviin käytöstapoihin tai neuvoa, tottakai se kantaa hedelmää, kun jaksaa olla kärsivällinen. Mutta harvemmin lapset näistä asioista itseensä ottavat, minusta tuntuu että ensimmäisiä tuomitsijoita olemme me vanhemmat - "Millaisethan vanhemmat tuollakin lapsella on, kun ei kiitos voinut sanoa?; "Sinulle ei varmaan ole koskaan opetettu käytöstapoja, kun tuollalailla toisia tönit.". Kyllähän se hyvältä tuntuu, jos oma lapsi ihan omasta aloitteesta sanoo kiitos. Mutta yhtälailla ihan hirveältä, jos ei sano, katsoo vain, kiittämätön töykimys.

Ymmärrystä, ymmärrystä, ja armoa. Erityisesti äideiltä äideille. Itsekin olen joutunut miettimään omia ajatuksiani kohdattuani esimerkiksi hankalia riitatilanteita isossa porukassa. Olisinko itse osannut toimia yhtään paremmin, tuskimpa. Vanhemmuuden hankaluuden hoksaa vasta sitten, kun se on omalla kohdalla. Näitähän riittää "meillä ei ainakaan tehdä noin", "minä olen päättänyt, että meidän vauva tekee näin"..ööööh kuinka paljon sitä joutuukaan sanojaan (tai ajatuksiaan) syömään, kun hankala tilanne osuu omalle kohdalle. Liittyi se sitten mihin tahansa; synnytykseen, imetykseen, nukkumiseen, syömiseen. Tässä kohtaa voisi ottaa mallia isistä: he eivät ota läheskään niin isoa stressiä siitä, missä vauva nukkuu, mitä taapero syö, minkälaisia leikkejä isommat lapset leikkivät (pyssyleikkejä, jestassentään! muut varmaan ajattelevat, että me kotona ammumme toisiamme pyssyillä!) tai onko lapsilla puhtaat tai yhteensopivat vaatteet. Kun ei ne miehet keskenään niitä asioita vertaile. Ainakaan niin paljon kuin me äidit. 

Huvittuneena olen joskus kuunnellut, kun esimerkiksi esikoistaan odottavat vanhemmat (äiti) luettelevat tavoitteita (jotka usein ovat muilta napattuja ja opittuja vääristyneitä käsityksiä siitä, miten pitäisi toimia); samalla olen sydämestäni toivonut, että he onnistuvat niissä tai eivät ainakaan järkyty kovin pahoin, jos kaikki ei menekään niinkuin ovat suunnitelleet. Mutta, sehän onkin monesti kriisin paikka. Helppohan se on sanoa, kun toisilla on jo kasapäin kokemusta, ja itsekin on vannonut jonkin tietyn toimintatavan nimeen - ja pieleenhän se meni. Tai jos on sattunut saamaan vauvan, joka tekee kaiken niinkuin kirjoissa sanotaan. Itse olen etuoikeutettu, kun saan seurata neljän täysin erilaisen tyypin kasvua ja tapoja toimia. Kun ymmärsin, että yhden kohdalla ei toimi sama kuin toisella, kaikki muuttui helpommaksi. 

Muumipappa on (kerrankin!) näin viisaasti sanonut "Minun kokemukseni mukaan lapset vetävät pidemmän korren". Iso peukku minulta niille, jotka ovat pystyneet kaikki suunnitelmat ja ajatukset totetuttamaan sellaisenaan kun ne on alunperin kirjoittanut. Vielä isompi peukku heille, jotka ovat pystyneet tai uskaltaneet olla tekemättä suunnitelmia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti