tiistai 15. huhtikuuta 2014

Haravoiminen on terapeuttista

Tai olisi, jos joku ei jatkuvasti:

  • valittaisi pissahätää
  • huutaisi "pomppimaan!"
  • pyytäisi vauhtia
  • haluaisi sisälle
  • valittaisi, että pyllyä kutittaa.
Sulo malttoi syödä ennen ulosmenoa pienen makkaranpätkän ja yhden perunanpalan vaikka sanoin taas varmasti sata kertaa, että syö nyt hyvin, että jaksat olla ulkona. Kun ulos päästiin, ruokahalu vasta heräsi. Ehdotin ja maanittelin, menisit keinumaan, tai hiekkalaatikolle, tai siskon ja veikan kanssa leikkimään. EI. Puuaa! Eli ruokaa. Jaksoin haravoida kymmenen minuuttia, jonka aikana Sulon nenästä valui itkuräkää litra ja hänen naamansa oli huutamisesta punainen ja turvonnut. Sisälle siis, jos paremmalla onnella illemmalla. 

Tuo terapeuttinen tekeminen on saanut ainakin minulla ihan uusia ulottuvuuksia viime vuosina: pyykkien viikkaaminen on terapeuttista, pöydän pyyhkiminen ja jopa laskujen maksaminen on terapeuttista, kun sen saa tehdä IHAN rauhassa. Kotiäidin luksusta on se, kun joku nyppii hänen kulmakarvojaan tai puristelee mustapäitä. Sama se mitä tapahtuu, kunhan siitä saa nauttia täydellisen hiljaisuuden ja rauhan vallitessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti