tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kriisejä

Elämä on välillä yhtä kriisiä.

Ensin, seurustelun alkuvaiheessa joudut välillä jakamaan sen oikean jonkun toisen kanssa; hänen vanhempiensa, kavereidensa, harrastustensa kanssa. Todellakin loukkaannut siitä, ettei hän huomaa sinua. Ikinä. Vaikka todellisuudessa viettää oman aikansa lähestulkoon kokonaan sinun kanssasi.

Sitten ehtii tulla muutamia pienempiä kriisejä. Asumisjärjestelykriisi (se laittaa tavarat jääkaappiin erilailla kuin minä), hääkriisi, häävieraskriisi, häälahjakriisi. 

Kun häät ovat onnellisesti ohi, tulee lapsikriisi. Raskauduttuasi olet todellakin vihainen sille toiselle, hän ei sentään joudu luopumaan raskauden takia juuri mistään, paitsi rakkaasta puolisostaan, jonka hormonit ovat vieneen mennessään; eikä hän taaskaan huomaa sitä. Eikä mitään, varsinkaan sinua. Kun lapsi syntyy, kriisi vaan pahenee; sinä roikut lapsessa 24/7, etkä pääse ikinä minnekään. Mutta se toinen pääsee. Itse sentään uhraat oman elämäsi tämän lapsen takia, luovut taas paljosta, eikä se toinen oikeastaan mistään. Toinen pääsee välillä sentään rentoutumaan töihin, sivistyneeseen seuraan. 

Juuri ennen toisen lapsen odotusta tilanne on päässyt rauhoittumaan. Sitten kaikki alkaa taas alusta. Sinä joudut kärsimään raskauden tuomista ikävyyksistä ja lisäksi vielä esikoisesta, joka kaikesta huolimatta vaatisi reipasta ulkoilua, terveellistä ruokaa, viihdytystä. Ja kun itse ei vaan jaksa. Yrität pysyä jättisuuren mahan ja liitoskipujen kanssa sellaisen perässä, jolla ei todellakaan ole korvia, ja vaikka olisikin, ne eivät ole kuulevinaankaan; sinne vaan autotielle, äiti pelastaa. Ja se toinen rentoutuu edelleenkin siellä töissä. Oikea paskiainen. 

Lisäksi koet vielä monenmonta kriisiä kasvavien lasten kanssa; se ei tottelekaan/nukukaan/syökään/piirräkään siten miten sinä etukäteen ajattelit. Se sotkee, ei osaa siivota jälkiään, herättää yöllä, puree, potkii, kiukuttelee, ei anna kauniiden koriste-esineiden tai kynttilöiden olla siinä, missä ne ovat aina ennen olleet. Ei se ole minun ollenkaan. Ei sen näin pitänyt mennä. 

Jossain (seuraavien) lasten syntymien välissä/jälkeen tulee talonrakennuskriisi. Ne, jotka ovat päättäneet ähertää asumuksensa itse, tuntevat sen nahoissaan. Tai ainakin sinä tunnet. Siitä, jonka kanssa on tehnyt yhteisen päätöksen unelmakodin rakentamisesta, tulee vihollinen numero yksi. Hän on se, jota syyttää, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Sitä ei todellakaan osannut kuvitellakaan, millaista on hoitaa yksin käytännössä koko muu rakennusprojektin ulkopuolella oleva arki. Eikä hän huomaa sitä, hän ei tee asialle mitään! Murjotat, suutut, uhraudut, murjotat lisää. Unohdat, että hän tekee ensin työpäivän ja lähtee puolen tunnin ruokatauon jälkeen tekemään toisen mokoman raksalle. Ja kotiin tullessaan, hyvin väsyneenä, kohtaa vihaisen ja unohdetun puolison. Ja unohdetut lapset, "et varmaan muista niiden nimiäkään enää!". 

Kunnes taivut. Helpottaa. Tajuat, että hei, me päätettiin tehdä tämä yhdessä. Minä itse olin se, joka oli ehdottomasti sitä mieltä, että näin tehdään. Kyllä minä jaksan. Ja, niinkuin monessa muussakin, kärsivällisyys palkitaan. Uhrautumisesi palkitaan. Kiität lopulta häntä, joka huonostikin nukutun yön jälkeen on jaksanut raahautua töihin, häntä, joka sen talon on rakentanut. Sinua ei enää niin haittaa se, että juuri pestyn maton päälle puklataan, lattialle kaatuu sadas maitolasillinen, kattila on taas tyhjä vaikka juuri kokkasit kaksi tuntia. 

Kiität häntä, joka kesti kaiken sen kauheuden, minkä päästit suustasi kun oikein väsytti ja itketti. Ja taisi hän oikeasti huomata sinut, mutta et vaan itse huomannut oikein mitään. 

Sanotaan, että jos avioliitto kestää talon rakentamisen, se kestää kaiken. Meillä ainakin on juuri näin; rankkaa rakennusvuotta on kiva muistella näin jälkeenpäin, mutta en haluaisi kokea sitä uudestaan. Luulen, että ihmisen kasvuprojekti ei lopu koskaan, ja itse saan olla todella onnellinen, kun olen löytänyt vierelleni ihmisen, jonka kanssa selviän kaikesta.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti