maanantai 30. kesäkuuta 2014

Hirmusisko

Ihana kamala isosisko. Ihana, mistä kohtaa? ajattelevat varmasti kaikki veljeni tätä lukiessaan. Viimeaikoina olen huvittuneena seurannut meidän lasten leikkejä ja muistellut, kuinka massiivinen isosiskon rooli onkaan.

Itse olin isosiskona aivan hirveä. Ja näin jälkeenpäin olen kuullut paljon sellaisista tempauksista, mitä en itse ole muistanut. Nyt se kaikki tuntuu ihan kamalalta, että kuinka ilkeä ihminen voi toiselle olla?

Aina en ollut yksin. Olin niin raukkis, että minulla oli aina kaveri mukana: kerran lukitsimme yhden veljistä leikkimökkiin, toisen kerran vihreään puulaatikkoon ja uhkasimme heittää laatikon pihassamme olleeseen altaaseen. Järkyttävää! Kuinka paniikissa toinen on voinut siellä sisällä olla. Emme kai me ikinä olisi oikeasti laatikkoa veteen heittäneet, mutta piti härnätä.

Muistan elävästi, kun vuotta nuorempi veli jahtasi minua rautalapion kanssa. Niin kauan häntä kiusasin, että kohta juoksin hiekkatietä niin pitkälle, että hän kyllästyi. Ilkeyttäni tietenkin tein sen juuri hänelle, tiesin, että juosten hän ei minua kiinni saa.

Minulla oli myös tapana juoksuttaa etenkin kahta isompaa veljeä sillä verukkeella, että hän, joka totteli ja toteutti toiveeni, olisi minun paras kaverini. "Se joka tuo minulle leivän, on paras kaverini", "Käy kysymässä iskältä, että joko lähdetään uimaan. Sitten olet paras minun paras kaveri". Ja pojathan juoksivat. Ai kauhee. Ja mitä kaikkea vielä, en edes muista. 

Meillä oli selkeästi sellainen kolmiodraama-juttu, minulla ja kahdella isommalla pikkuveljellä. Minä liittuduin vuorotellen jommankumman kanssa ja iskimme yksinäiseen. Pikkupoikia en muista enää kovasti (hah, niinkö?) kiusanneen, pojat hoitivat yhteisen tappelut neljästään.

Tänään Aino keksi leikkiä sirkusta. Jo ennenkuin leikki edes alkoi, hän ilmoitti meille, että Eino on apina ja pelle, joka tottelee häntä, ja hän itse on kaunis keiju. AHA. Minä siihen sitten yritin, että kai ne roolit sitten jossain vaiheessa vaihtuvat, mutta se ei kuulemma ollut hyvä idea. Loppupeleissä roolit onneksi vaihtuivat välillä, Eino sai olla "töröhtööri" ja Aino ja Sulo olivat apinoita. 

Välillä lasten touhuja katsellessa mietin, että onpa kiva, kun Aino keksii kaikilla tekemistä ja he osaavat leikkiä yhdessä. Tai sitten ei. Ei ole kiva, että keksii ja ei, eivät todellakaan osaa leikkiä yhdessä. Aino haluaa, että tehdään näin, Eino ei halua tehdä niin. Aino suuttuu, kun alkuperäinen suunnitelma menee mönkään, koska suurin osa leikkikavereista on vielä Tuhoan kaiken mihin yletyn-tasolla. Onnellisimmassa asemassa tällä hetkellä on varmaan Touko, jota pidetään vielä ihanana vauva-veljenä, jonka toilailuja vähän vielä siedetään, jota roudataan leikistä toiseen ja jota lohdutetaan, kun hän pyllähtää. Toisinaan on ihan kivaa, että Aino haluaa askarrella ihan yksin ja pojat tekevät omia juttujaan, toisinaan en voisi olla onnellisempi, että lapsilla on toisensa.

Millainen Eino olisi, jos hän olisi ensimmäinen? Olisiko Sulo suulaampi, jos kaksi isompaa eivät räpättäisi jatkuvasti vieressä? Kuinka Touko on kietonut isommat sisarukset pikkusormensa ympärille? Millainen Aino olisi toisena tai kolmantena lapsena? 

Lapsista löytyy ihan toisenlainen puoli, kun heidän kanssaan saa olla hetken ihan kahdestaan. On kivaa ottaa yksi lapsi kerrallaan mukaan kauppareissulle ja huomata, että lapsi on oma, erilainen, valloittava persoona, mutta silti niin vahvasti osa isompaa porukkaa. Näkyy se tietenkin silloinkin, kun kaikki ovat yhdessä, mutta kyllähän sen ryhmän paineen huomaa: jatkuvasti on jonkinlainen kisa jostain, kaikki hakevat huomiota omalla tavallaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Silloin harvoin, kun Touko on "yksin" kotona, hän tympääntyy, kun ei ole hälinää ympärillä; Sulo taas ottaa kaiken ilon irti ja rakentaa omat leikit, kaksi isompaa kyselevät lähinnä toistensa perään.

Aino on kuin toisinto minusta. Aijai, olinko minäkin tuollainen? Välillä ihan hirvittää, kun isosisko jyrää niin voimakkaasti. Mutta kyllä hän myös huolehtii, neuvoo, auttaa ja keksii kaikenlaista uutta. Ja toisaalta, kun on tarpeeksi puuttumatta ja muistaa muistuttaa (lue: karjaisee), että kenenkään ei ole pakko tehdä mitään, mikä ei ole kivaa, he kyllä ratkovat ongelmansa itse. Enkä oikein osaa olla huolissani edes poikien asemasta, kyllä he omaa tahtoa sen verran hyvin jo näyttävät. Omat veljenikin selvisivät minusta vallan mainiosti.

Täytyy vain toivoa, että saamme taottua ainakin sen verran järkeä jokaisen päähän, ettei sitä laatikkoa oikeasti kannata heittää sinne veteen. Tai oikeastaan ketään ei edes tarvitsisi lukita mihinkään laatikkoon. Hyi, kun oikein puistattaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti