maanantai 14. huhtikuuta 2014

Elävien kirjoissa

Kuinka sitä osaakaan kahden viikon sairastelun jälkeen arvostaa ihan tavallisia päiviä. 

Ensin oksenti Aino, keskiviikko-iltana. Siinä ensimmäisenä tietenkin tuli mieleen, että ei nyt tätäkin. Juuri oltiin selätetty muutama sitkeä flunssa ja pikkupojat olivat olleet kuumeessa. Perjantai-iltana Einolta lensi mahtava ykä kaaressa olohuoneessa sohvalle. Yö sujui yllättävän hyvin, Eino ei oksentanut enää uudestaan ja Sulokin (okei, se on tarttuvaa) vain kerran. Aamulla meidän sängyssä oli ruuhkaa, kun kaikki kolme isompaa olivat jossain vaiheessa syystä tai toisesta sinne mönkineet. Aamulla putosi viimeinen pommi, kun huomasin, että iskä oli lähtenyt sängystä jossain vaiheessa yötä - oksentamaan. Noniin. Meneehän se viikonloppu näinkin! Ei siinä mitään, tekemisen puutetta ei ollut, pyykkiä sai pestä jatkuvasti ja sohvan hinkkaamisessa meni oma aikansa. Mutta kuinka tylsää saattaakaan sairastaminen olla, varsinkin kun itse on terve. Mihinkään ei uskaltanut lähteä eikä ketään voinut pyytää kylään. Iskästä ei paljoa seuraa ollut, näin hänet aina vilaukselta kun riensi vessaan. Eikä kotihommiakaan jaksanut ihan jatkuvasti tehdä. Noh, koristeltiin Ainon kanssa kunnon kasa pajunkissoja ja Einon kanssa koulittiin (onkohan se oikea sana?) chilit.






Lapset selvisivät sairastelusta hienosti, heillä ei kauaa onneksi mahatauti viipynyt. Toukokin ilmeisesti sairasti taudin jotenkin, hän ei oksentanut mutta maha oli kuralla. Minulle tauti ei ole tullut vieläkään. Sunnuntaina tosin oli todella väsynyt ja hieman kuumeinen olo, mutta ei sen kummempaa. Aino sanoikin jossain vaiheessa, kun iskän kanssa pohdittiin sitä milloin tauti tulee minulle, että "Äidit eivät sairastu". Tässä(kin) tapauksessa meillä kävi mieletön tuuri, kun emme sairastuneet yhtäaikaa.

Sunnuntaina käytiin virpomassa. Ainakin mediassa on kovasti kritisoitu sitä, että virpomisesta on tullut pelkkää rahan kerjäämistä. Vähän kurja olo tuli siitä, kyllä meidän lapset olivat hyvin iloisia saamistaan herkuista ja uskon todella, että on paljon muitakin lapsia, jotka virpovat herkkujen, ei rahan takia. Ja mukava perinnehän se on, vaikka pienten lasten vanhemmat joutuvatkin näkemään vähän vaivaa oksien koristelussa. Ei meilläkään edes Aino jaksanut koristella kovin montaa oksaa.

Tänäaamuna oli ihana herätä, kun oli saanut nukkua niin ettei tarvinnut pelätä, että kohta joku oksentaa tai kuunnella kun joku oksentaa. YYYH.

Aamupäivällä hyvä ystävä kävi kahvilla (hänen kanssaan voisi höpistä tuntikausia), Aino oli kaverin luona ja illemmalla aloitin haravointi-urakan. Ainon kaverin äiti sanoikin hyvin kaikista piha- ja puutarha-ohjelmista: Niistä tulee kauhea ahdistus, kun niissä näyttää siltä, että se piha taiotaan yhdessä yössä niin kauniiksi. Niinpä. Epätoivohan siinä iskee, kaikki kukoistaa ja on ihanaa ja siistiä ja niiiiin helpon näköistä. Pöh. Rahalla saa ja hevosella pääsee, vai miten se meni?

Tuli myös viimevuoden veroilmoitukset. Hyviä uutisia huh, saadaan ostettua talven pelletit ja isot laskut maksettua kerralla pois.

Eino on syönyt nyt pitkän aikaa "jäätymäisiä" mustikoita. Siis jäisiä, niiden pitää olla jäisiä, ei tykkää pehmeistä. Hänelle jäi sunnuntain virpomisreissu vähän päälle (Aino meikattiin kissaksi) kun höpötteli meistä ja eläimistä; "Aino on kissa, Sulo on koira, minä olen lehmä." No minä sitten tietenkin kysyin heti että mitäs iskä ja äiti on: "Iskä on kukko ja äiti on kana." JAAHAS.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti