perjantai 2. toukokuuta 2014

Kun kahdesta tuli kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.

Yllätyksenä se tulee. Kun kahdesta tulee kolme ja maailma mullistuu esikoisen syntymän jälkeen. Ennen pääsit lähtemään viiden minuutin varoitusajalla, nyt ehkä tunnin päästä. Sitten kun vauva herää. Tai kun se on syönyt. Tai lopettaa huutamisen. Juuri kun olet pukenut ja pakannut, vauva kakkaa ja on taas nälkäinen. Nää on niin näitä. 

Kuulin joskus sanonnan, että ensimmäinen lapsi muuttaa paljon, toinen lapsi muuttaa kaiken. Juuri kun sitä on päässyt siitä järkytyksestä, että mitkään aikaisemmin istuneet vaatteet eivät sovi päälle tai menevät juuri ja juuri, kun astut huoneeseen kaikki huomaavat vauvan ennen sinua, "mitään" ei saa tehdä rauhassa, huomaat unohtaneesi soittaa takaisin ystävällesi joka soitti kolme päivää sitten ja juuri kun perheen rytmi on suunnilleen kunnossa ja sitä saa nukkua yöt jokseenkin kunnolla, toinen vauva tulee ja sotkee kaiken. Hyvällä tavalla, ennemmin tai myöhemmin. Meillä ennemmin, niin aikaisin, ettei esikoinen osannut vielä puhua, hän ei osannut olla mustasukkainen, ei omatoiminen vaan ihan pieni vauva vielä. Puolitoistavuotiaasta kasvoi kuitenkin yhdessä yössä jättiläislapsi, ainakin verrattuna siihen säälittävän pieneen nyyttiin, johon ehdit rauhassa tutustua yhden yön ennen sisarusten ensitapaamista. 

Päällimmäisenä minulle ei ole jäänyt mieleen se, miten väänsin rytmit ja systeemit taas uuteen uskoon, kuinka kummassa sain tehtyä koulutehtävät paremmin kuin koskaan aikaisemmin tai miten se lähteminen niiden kahden kanssa sujuu. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen se tunne, että olen hylännyt esikoisen. Vauva kun tuppaa olemaan siinä kohtaa aika liki, väsyttää ja synnytyksestäkin pitäisi toipua. Näin jälkeenpäin tunne on laantunut, oikeasti en ollut esikoisen kanssa yhtään sen vähempää kuin aikaisemminkaan ja meitä vanhempia on kuitenkin kaksi. Silloin jos koskaan iskästä tuli korvaamaton. Ja siihen mennessä, kun iskä palaa takaisin töihin, on jo joku käry siitä, millaista arki kahden kanssa parhaimmillaan ja pahimmillaan voi olla.

Kolmannen kanssa kaikki olikin jo helpompaa. Kaksi "isompaa" (3vee ja 1,5vee) pitivät seuraa toisilleen ja jollain kummalla tavalla kaikki sujui paremmpin kuin koskaan osasin kuvitellakaan. Kaikki jotenkin loksahti paikalleen. Sen jälkeen tuntuikin siltä, että on ihan sama kuinka monta niitä lapsia on.

Aina ennen synnytystä toteutin kaikenlaisia reissuja ja askareita, mitkä koin olevan hankalia synnytyksen jälkeen. Hoin alituiseen, että "mennään nyt, sitten kun vauvaa syntyy niin lähteminen on kuitenkin niin hankalaa". Samaa olen tehnyt seuraavienkin kanssa: "Kyllä kahden kanssa vielä onnistuu, mutta odotapas kun niitä on kolme." "Eihän neljän kanssa mahdu edes kunnolla autoon, nyt mennään kun pystytään.". Just. Todellisuudessa ollaan menty ja tehty varmaan jopa enemmän kuin pienen porukan kanssa, ei se yhtään sen hankalampaa ole ollut. Päinvastoin, kaikki tuntuu nyt paljonpaljon helpommalta. Hullultahan se kuulostaa, mutta niin se on mennyt.

Joskus tulee aikoja, jolloin voi kuvitella sen, millaista oli, kun lapsia oli vain yksi. Tai kaksi. Tai kolme. Silloin tulee juuri sellainen fiilis, että miten on koskaan edes kehdannut valittaa, että mitään ei ehdi tehdä ja kaikki jää kesken. Tätä mietti myös yksi läheisimmistä ystävistäni, joka muutama kuukausi sitten vietti pari päivää kahdestaan pienen vauvansa kanssa kun 2-vuotias esikoinen lähti yökylään. Että tuossahan se vauva vain pötköttelee, se ei sotke, vingu, marise, vaadi, riehu, uhmaa tai raivoa niinkuin parivuotias pahimmillaan. Itkukin on sellaista pientä piipitystä verrattuna siihen vaudikkaaseen isompaan.

Siitähän se on kiinni mihin sitä vertaa. Ennen esikoista sai keskittyä tauotta mihin vaan, ilman keskeytyksiä ja kerralla loppuun asti. Kun meillä kaksi isompaa menee kerhoon kahdeksi tunniksi, mietin aina sitä, millaista elämä oli silloin kun lapsia oli kaksi. Ah sitä autuutta.

"Ota sinä tuo, minä otan tän." Nyt se menee jokseenkin niin, että ota sinä vauva, minä nämä kolme isompaa. <3


1 kommentti:

  1. An impressive share! I have just forwarded this onto a colleague who had been conducting a little research on this.
    And he in fact ordered me lunch because I found it for him...
    lol. So let me reword this.... Thank YOU for the meal!!

    But yeah, thanks for spending time to talk about this matter here on your blog.


    Feel free to visit my homepage ... nhl

    VastaaPoista