sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tarvitseeko kaiken aina olla niin kehittävää?

Tuli tuossa ystävien kanssa Ikea-reissulla puheeksi lasten lempparimusiikki. Niillä, joiden lapset ovat joskus sattuneet katsomaan tai kuuntelemaan Ti-Ti Nallea, kuunnellaan Ti-Ti Nalle päättymättömällä kasetilla. Toisella ei katsota Ti-Ti Nallea (onnekas), mutta tykätään Fröbelin Palikoista. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, paitsi että vanhemmat eivät oikein meinaa innostua niistä. Olisi ihanaa sanoa vilpittömin mielin, että meilläpäs kuunnellaan vaan säveltäjä-pedagogi Soili Perkiön tekemiä lauluja, eipä tarvitse kärsiä niitä iänikuisia renkutuksia.

Mutta en voi.

Meillä vanhin valitsee lähestulkoon aina Ti-Ti Nallen, jos pojat saavat päättää, katsotaan Fröbelin Palikoita. Päättymättömällä dvd:llä. Kun äiti saa päättää (lähinnä autossa) kuunnellaan Ipanapoja, Emma Salokoskea tai muita "ihania, kauniita ja herkkiä tulkitsijoita tai kehittäviä lauluja". Oikein harmittaa, kun en saa tahtoani läpi ja sadannen kerran kuunnellaan Uuaatititaa tai Haivaara. Mutta näistä lapset nauttivat, ja ovathan ne oikeasti erinomaisesti ja ennenkaikkea lasta ajatellen tehtyjä.

Minunkin on siis ollut pakko niellä ylpeyteni ja hyväksyä se tosiasia, että se, mikä minun mielestäni on mainiota eikä ollenkaan ärsyttävää, ei välttämättä ole lasten top kolmosessa.

Tykkäävät lapset myös äidin suosikeista. Ja itsehän aikanaan ostin meille ensimmäiset dvd:t Ti-Ti Nalleja ja Palikoita, vain siksi, että olen itse kuunnellut niitä lapsena eli olen tykännyt niistä paljon - joskus. Olisikohan lapset innostuneet niistä, jos niitä ei olisi meille alunperin tuotukaan? Kai tässäkin kohtaa vanhemmat voivat vaikuttaa lapset mieltymyksiin, itse myönnän piilottaneeni jonkun levyn useammankin kerran, kun hermo on meinannut mennä. Eikä autossa ole ollut pitkään aikaan muutakuin Ipanapa-levyjä. Mutta onneksi me tykätään niistä kaikki.

Lastenohjelmat, lelut, pelit. Kukapa vanhempi ei haluaisi lastensa leikkivän vain yskinkertaisilla, kehittävillä leluilla tai katselevan ohjelmia, missä opitaan käytöstapoja tai numeroita. Ja jos itse ei suostu ostamaan sellaisia laulavia, vilkkuvia, pomppivia ja puhuvia leluja, joku muu niitä varmasti tuo. Ja lapset tykkäävät niistä, ainakin vähän aikaan. Meillä tosin monet tämän tyyppiset jutut unohtuvat viimeistään silloin, kun niistä loppuu patterit. 

Kehittäviä pelejä älypuhelimiin, kehittäviä syntymäpäivälahjoja, kehittävää musiikkia. Mutta onko kaiken aina oltava niin kehittävää? Voisiko joskus olla ihan puhtaasti vaan hauskaa? Lastenohjelmista voi oikeasti oppia vaikka mitä, mutta eiväthän aikuisetkaan katso jatkuvasti Avaraa Luontoa.

Ja taitaa myös niiden iänikuisten renkutuksien takana olla ammattitaitoisia pedagogeja, eli ovat nekin kehittäviä. Ovathan? ;) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti