keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Vappu tuli taloon

Sima jäi laittamatta. Munkit jäi paistamatta. Peruspalloja ja vappuviuhkoja sentään muistin ostaa. Okei lapset muistuttivat. MUTTA onneksi mummut ovat olemassa! Juuri kun löin itseäni henkisellä nyrkillä otsaan kun en mitään saanut aikaiseksi, niin toinen mummu kantoi laatikollisen munkkeja ja pari pulloa simaa ovesta sisään ja tänään saatiin hakea kunnon heliumpallot toiselta mummulta. Hallelujah! Äärimmäisen kiitollinen mahtavasta tukiverkosta, puss. Ja saatiin vielä heliumpallo-mummulta pussi ruisleipää, kun tajuttiin, että kaupat olivat menneet kiinni jo kuudelta. Minä kun olin Einon ja Sulon kanssa liikenteessä vasta 18.06. No, onneksi emme paljon enempää tarvinneetkaan.

Lasten kanssa vappu tuntuu kyllä ihan mielettömän kivalta. Onko nyt se vappu? Saako laittaa vappuhatut päähän? Jee! Erilainen merkitys tällekin "juhlalle", kiitollinen myös siitä. Nyt täällä leijuu neljä erilaista palloa, joista jokaista Touko yrittää hilata itselleen: hän kiskoo sinnikkäästi narusta palloa alaspäin, mutta juuri kun pallo on kosketusetäisyydellä, hän päästään kädet narusta irti ja pallo karkaa taas yläilmoihin. Dääm. 







Päivällä ruoan jälkeen lapset odottivat innolla pöydän ääressä munkkeja ja limsaa. Otin vappuhatut irti kynttiläkruunusta (on meilläkin jemmat) joka roikkuu ruokapöydän yläpuolella ja sitten se kynttiläkruunu tipahti alas. PAM. Jotenkin kummasti siinä jotkut kierteet oli löystynyt, onneksi mitään ei mennyt rikki, säikähdettiin vain. Aino ihan refleksinomaisesti sekunti kolahduksesta huudahti: Hyvää vappua iskä! Vieläkin naurattaa. Oikeesti, se oli äärimmäisen huvittava tilanne. 

Aamulla sain aloitettua ikkunanpesu-urakan, samalla "hieman" järjesteltiin paikkoja. Eli kun minä järkkäsin, lapset valloittivat siistin paikan. Onhan se tietenkin mukavampi leikkiä, kun on tilaa ja lelut omilla paikoillaan. 

Oli muuten puhtaat ikkunat, johtuukohan sekin epätavallisesta talvesta?

Hihittelin itsekseni kun tsekkasin Toukon sukka-tilanteen: jokohan sitä kohta uskoisi, etteivät ne pikkuriikkiset sukat, mitkä hänellä oli ihan vastasyntyneenä jalassa, ole enää kymmeneen kuukauteen olleet sopivat? Raukkaparka, sillä on aina joko liian pienet tai liian isot vaatteet päällä. 

Toukon toinen ehdoton lempipuuha on Missä vauva on-leikki: siinä Touko vetää jonkin pyyhkeen tai vaatekappaleen päänsä päälle, odottaa ja kiskaisee sen pois. Voi että sitä käkätystä. No nyt hän seilaa lattialla ja laittaa minkä tahansa rentun päälleen ja odottaa. Jos kukaan ei huomaa, hän huutelee itse. Ja kiskaisee. Ja käkättää. 


Touko on oppinut nyt myös mönkimään saunassa oven alta löylyhuoneeseen. Ja kun se kiuas on niin kiehtova, ah, yksi ressi lisää.

Saunasta puheenollen, hoilasin tänään lauteilla "Sunny"-biisiä, tai sitä vähää mitä siitä muistan. Sitten ihmettelin ääneen, että mistä se laulu minulle mieleen tuli, lauloiko joku sitä? Aino painoi päätään alemmas kuumassa löylyssä ja huusi: Mulla ei soi päässä muutakun toi kiuas! Ahhahahaaa. Ja äiskällä oli taas hauskaa. 

"Uusi" keinutuolikin on saapunut. Yllättävän hyvässä kunnossa se on, oltuaan kaksikymmentä vuotta kylmässä ulkovarastossa. 




Meidän huushollin elintarvike nro 3. Ja tänään tuli mieleen taas yksi lisää sarjassa Mahtavuutta on: kun lapsi kiskaisee lasin pois alta sinun vielä kaataessa siihen maitoa.




P.s. Mistä tietää, että äiskä on istunut päivällä tietokoneella? Joku muukin taisi huomata sen ja halusi, että äiskäkin huomaa.



Tunnustuksia

Teidän lapset/te olette niin kovin rauhallisia. Miten teillä voi aina olla näin siistiä? Miten voit jaksaa tuollaisen lauman kanssa? Onpa täällä hiljaista, missä kaikki ovat?

Mm. näitä asioita minulle tai meillä usein ihmetellään. Aina meinaa tulla jokin vastalause: No näkisitpä heidät kotona! Taitavat olla vieraskoreita. Siivosin juuri kolme tuntia. 

Vaikka jaksankin ilmeisesti poikkeuksellisen hyvin välillä todella stressaavia tilanteita ja jatkuvaa kaaosta, on minullakin heikot kohtani. Ja koska listojen tekeminen on ollut aina minulle rauhoittavaa touhua, rupesin kirjoittamaan asioita ylös. Kuten tavallista, lähti vähän lapasesta ja meinasi tulla asioita ihan aiheen vierestä, mutta otin sen sellaisena itsensätutkiskelu-projektina. 

Nämä asiat (ajatukset) nousivat päällimmäisenä mieleen.

Olen ollut aina ihan surkea vaipanvaihtaja. Tai ei siinä itse vaihtamisessa ole mitään ongelmaan, vaan ajoituksessa: edes vastasyntyneelle en jaksanut nousta vaihtamaan yöllä vaippaa, jos vauvaa ei itseään haitannut ylitäysi pissavaippa tai kakka. Isommille olen monesti huomannut vaihtaa vaipan vasta, kun vaippa roikkuu painavana niin alhaalla, että persvako paistaa.

Olen aina ollut supersurkea muistamaan päivittäisen d-vitamiinin. Isompien kanssa homma on jo hanskassa, varsinkin, kun he itse monesti muistuttavat asiasta, mutta vauva-ajan vitamiini-tippojen muistaminen on ollut aina jotenkin todella ylivoimasta. Neuvolassa sitten hävetti, kun mietti menneitä viikkoja ja sitä vieläkin melko täyttä vitamiini-purkkia.

Minusta on helpompi vastata kysymykseen "mitä kuuluu" että "hyvin menee" kun ruveta sepustamaan huonosti nukutuista öistä ja huutavista tenavista ja uhmaiän kriiseistä ja siitä, kuinka välillä v*tuttaa ihan armottomasti. Lähimmät saavat sitten kuulla ne toisenlaiset tarinat.

Joskus lapset syövät pelkkää makaronia ja ketsuppia, kun en jaksa aloittaa uuden ruoan tekemistä. Hyvin se heille kyllä kelpaa, minä taas tunnontuskissani ajattelen kaikkea sitä, mitä jääkaapissa olisi kun vaan jaksaisi valmistaa.

Meidän taaperot ovat syöneet myös purkkiruokaa, monestikin. Ainakin silloin kun isommat syövät pelkkää makaronia ja ketsuppia. Senkin purkkiruoan saatan lämmittää toistamiseen, vaikka eikös purkissa lue, että lämmitä vain kerran?

Joskus lapset katsovat ihan liikaa telkkaria tai pelaavat tietokoneella vain siksi, että minä haluan siivota. Jos minulla on joku juttu kesken ja joku vaatii jotain, saatan lykätä lakun käteen ja passittaa sohvalle sitä syömään.

Uloslähteminen tuntuu joskus ihan hirveältä ajatukselta ja on päiviä, jolloin ei käydä ulkona ollenkaan.

Joskus lapsen hampaat jäävät pesemättä illalla, jos hän on kovin äkäinen (eli väsynyt) tai vastahakoinen lähestulkoon kaikkea kohtaan: silloin on vaan parempi kantaa lapsi suoraan sänkyyn nukkumaan.

Kerran mäiskin lasten sateenvarjon hajalle, kun hermostuin heidän jatkuvaan riitelyyn. Mikään ei tuntunut menevät jakeluun, ei mikään. Siinähän hijenivät eikä kukaan kysynyt sen sateenvarjon perään. Tämän tunteenpurkauksen laitan kyllä täysin väsymyksen piikkiin: rakennusaika oli suunnillen puolessavälissä ja odotin viimeisillä viikoilla Suloa. 

Lahjon, kiristän, uhkailen, raivoan, häpeän ja harmistun. Huudan, että laittakaa sitä telkkaria pienemmälle (vaikka sitä ei paljon pienemmälle enää saa) kun joku juttu ärsyttää. TOSI kypsää.

Joskus huijaan, että maitoa ei ole tarpeeksi, kun lapset pyytävät kaakaota enkä jaksaisi millään siivota sitä sotkua. Kun Aino lähtee tarkistamaan asiaa, keksin, että seuraavan päivän ruokaan tarvitaan sata litraa maitoa. 

Olen surkea muistamaan korvien putsaamisen tai kynsien leikkaamisen. 

Olen kateellinen niille, jotka osaavat ja uskaltavat pyytää apua. Minulle se on edelleen ihan hirvittävän vaikeaa, vaikka olen yrittänyt kehittyä. En viitsi vaivata, ajattelen, että kyllä selviän tästä(kin) itsekseni. Sama koskee lasten hoitoonviemistä, miten se voikaan olla niin hankalaa?

Minua ärsyttää suunnattomasti lapsille yli-lässyttävät aikuiset. Kun minusta lapsille voi puhua ihan normaalisti. Tämä liittyy hyvin vanhasti siihen, että minusta aikuiset monesti aliarvioivat lapsia: lapset tajuavat ennemmän kuin osaamme arvatakaan. Ja ärsyttää minua suunnattomasti myös raskauden ja imetyksen aikana tupakoivat äidit enkä oikein koskaan ole saanut jäähypenkkiä meillä toimimaan. Tai itselläni se kyllä toimii, kerran lähdin ulos kököttämään kivelle, kaikki lopettivat riehumisen ja lähtivät minua etsimään. 

Seuraavaksi voisin yrittää tehdä listaa hyvistä puolista, se kun tuntuu olevan aina se hankalampi tehtävä. En ole eläessäni katsonut Iholla-sarjaa, mutta sen perusteella mitä siitä kuulin, voisi olla kohdallaan ihan jokaisen ihmisen kuvata omaa elämäänsä kaunistelematta vaikka viikon ajan. Siten voisi oppia omasta käytöksestään yhtä jos toista. Sekä hyviä että huonoja puolia.








maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tuunatut tuolit, sata lehteä ja mytty vessapaperia

Lauantaina hain "uusiin" ruokapöydän tuoleihin kankaan. Vaikka ajattelinkin, että tuolit kaipaavat myös hiomista ja maalausta, jätin sen tekemättä, sillä lopputulos on minusta näin parempi. Tuolit ovat vanhat ja se saa myös näkyä.

Alunperin tuoleissa oli hurmaava samettikangas, ei kuitenkaan ihan minun tyyliäni.




Yllättävän helposti vanha kangas lähti irti, sain jopa säästettyä suurimman osan alkuperäisistä, ihanista pikkunauloista joilla kangas oli kiinni irroitettavassa istuinosassa.


Tässä lopputulos! 




Katsoin tuunaus-hetkeni koittaneen, kun koko porukka oli syönyt (tämän kesän eka terassi-sapuska, jee!) ja lapset touhusivat pihassa omiaan. Yritin olla herättämättä turhaa huomiota, mutta eipä aikaakaan kun kaksi innostunutta apuria seisoivat leikki-vasarat kädessä vieressä. Ja kohta kiinnostui myös Aino. Kärsivällisesti jaksoivat odottaa vuoroaan, annoin jokaisen hakata yhden pikkunaulan omilla vasaroillaan, hyvää tarkkuutta kehittävä askare ;). Touko osallistui lähinnä istumalla koko komeuden päälle. Kummasti tämä kiinnosti enemmän kuin iskän lapiointi-kivenpyöritys-urakka.

Tällaiset nopeat ja helpot tuunaushommat sopivat meille hyvin, enemmänkin tulisi varmaan tehtyä jos olisi aikaa ja sopivat tilat. Etenkin ne tilat, ehkä sitten myös puuseppä-iskänkin voisi saada innostumaan kaikenlaisesta tuunaamisesta.

Ja tulipa haettua ensimmäiset kesäkukat, malttamattomana odotellaan luonnon puhkeamista "kukkaan"!




Muuten viikonloppu meni rennosti, luin mummulassa ainakin sata (kolme) lehteä, kuinka sitä pystyykään jumittumaan keinutuoliin kahdeksi tunniksi? Eikä vaatekutsuja ollutkaan, käytiin sen sijaan Ainon kanssa hoitelemassa kaikkia "kivoja" asioita, mm. etsimässä Toukolle valokuva-albumia: minulla on vanhanaikanen tapa koota lasten vauva-vuoden kuvia ihan perinteisesti albumiin, mutta en tykkää niistä perus foto-albumeista, ne on tylsiä. Eli tämäkin täytyy tehdä hankalimman kautta ja etsiä ikuisuus oikeanlaista. Jostain verkkokaupasta löysin kivan, täytynee tilata se. Touko muuten seisoskeli "vahingossa" itsekseen viikonloppuna, ei kuitenkaan vielä uskaltanut askeleita ottaa vaikka kuinka tsempattiin. :D

Tämä aamu alkoi jo ennen seitsemään. Siihen nähden päivä on mennyt ihan jees, itselläni meinasi olla aamusta vähän inhottava maanantai-fiilis ja KAIKKI meinasi ärsyttää, mutta se meni onneksi ohi. Touko heitti vessanpönttöön kokonaisen vessapaperirullan, Aino löysi sen kun oli menossa pissalle. Lattiat ja ikkunat on edelleen pesemättä.


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Project Pärekori

Tänään herättiin pikkupoikien kanssa vähän kummallisesti jo puoli seiskalta. Vieressä oli aamulla Ainon lisäksi myös Eino, sekin oli erikoista. Mutta Einolla on ollut taas monta kuivaa yötä, hurraa!

Suloa vähän hirvitti Karvakuonot, hän ei ole koskaan välittänyt käsinukke-hahmoista, pelleistä tai ihminen puvun sisällä-tyypeistä, esimerkiksi Herra Nokkelosta.


Iltapäivä ja ilta hengailtiin ulkona, sain maalattua toisen pärekorin, Einon avustuksella tietenkin. Vähän epätasaiseksi jäi maalipinta vielä kolmannenkin kerroksen jälkeen. No, menköön näin.



Ainolle tuli kutsu esikoulun tutustumispäivään. Taisi olla isompi juttu minulle kun tytölle itselleen. Niisk. Ainolla oli muuta ajateltavaa, puhallettiin nimittäin ilmapalloja eikä hän ole koskaan sietänyt kovaa pauketta. Kädet oli korvilla aina kun puhalsin. Eikä varsinkaan Touko olisi saanut koskea lattialla vaeltaviin palloihin ollenkaan: Aino pelkäsi, että ne puhkeaisi ja ehkä ihan aiheestakin, kivasti ne pallot Toukon harvahampaiden välissä narskuu. Jossain vaiheessa jouduin kieltämään Suloa istumasta pallojen päällä, kun rupesi hepuli yltymään liikaa.

Huomenna pääsen taas Pomp de Lux-kutsuille, taidan ottaa Ainon mukaan vaatteita hipluttelemaan.

Tässä vielä meidän lasten näkemys hammastahna-taiteesta.



Vuoden Äiti

Olipas mahtava juttu uusimmassa (kai se oli uusin, joo huhtikuu 2014) Meidän Perhe-lehdessä äitien keskinäisestä kilpailusta. Ai kauhee, kaiken muun lapsiperheissä syntyvän stressin ja väsymyksen lisäksi vanhemmat (äidit) vielä vertaavat omaa toimintaa muiden tekemiseen. Vai tuoko nimenomaa se sitä stressiä ja väsymystä? 

No ymmärtäähän sen, tavallaan. Kuka nyt ei haluisi olla paras äiti omille lapsilleen? Nimenomaan, OMILLE lapsilleen, kukin on varmasti paras äiti omalle lapselleen, omalla tyylillä. Ja kuinka moni lapsi oikeasti vertaa äitinsä tekemisiä toiselle lapselle? Kaksivuotias varmasti kehuskelee toiselle kaksivuotiaalle, että katso kuinka kauniin paidan äiti eilen minulle teki; tai eilenpäs meillä syötiin sitä ja tätä, ihan oli alusta asti kaurat ja perunatkin kasvatettu. Siis todellakin oli itse tehtyä, kaikki. Just joo, kamala paine, kuka kehtaa myöntää toiselle äidille, ettei jaksa/osaa/ehdi kokata, ommella, korjata, opettaa, kertoa, neuvoa, kasvattaa, ryöpyttää, hillota, hoitaa tai jynssätä? Sitä kannattaa harjoitella, ihmisillä kun kuitenkin on rajalliset voimavarat.

Kriisin paikkahan se on: huomata, ettei itse kykene kaikkeen ja hyväksyä se, että tekee itse sen, mitä kykenee. Ja kun lapsille se ihan varmasti riittää. Pitäisi myös riittää itselle ja jos ei riitä jollekin muulle äidille, ehkä on parempi jättää se "ystävyys".  Mitä hyötyä siitä on, että yrittää tehdä samoja juttuja kuin muutkin? Itsensä voi ylittää, joo, mutta sohimiseksihan se menee ja juttuja suorittaa puoliteholla, sillei puolikunnolla. Hepulissa. Lopputulos on juuri sen näköinen, että on tehty vähän sitä ja tätä, yritetty kaikkea, kun voisi keskittyä siihen, että tekisi yhden asian kerrallaan ja kunnolla.

Itselleni ehdottomasti kovin paikka on ollut se, etten ikinä, en ikinä ole osannut tai pystynyt ompelemaan lapsille mitään. Maailma kun on pullollaan kaikkia ihania kankaita ja kuoseja, ihania malleja, ihania kokonaisuuksia. Enpä viitsi edes ruveta, tiedän heti, ettei siitä tulisi kuin sanomista: kangas menisi hukkaan ja harmittaisi, kun lopputulos ei olisi sitä, mitä ajattelin. Olen suosiolla jättänyt sen homman sellaisille, jotka sen osaavat ja ihailen heidän luomuksiaan vilpittömästi. Ja ihan oikeasti olen sitä mieltä, että he käyttävät vähän vapaa-aikansa siihen, minä johonkin muuhun.

Näitähän riittää: niillä on niin siistiä, sillä on ihanat istutukset, yksi ompelee, yksi kokkaa monipuolisesti, toinen imetti ihan tappiin asti, toinen ehtii vauvajumppaan ja joku muskariin. Toisilla on varaa ostaa tonnin vauvanvaunut, uusimmat turvaistuimet, tehdä joka vuosi pari lomamatkaa, vaihtaa auto vuoden välein vain siksi, että niin kuuluukin tehdä. Mutta ei kenenkään elämä voi olla yhtä kiiltokuvaa, hemmetti soikoon. Johan sen taakan alla väsyy vahvinkin.

Minä olen viimeisen viiden vuoden aikana joutunut monen kriisin eteen tässä(kin) asiassa. Ei vaan pysty, eikä minua harmita se enää juurikaan ihan hirveästi, välillä kyllä. Okei myönnän, edelleen joskus. Yritän ajatella sen niin, että meidän elämäntilanne on nyt tämä, ehkä sitten myöhemmin kun ehtii taas keskittymään edes yhteen asiaan kunnolla ;). Minun vahvuuteni on ehdottomasti lasten kanssa yhdessä tekeminen, vähän olosuhteiden pakostakin. Enhän pystyisi tekemään mitään, jos haluaisin aina tehdä yksin ja rauhassa.

Eikä siitä jää käteen juuri mitään pysyvää: jos leivotaan tai tehdään ruokaa, lopputulos on syöty alta aikayksikön; jos siivotaan yhdessä, kohta on taas sotkuista; askartelut ovat juurikin sen näköisiä kuin lapsetkin ovat. Siinäpä sitä kehumista vasta onkin.

Tällaiset blogit ovat ihanteellisia paikkoja kiillottaa omaa arkea. Kukapa ei tulisi kateelliseksi kauniista kuvista, missä koti on siisti ja kauniisti isolla rahalla sisustettu, lapset on puettu omiin luomuksiin tai ruokapöytä on aina katettu kauden kasviksilla. Yleensä on kuvia ennen ja jälkeen-tyylillä, voisiko joskus olla kuvia ennen, jälkeen ja sen jälkeen-tyylillä?

Voisiko Vuoden Äiti-palkintoja jakaa ihan tavallisista asioista, siitä, että kun jotkut oikeasti ponnistelevat jo sen eteen, että saavat lapset ruokittua, pyykit pestyä ja osaavat "vain olla" lasten kanssa. Taptap, minusta se on hienoa.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Patsaa, puolukkaa ja prinsessa-juttuja

Meillä on meneillään pakastimentyhjennys: eilen tehtiin Ainon kanssa mustikkapiirakka ja illalla keitin vielä kattilallisen puolukkahilloa uudessa kymmenen litran kattilassa, varsin kätevää. Piirakan teossa tulee tietenkin astioita kaavittavaksi, siitäkin saatiin mahtava taistelu aikaan: Aino suuttui, kun Einon kuppi oli isompi. Yritin selittää, että vaikka kuppi on pienempi, on siinä ihan yhtä lailla kaavittavaa. Ei mennyt jakeluun, ensin lensi kuppi ja sitten lusikat. Tilanne on jo paljon parempi kuin aiemmin, silloin Aino olisi todennäköisesti mätkäissyt Einoa sillä kupilla päähän, JOTAKIN siis on mennyt perillekin. 







Chilit kasvavat hienosti, mutta lasten mielestä edelleen liian hitaasti.



Eino kehui eilen ruokaa: hyvää patsaa (pastaa), haluan lisää! 

Ja että alkoi ottamaan päähän, kun lehtimyyjä soitti aamulla ja kauppasi jotain prinsessa-kirjakerhon jäsenyyttä. Ei siinä mitään, kuulosti ihan kivalta, mutta ei meille kukaan koskaan ole minkäänlaista pojille suunnattua kerhoa esitellyt! Ja meillä on kuitenkin kolme poikaa. Tämä oli jo varmaan kolmas prinsessa-aiheinen. Henkilökohtaisesti minua ärsyttää suunnattomasti se, että jakoa poikien ja tyttöjen juttuihin tehdään edelleen todella paljon, onneksi asenteet ovat pikkuhiljaa muuttumassa eikä poikia kielletä leikkimästä nukeilla tai tyttöjä harrastamasta jääkiekkoa. Mutta toisaalta en oikein ymmärrä sitäkään, jos lapsen sukupuolta ei paljasteta tai jos nimestäkään ei oikein tiedä, onko lapsi tyttö vai poika. Onhan sukupuoli kuitenkin osa lapsen identiteettiä. Tytöt ja pojat OVAT erilaisia, ei meillä Aino ole koskaan kummemmin ollut kiinnostunut koneista, kun taas Eino huomaa heti, jos papan autoon on vaihdettu kesärenkaat (ja vartavasten ollaan pyritty olemaan suht neutraaleja näiden suhteen, itse saavat päättää mikä kiinnostaa), mutta minusta on tarpeetonta korostaa sitä, että pojat on poikia ja tytöt äitin pikku apureita. Ja monesti pojille annetaan metelöinti ja riehuminen helpommin anteeksi kuin tytöille, koska "pojat nyt vaan ovat poikia" ja tyttöjen pitäisi ostata käyttäytyä. HÄH?

Itsehän joudun tämän asian kanssa painimaan joka päivä, Ainolla on tullut sellainen vain tytöille-vaihe. Meillä kaikki otetaan leikkiin mukaan, oli se sitten mikä leikki tahansa. Ja kuinka pojat nauttivatkaan tanssiesityksistä, kotileikeistä ja kynsien lakkaamisesta! Voi niitä raukkoja, kun joku joskus töksäyttää, että nämähän ovat likkojen leikkejä. Nyyh. Aino leikkii ihan yhtälailla autoradalla, rakentaa legoilla ja lukee traktori-kirjaa. 

Tässä elintarvike nro 2: kananmuna. Näitä pitää aina olla.


Tämä päivä vietettiin lähestulkoon kokonaan ulkona, tuusasin vähän, käytiin purolla ja keinuttiin läjässä hämiskeinussa. Ai että meillä oli Einon kanssa hauskaa, kun hän irvisteli kameralle! Nyt odotan iskää kotiin, lapset ovat nukkuneet jo tovin ja äkkiä sitä vaan tulee yskinäistä vaikka nautinkin täysillä tästä ihanasta hiljaisuudesta.



  
P.s. Kesken kirjoittamisen piti lähteä vauhdilla saunaan, Touko löysi jostain palan suklaata (!) ja ah että mikä virne olikaan naamalla kun suklaa suli sormiin, pitkin suupieliä ja siitä sohvalle. Ja kakkakin oli housussa. Tai pitäisikö sanoa paidassa, oli nimittäin levähtänyt sillei kunnon vauvatyylillä pitkin selkää.



keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Mahtavuutta on...

Kun:


  • lapsi aivastaa/yskäisee syödessään jogurttia
  • riennät hakemaan paperia räkänenän pyyhkimiseen, etkä ehdi takaisin ennenkuin lapsi on pyyhkinyt nenänsä sohvaan
  • tajuat vasta iltasaunan/pesun jälkeen, että kaurapuuro olisi kannattanut tarjoilla jo ennen pesua
  • kohta yksivuotias katsoo tohkeissaan pippeliä istuessaan ja pissatessaan lattialla: tuolta se tuli, katso äiti!
  • koira hyppää juuri ulkoa tultuaan "salaa" sängylle juuri pestyn valkoisen päiväpeiton päälle
  • tulet kotiin kauppareissulta ja unohdit ostaa sitä, mitä alunperin lähdit hakemaan
  • unohdat matkalla johonkin jotakin mitä piti tehdä, vielä huomennakaan et muista mitä se oli
  • olet neuvonut tai käskenyt tai kieltänyt lasta ja iskä tulee ovesta sisään ja antaa luvan tehdä kaikkea sitä, mistä juuri paasasit puoli tuntia
  • laitoit vahingossa peruspyykin sekaan ihanan villahaalarin, pesun jälkeen jäljellä on vain huovutettu, nukelle sopiva vaate
  • kadut sitä, että menit kehumaan neuvolassa/ystävällesi kuinka hyvin teillä nyt nukutaan, syödään tai pysytään kuivana, sillä sen jälkeen kaikki on mennyt päin helvettiä

  • joku kömpii syliin ja rutistaa oikein kovasti.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Bongaa kolmio

Aamu alkoi sirpaleilla, Toukon lempparileikki on ollut jo pari kuukautta pallon heitto (ja sehän lentää, oikeasti korkealle ja kauas) JA siis tietenkin kaikki mikä vähänkin muistuttaa palloa kelpaa heitettäväksi. Tänään meni kahtia posliininen valkosipuliastia, minkä olin luovuttanut lapsille sinne vielä olemattomaan leikkimökkiin.

Isompien kerhon ajan vietin Sulon kanssa laatuaikaa kerhon pihassa, Touko jäi kotiin iskän seuraksi pihahommiin.

Kävin kerhon jälkeen Einon ja Sulon kanssa kaupassa, Eino istui koko matkan etupenkillä bongaamassa kolmioita. Muutkin liikennemerkit kiinnostivat mutta kolmiot olivat parhaita, niitä Eino siinä vauhdissa mittaili omalla "kämmenmitalla": kun kolmiota katsoo kauempaa, sormien väli on pienempi; kun lähempää, sormien väli kasvaa. Tuleva insinööri? Viikonloppuna hän mittaili kirkon penkkejä sekä makuuhuoneen ovea. Lähemmäs, kauemmas, lähemmäs, kauemmas... Sulo sai kassalla kivan raivarin, kun rupesin lastaamaan hänen kärrystään tavaraa hihnalle. Raivari sen kun yltyi, kun laitoin täynnä olevan muovikassin takaisin hänen pikkukärryynsä, Angry Birds-vanukkaan päälle. EIIIIIIIIIIIIII! Onneksi tilanne rauhoittui, kun päästiin hissiin (jee, vempele!).

Kaupasta kannetaan lähestulkoon aina mm. parin kilon säkki kaurahiutaleita, näitä menee pari viikossa. Sarjassa "Meidän huushollin tärkeät elintarvikkeet" tämä on nro 1.



Loppupäivä pyörittiin pihalla, sain jotain tehtyäkin sillä aikaa kun isommat leikkivät kivikasalla kotia ("tässä on isoveljen huone, tässä pikkuveljen ja OHO öööö (Eino pissaa) tuossa vessa!") ja Touko maisteli hiekkaa ja kiviä. Siemailin tämän kevään ekat kahvit terassilla ja Aino otti kuulemma aurinkoa.


Tänään herkistyin mm. siitä, kun ajattelin kuinka paljon vanhemmat tekevät tai joutuvat tekemään hankalia päätöksiä elämässään lastensa ja oman hyvinvointinsa tähden. Isä tekee ehkä ylitöitä, äiti luopuu jostain itselleen tärkeästä, tärkeysjärjestys menee uusiksi. Tämä tuli mieleeni siitä, kun kuulin, että eräässä (kuinkahan monessa muussakin?) perheessä oli laskettu äitiysloman jälkeistä taloudellista tilannetta: aika monella tuntuu menevät niin, että toisella ei ole "varaa" lähteä töihin, koska monen lapsen hoitoon viemisestä ja töihin lähtemisestä tulevat kulut ovat melko suuret. Jos perheelle jää toisenkin töihinlähdön jälkeen parisataa enemmän kuussa käteen kuin ennen, onko vaivannäössä järkeä? Ehkä, ehkä ei. 

Illalla herkistelin lisää Facebookissa kiertävän kymmenen biisiä-haasteen vuoksi: ensin ei tullut mitään biisiä mieleen, mikä olisi koskettanut minua elämäni aikana jollain tavalla? No, loppujen lopuksi pestiin hampaatkin musiikin tahtiin ja sitten jo ajattelinkin, että miksi vain kymmenen? Hirveän hankala päättää, niitä olisi niin paljon. 

Kun ulkohommat vievät mukanaan, sisähommat jäävät väistämättä puolitiehen. Illalla sitten ahdistaa kaikki päivän aikana kertynyt rompe ja likainen tiski ja märät pyykit jajajaja.. Varsinkin tiski- ja kodinhoitohuoneen pöytä keräävät kummasti näinä päivinä kaikkea, no kaikkea. Lattiatkin pitäisi pestä. Onneksi pahempiakin päiviä on ollut, sadepäiviä odotellessa. ;)





maanantai 21. huhtikuuta 2014

Arkihaaste

Facebookissa haastetaan ihmisiä kuvaamaan omaa arkeaan viiden päivän ajan. Minusta se on mahtavaa, ihan kun jokainen kuvanlaittaja kirjoittaisi pienen hetken omaa blogia ja jakaa sen muille! Kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa.

Meillä pääsiäiseen kuului mm. mattojen pesua, tärkeitä ihmisiä ja koiran ripuli. 

Ihan vitivalkoisiksi en enää meidän vitivalkoisia puuvillamattoja saanut, mutta lopputulos oli ihan jees. Mattojen pesukin on muuten varsin terapeuttista, sain kaksi tuntia ajatella ihan omiani ja vaikka joku olisi huutanutkin ÄITIIII en olisi kuullut painepesurin metelin alta mitään. AAAhhhh.


Iskän kotoa eli lasten toisesta mummulasta kaivelin sunnuntaina kaikkia ihania aarteita. Iskän mummon keinutuoli jäi vielä sinne, täytyy se hakea kun autossa on enemmän tilaa. Pärekoreja ajattelin kokeilla maalata, niistä voisi olla vaikka lelukoreiksi.


Anoppia vähän huvitti, kun kysäisin vanhaa, navetan nurkalla lojuvaa laatikkoa yrttilaatikoksi. Jotain kivaa siihen voisi laittaa, saa nähdä mitä keksin. 


Ei lomaa ilman katastrofia. Koiruus sairastui niin pahaan ripuliin, että meinattiin lähteä launantai-iltana viemään sitä eläinlääkärille, ei meinannut päästä edes istumaan kun peräpää oli niin kipeä. Kauhean levoton se oli, yksi yö meni ihan päin mäntyä kun se ei oikein itsekkään tiennyt missä olisi hyvä. Sunnuntai oli onneksi jo parempi päivä, jotain ripulilääkkeitä sille löydettiin ja tilanne tasaantui. Koirannappuloiden äkkinäisestä vaihdosta se ilmeisesti johtui, nyt tilanne on jo hyvä.

Tänään vietettiin melkein koko päivä ulkona (kevät=työleiri). Kasvimaa sai uuden, paremman paikan. Minun isä kävi kaivinkoneella tekemässä suurimman työn, meille jäi viimeistely ja tasoitushommat. Jotain kivipolun tapaista siihen sivuun yritin hahmotella tontilta löytyneistä luonnonkivistä. Ideoitahan olisi vaikka millä mitalla, kun vaan ehtisi (pystyisi) toteuttaa edes osan!


Mitä isot edellä, sitä pienet perässä:


Sulo on varsinainen konemies. Traktori ja rekka taisivat olla hänen ensimmäiset "selkeät" sanat. 

Lasten serkut olivat meillä "hoidossa" tänään (minusta heitä ei kovasti tarvitse hoitaa, isompi menee muiden mukana ja pienempi on hyvin tyytyväinen elämäänsä kunhan saa ruokaa): tytöistä vanhempi istahti ruokapöytään, tuumasi hetken ja tokaisi: Ihanan näköinen serkkula! Aino siihen heti perään: Täällä on niin siistiä! Minä vähän hykertelin itsekseni, hihihihihii. No, pääsiäisen kun on viettänyt muitten nurkissa niin eihän kotona voi olla kovin sotkuista kun siellä on siivottu ennen lähtöä. 

Huomenna heti aamusta isommat kerhoon ja pikkupoikien kanssa pihalle! 




   





perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kirjoitusvirheitä ja pääsiäis-plätsi

Yhdyssanat ja turhat huutomerkit. Varsinainen kompastuskivi hyvin suurelle osalle suomalaisista. Nyt ihan oikeasti: miten se voi olla niin vaikeaa? :D Jääkaappi kirjoitetaan yhteen (ei jää kaappi), ihannepoikaystävä ja renkaidenvaihto-operaatio kirjoitetaan yhteen. Rohkeasti vaan, KYLLÄ, ne kirjoitetaan yhteen, ei ihanne poika ystävä, renkaiden vaihto operaatio. UUH. Näitäkin näkee: minkä lainen, minkä laisia. Ihme ettei mi ten. Eikä ole olemassakaan sanoja erinlainen tai enään. Tai ompas. 

Ja ihan kun se toisi lauseeseen jotenkin lisää pontta kun laittaa oikein monta huutomerkkiä. Hyvä reeni tänään!!!! Mikä fiili!!!! Just, yksikin riittää, siksi sitä kutsutaan huutomerkiksi. 

Eilen oli hieno keikka ja mikä mahtavinta, olin kotona jo puoli yhdeltä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että bändit voisivat aina aloittaa soittamisen baareissa jo kymmenen aikaan, pääsisi hyvissä ajoin kotiin. Kiitos J. Laho orkestereineen! Eino oli kovasti lähdössä mukaan bändiä katsomaan, "kyllä minä jaksan valvoa!", Aino "syyllisti" kivasti, "miksi sinä äiti menet aina yksin?". AINA? Minä en mene yksin edes vessaan.




Pitkäperjantain iloksi iskällä oli kaksi kokousta, kalastus- ja metsästys, minä lähdin lasten kanssa alta karkuun hyvien ystävien ja Ainon toisten kummien luo kylään. Heidän esikoispoikansa herra K. on meidän kummipoika, puspus sinne. Viimenäkemästä pääsikin kulumaan kuukausi, ensin heidän lapset sairastivat, sitten me sairastettiin ja kun pitkästä aikaa nähdään, ei jutusta meinaa tulla loppua.

Kohta päästään saunaan ja paljuun, tai niinkuin meidän lapset sanovat, plätsiin! Mummulassa saa aina rentoutua ja äiti on laittanut ihania pääsiäisjuttuja, voin nauttia näistä täällä kun en itse saanut aikaiseksi. Rentouttavaa pääsiäistä!





Ps. Eino kysyi eräänä päivänä ihan yllättäen: Äiti, syntyykö ne vauvat outolassa? 

  



torstai 17. huhtikuuta 2014

Outoja aamuja

Touko on herännyt nyt parina aamuna viiden aikaan hirmuiseen huutoon. Iskä yritti ennen töihin lähtöä rauhoitella, mutta lopulta toi Toukon minun viereen. Tänä aamuna Sulokin mönki perässä, heräsi tietenkin kaikkeen häsläykseen. Sulo nukahti, vaan Toukopas ei, siitä alkoi hirveä höpöttely ja huutelu, yritti hän mäiskiä vieressä nukkuvaa Suloakin hereille. Jossain vaiheessa onneksi torkahdettiin hetkeksi, mutta seitsemän aikaan oli jo ensimmäiset pystyssä. Aikaisessa heräämisessä ei ole muuta vikaa kuin koko päivän äkäiset isommat lapset. Sulokin ottaa tarvittaessa pienet torkut, mutta isompia ei saa nukkumaan muuten kuin autoon alkuillasta. Ja sehän tietenkin venyttää yöunille menoa joten mieluummin kärvistellään ilta ja päästään aikaisemmin illalla nukkumaan.

Eilen tehtiin lasagnea ruoaksi (Aino ja Eino surauttelivat sipulit silpuksi ja juustot raasteeksi), sitä onneksi riittää vielä tälle päivälle. Sain Ikeasta viikonloppuna kymmenen litran kattilan (jes!), sitä kokeillaan varmasti ensiviikolla.

Käytiin eilen niillä synttäreillä, mitkä menivät meiltä viikonloppuna ohi kun sairastettiin. Löysin tytölle kivan kesämekon lahjaksi Navikka-puodista, jossa myydään toimintakeskuksessa tehtyjä käsitöitä.






Aino lähti synttäreille pröystäily-vaatteissa. Virhe, lapset halusivat mennä kuitenkin jossain vaiheessa ulos remuamaan.


Aino muuten laittaa nukkekodin asukkaat ja tavarat uskomattoman pikkutarkasti järjestykseen. Kehenköhän lie tullut. Tiskitkin on tiskialtaassa!


Ainon nukkumistilanne ei ole muuttunut. Vaikka pääsiäispupu on tuonut jo kahtena aamuna suklaamunat sänkyjen vieressä oleviin hattuihin ja vaikka hän iloitsikin, että on jännää herätä aamulla omasta sängystä ja katsoa onko pupu käynyt, herää hän silti minun vierestä. Yöllä kun on kovin vaikea muistaa kaikkea sitä, mitä ollaan illalla puhuttu. Omasta laiskuudesta on kyllä koko touhu kiinni, sen verran pitäisi jostain löytää energiaa, että veisi Ainon yöllä takaisin omaan sänkyyn.

Eino nukkui taas monta yötä ilman pissavahinkoja, viimeyönä oli tullut pissa housuun. Iskä käytti Einon vessassa ennenkuin lähti nukkumaan, mutta juuri silloin ei ollutkaan hätä. Se tuli sitten myöhemmin.

Sulo on ruvennut tapailemaan kolmesanaisia lauseita. Hän on ollut minusta tähän asti todella varovainen puhumisen suhteen, ei ole paljoa pukahdellut, muutamia yksittäisiä sanoja lukuunottamatta. Äiti, isi, auto, pappa. Sekä tietenkin se kieli, mitä vain minä ja iskä ymmärretään. 

Touko harjoitteli eilen kävelemistä kävelykärryn kanssa. On muuten aika hupaisan näköistä, jalat jäykkänä könyää kauheaa vauhtia eteenpäin. :D Mutta itsekseen hän ei vielä seiso, tuen kanssa kylläkin todella jämäkästi.

Uusia mahti-ajatuksia sitä vaan aina tulee lisää: ensin ajattelin, että laitan myyntiin meidän ruokapöydän tuolit; minulla on mennyt totaalisesti järki siihen, että niitä liikutellaan jatkuvasti ja niiden avulla kiivetään ties minne. Tilalle ajattelimme hankkia kaksi penkkiä, Ikeasta jo löysimmekin kivat. No mutta sitten eilen bongasin kaksi vanhaa puutuolia Facebookin kirpparilta ja tajusin, että sehän olisi kiva jos ruokapöydän äärellä olisi erilaisia puutuoleja. Kaksi meillä onkin jo valmiina, pari vuotta sitten ostin kirpparilta, vaihdoin niihin kankaat ja maalasin ne. Alkuperäinen ajatus vähän kyllä kärsii, varsinaiseen ongelmaanhan se ei tuo ratkaisua, mutta se olisi niiiiin kivannäköistä!

Näytä linnunmuna-suklaita kun löytäisin ihan koristeena jostain, olisi kiva että ne kestäisi edes hetken kupissa. Jos ei lapset käy napsimassa niin iskä syö. No, syötäväksihän ne on ostettu, tänäkin vuonna jäi suurin osa pääsiäiskoristeluideoista toteuttamatta, jos sitten ensivuonna. ;)


Tänään tämä mamma lähtee rimpsalle. Vaikka käynkin vain "kerran vuodessa" vaateongelma on aina sama: mulla ei oo mitään päällepantavaa!


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Päivän missio

Huvitti taas, kun iskä päivällä kotiin tultuaan kysyi miten meidän päivä on sujunut: "nooooo oltiin ulkona ja tehtiin ruokaa.". Kuulostaa säälittävältä, onhan meillä kuitenkin tehokasta hereilläoloaikaa suunnilleen kuusi tuntia ennenkuin iskä tulee töistä. Niin se vaan menee, siinä se päivä vierähtää. 

Ensin heräillään suunnilleen tunnin ajan, eli kaikki tuumaavat hetken, äiti juo kahvia ja odotellaan hissukseen, että kaikki heräävät. Aamupalan kanssa tuherretaan tovi, puuron tekemiseen sinällään ei mene kauaa, mutta yllättävän pitkä aika menee siihen, että äitikin saa syötyä ja aamupalan voi korjata pois. Aamupalan lomassa pestään pyllyjä, naamoja, hampaita, käsiä, ehkä myös (riippuu vahinkojen määrästä) lattiaa ja pöytää ja pedataan sängyt. Sitten tsekataan vaatteet ja laitetaan pyykinpesukone pyörimään. Tässä kohtaa kello onkin jo niin paljon, että seuraavaa ruokaa pitää ruveta valmistelemaan tai se on saatava uuniin. Sitten hyvin todennäköisesti puetaan uuudestaan, sillä joku tanssileikki/kotileikki/uimahallileikki on suorastaan pakottanut ainakin osan vaatteista jo pois päältä. Edellisten leikkien siivous, Toukolle ruokaa ja sitten ulkovaatteisiin koko porukka. Touko päiväunille. Ulkoilua oma aikansa, joskus tunti, joskus kaksi, toisinaan mutta onneksi aika harvoin vain vartti tai puoli tuntia. Sisälle, käsi/naamapesulle ja syömään. Keitän kahvin ja siivoan likaiset astiat (ja sotkut) pois, tyhjennän mahdollisesti astianpesukoneen ja vien pyykit kuivumaan. Ja sitten se iskä onkin jo siinä. No, huusholli on ihan jees, pyykit on jees, lapset on jees. 

Kaikkien näiden askareiden välillä selvitellään riitoja, taistellaan siivoamisesta, harjataan takkuisia hiuksia, vaihdetaan sotkeentuneita vaatteita, putsataan räkää, pissaa, kakkaa, imuroidaan, pyyhitään ikkunoita, huudetaan ja ärjytään (myös minä), halaillaan, leikitään, katsotaan telkkaria (yleensä vain lapset) ja pelataan tietokoneella (tätäkin useimmiten vain lapset, mutta kyllä äitikin koneella istuu).

Asia erikseen ovat päivät, joina on heti aamusta lähdettävä jonnekin. Vaikka kuinka heräisin aikaisin, laittaisin kaikki illalla valmiiksi ja tsemppaisin, olemme lähes aina viisi minuuttia myöhässä.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kohinaa

Radiokohina on ärsyttävää. Iskä pystyy kuuntelemaan radioita sellaisella pienellä taustakohinallakin, siis kun taajuus ei ole ihan parhaasta päästä. Siitä meille varmaan tulee eniten kinaa autossa: vaikka olisi kuinka kiva biisi, niin istun mieluummin hiljaisuudessa kun kuuntelen sitä ärsyttävää rätinää.

Sain haravoitua illalla. Muuten oli vähän laiska päivä. 

Meillä oli kotona pääsiäisenä sellainen tapa, että laitettiin hattu sängyn viereen ja aamulla jännitettiin, oliko pääsiäispupu tai kukko (en muista kumpi) käynyt tuomassa hattuun suklaamunan. Mekin laitettiin tänään lasten kanssa hatut.

Yhtä huijaamista tämä koko touhu, joulupukki, tontut, hammaskeiju, hammaspeikot, nukkumatti, pääsiäispupu, mitä vielä? :D Mutta kyllä meistä on ihan suhteellisen normaaleja tullut, vaikka lapsuus onkin ollut yhtä "huijausta". Jossakin vaiheessa sitä sitten tajuttiin, että sadut on satuja.   

Haravoiminen on terapeuttista

Tai olisi, jos joku ei jatkuvasti:

  • valittaisi pissahätää
  • huutaisi "pomppimaan!"
  • pyytäisi vauhtia
  • haluaisi sisälle
  • valittaisi, että pyllyä kutittaa.
Sulo malttoi syödä ennen ulosmenoa pienen makkaranpätkän ja yhden perunanpalan vaikka sanoin taas varmasti sata kertaa, että syö nyt hyvin, että jaksat olla ulkona. Kun ulos päästiin, ruokahalu vasta heräsi. Ehdotin ja maanittelin, menisit keinumaan, tai hiekkalaatikolle, tai siskon ja veikan kanssa leikkimään. EI. Puuaa! Eli ruokaa. Jaksoin haravoida kymmenen minuuttia, jonka aikana Sulon nenästä valui itkuräkää litra ja hänen naamansa oli huutamisesta punainen ja turvonnut. Sisälle siis, jos paremmalla onnella illemmalla. 

Tuo terapeuttinen tekeminen on saanut ainakin minulla ihan uusia ulottuvuuksia viime vuosina: pyykkien viikkaaminen on terapeuttista, pöydän pyyhkiminen ja jopa laskujen maksaminen on terapeuttista, kun sen saa tehdä IHAN rauhassa. Kotiäidin luksusta on se, kun joku nyppii hänen kulmakarvojaan tai puristelee mustapäitä. Sama se mitä tapahtuu, kunhan siitä saa nauttia täydellisen hiljaisuuden ja rauhan vallitessa.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Elävien kirjoissa

Kuinka sitä osaakaan kahden viikon sairastelun jälkeen arvostaa ihan tavallisia päiviä. 

Ensin oksenti Aino, keskiviikko-iltana. Siinä ensimmäisenä tietenkin tuli mieleen, että ei nyt tätäkin. Juuri oltiin selätetty muutama sitkeä flunssa ja pikkupojat olivat olleet kuumeessa. Perjantai-iltana Einolta lensi mahtava ykä kaaressa olohuoneessa sohvalle. Yö sujui yllättävän hyvin, Eino ei oksentanut enää uudestaan ja Sulokin (okei, se on tarttuvaa) vain kerran. Aamulla meidän sängyssä oli ruuhkaa, kun kaikki kolme isompaa olivat jossain vaiheessa syystä tai toisesta sinne mönkineet. Aamulla putosi viimeinen pommi, kun huomasin, että iskä oli lähtenyt sängystä jossain vaiheessa yötä - oksentamaan. Noniin. Meneehän se viikonloppu näinkin! Ei siinä mitään, tekemisen puutetta ei ollut, pyykkiä sai pestä jatkuvasti ja sohvan hinkkaamisessa meni oma aikansa. Mutta kuinka tylsää saattaakaan sairastaminen olla, varsinkin kun itse on terve. Mihinkään ei uskaltanut lähteä eikä ketään voinut pyytää kylään. Iskästä ei paljoa seuraa ollut, näin hänet aina vilaukselta kun riensi vessaan. Eikä kotihommiakaan jaksanut ihan jatkuvasti tehdä. Noh, koristeltiin Ainon kanssa kunnon kasa pajunkissoja ja Einon kanssa koulittiin (onkohan se oikea sana?) chilit.






Lapset selvisivät sairastelusta hienosti, heillä ei kauaa onneksi mahatauti viipynyt. Toukokin ilmeisesti sairasti taudin jotenkin, hän ei oksentanut mutta maha oli kuralla. Minulle tauti ei ole tullut vieläkään. Sunnuntaina tosin oli todella väsynyt ja hieman kuumeinen olo, mutta ei sen kummempaa. Aino sanoikin jossain vaiheessa, kun iskän kanssa pohdittiin sitä milloin tauti tulee minulle, että "Äidit eivät sairastu". Tässä(kin) tapauksessa meillä kävi mieletön tuuri, kun emme sairastuneet yhtäaikaa.

Sunnuntaina käytiin virpomassa. Ainakin mediassa on kovasti kritisoitu sitä, että virpomisesta on tullut pelkkää rahan kerjäämistä. Vähän kurja olo tuli siitä, kyllä meidän lapset olivat hyvin iloisia saamistaan herkuista ja uskon todella, että on paljon muitakin lapsia, jotka virpovat herkkujen, ei rahan takia. Ja mukava perinnehän se on, vaikka pienten lasten vanhemmat joutuvatkin näkemään vähän vaivaa oksien koristelussa. Ei meilläkään edes Aino jaksanut koristella kovin montaa oksaa.

Tänäaamuna oli ihana herätä, kun oli saanut nukkua niin ettei tarvinnut pelätä, että kohta joku oksentaa tai kuunnella kun joku oksentaa. YYYH.

Aamupäivällä hyvä ystävä kävi kahvilla (hänen kanssaan voisi höpistä tuntikausia), Aino oli kaverin luona ja illemmalla aloitin haravointi-urakan. Ainon kaverin äiti sanoikin hyvin kaikista piha- ja puutarha-ohjelmista: Niistä tulee kauhea ahdistus, kun niissä näyttää siltä, että se piha taiotaan yhdessä yössä niin kauniiksi. Niinpä. Epätoivohan siinä iskee, kaikki kukoistaa ja on ihanaa ja siistiä ja niiiiin helpon näköistä. Pöh. Rahalla saa ja hevosella pääsee, vai miten se meni?

Tuli myös viimevuoden veroilmoitukset. Hyviä uutisia huh, saadaan ostettua talven pelletit ja isot laskut maksettua kerralla pois.

Eino on syönyt nyt pitkän aikaa "jäätymäisiä" mustikoita. Siis jäisiä, niiden pitää olla jäisiä, ei tykkää pehmeistä. Hänelle jäi sunnuntain virpomisreissu vähän päälle (Aino meikattiin kissaksi) kun höpötteli meistä ja eläimistä; "Aino on kissa, Sulo on koira, minä olen lehmä." No minä sitten tietenkin kysyin heti että mitäs iskä ja äiti on: "Iskä on kukko ja äiti on kana." JAAHAS.