perjantai 25. huhtikuuta 2014

Vuoden Äiti

Olipas mahtava juttu uusimmassa (kai se oli uusin, joo huhtikuu 2014) Meidän Perhe-lehdessä äitien keskinäisestä kilpailusta. Ai kauhee, kaiken muun lapsiperheissä syntyvän stressin ja väsymyksen lisäksi vanhemmat (äidit) vielä vertaavat omaa toimintaa muiden tekemiseen. Vai tuoko nimenomaa se sitä stressiä ja väsymystä? 

No ymmärtäähän sen, tavallaan. Kuka nyt ei haluisi olla paras äiti omille lapsilleen? Nimenomaan, OMILLE lapsilleen, kukin on varmasti paras äiti omalle lapselleen, omalla tyylillä. Ja kuinka moni lapsi oikeasti vertaa äitinsä tekemisiä toiselle lapselle? Kaksivuotias varmasti kehuskelee toiselle kaksivuotiaalle, että katso kuinka kauniin paidan äiti eilen minulle teki; tai eilenpäs meillä syötiin sitä ja tätä, ihan oli alusta asti kaurat ja perunatkin kasvatettu. Siis todellakin oli itse tehtyä, kaikki. Just joo, kamala paine, kuka kehtaa myöntää toiselle äidille, ettei jaksa/osaa/ehdi kokata, ommella, korjata, opettaa, kertoa, neuvoa, kasvattaa, ryöpyttää, hillota, hoitaa tai jynssätä? Sitä kannattaa harjoitella, ihmisillä kun kuitenkin on rajalliset voimavarat.

Kriisin paikkahan se on: huomata, ettei itse kykene kaikkeen ja hyväksyä se, että tekee itse sen, mitä kykenee. Ja kun lapsille se ihan varmasti riittää. Pitäisi myös riittää itselle ja jos ei riitä jollekin muulle äidille, ehkä on parempi jättää se "ystävyys".  Mitä hyötyä siitä on, että yrittää tehdä samoja juttuja kuin muutkin? Itsensä voi ylittää, joo, mutta sohimiseksihan se menee ja juttuja suorittaa puoliteholla, sillei puolikunnolla. Hepulissa. Lopputulos on juuri sen näköinen, että on tehty vähän sitä ja tätä, yritetty kaikkea, kun voisi keskittyä siihen, että tekisi yhden asian kerrallaan ja kunnolla.

Itselleni ehdottomasti kovin paikka on ollut se, etten ikinä, en ikinä ole osannut tai pystynyt ompelemaan lapsille mitään. Maailma kun on pullollaan kaikkia ihania kankaita ja kuoseja, ihania malleja, ihania kokonaisuuksia. Enpä viitsi edes ruveta, tiedän heti, ettei siitä tulisi kuin sanomista: kangas menisi hukkaan ja harmittaisi, kun lopputulos ei olisi sitä, mitä ajattelin. Olen suosiolla jättänyt sen homman sellaisille, jotka sen osaavat ja ihailen heidän luomuksiaan vilpittömästi. Ja ihan oikeasti olen sitä mieltä, että he käyttävät vähän vapaa-aikansa siihen, minä johonkin muuhun.

Näitähän riittää: niillä on niin siistiä, sillä on ihanat istutukset, yksi ompelee, yksi kokkaa monipuolisesti, toinen imetti ihan tappiin asti, toinen ehtii vauvajumppaan ja joku muskariin. Toisilla on varaa ostaa tonnin vauvanvaunut, uusimmat turvaistuimet, tehdä joka vuosi pari lomamatkaa, vaihtaa auto vuoden välein vain siksi, että niin kuuluukin tehdä. Mutta ei kenenkään elämä voi olla yhtä kiiltokuvaa, hemmetti soikoon. Johan sen taakan alla väsyy vahvinkin.

Minä olen viimeisen viiden vuoden aikana joutunut monen kriisin eteen tässä(kin) asiassa. Ei vaan pysty, eikä minua harmita se enää juurikaan ihan hirveästi, välillä kyllä. Okei myönnän, edelleen joskus. Yritän ajatella sen niin, että meidän elämäntilanne on nyt tämä, ehkä sitten myöhemmin kun ehtii taas keskittymään edes yhteen asiaan kunnolla ;). Minun vahvuuteni on ehdottomasti lasten kanssa yhdessä tekeminen, vähän olosuhteiden pakostakin. Enhän pystyisi tekemään mitään, jos haluaisin aina tehdä yksin ja rauhassa.

Eikä siitä jää käteen juuri mitään pysyvää: jos leivotaan tai tehdään ruokaa, lopputulos on syöty alta aikayksikön; jos siivotaan yhdessä, kohta on taas sotkuista; askartelut ovat juurikin sen näköisiä kuin lapsetkin ovat. Siinäpä sitä kehumista vasta onkin.

Tällaiset blogit ovat ihanteellisia paikkoja kiillottaa omaa arkea. Kukapa ei tulisi kateelliseksi kauniista kuvista, missä koti on siisti ja kauniisti isolla rahalla sisustettu, lapset on puettu omiin luomuksiin tai ruokapöytä on aina katettu kauden kasviksilla. Yleensä on kuvia ennen ja jälkeen-tyylillä, voisiko joskus olla kuvia ennen, jälkeen ja sen jälkeen-tyylillä?

Voisiko Vuoden Äiti-palkintoja jakaa ihan tavallisista asioista, siitä, että kun jotkut oikeasti ponnistelevat jo sen eteen, että saavat lapset ruokittua, pyykit pestyä ja osaavat "vain olla" lasten kanssa. Taptap, minusta se on hienoa.

2 kommenttia:

  1. Aamen! Ihanasti kirjoitettu <3 noin se just on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, mikä hieno tunne onkaan se kun hokaa, ettei tarvitse pystyä kaikkeen!

      Poista