maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kymmenen vuotta, eikä suotta

Piti tästä aiheesta kirjoittaa jo viikko sitten, mutta niinkuin tässä viimevuosina on tullut huomattua, aika moni muu asiaa kiirehtii parisuhteen edelle. Vähän vahingossakin välillä.


Tapasimme mieheni kanssa kesäkuun alussa kymmenen vuotta sitten. Minä olin jäätelökioskin myyjä ja mies marketin tavarapuolella kesähommissa. Seuraavana kesänä siirryin kesätöihin samaisen marketin kassalle ja teimme pari ensimmäistä vuotta töitä samassa paikassa. Yhdessä olimme melkein heti ensitapaamisesta lähtien.  

Minä olin kuusitoistavuotias, mies yhdeksäntoista. Ehdimme olla yhdessä kuukauden, kun mies lähti vuodeksi armeijaan. Minä nyyhkytin ikävissäni kotona ja kävin lukion toista vuotta. Puolen vuoden jälkeen uutenavuotena menimme kihloihin, tulevana kesänä 2005 muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Pieneen asuntoon kannoimme vähät tavaramme ja karmeat, vanhat nahkasohvat miehen lapsuudenkodin vintiltä. 

Seuraavan vuoden aikana mies valmistui artesaaniksi ja minä kirjoitin ylioppilaaksi.

Näin jälkeenpäin on kummallista muistella niitä vuosia, kun olimme vielä ihan kahdestaan. Että mitä ihmettä me silloin oikein teimme? Muutimme pari kertaa, kävimme kumpikin töissä ja hankimme koiran. Naimisiin menimme kesällä 2007, minä aloitin ammattikorkeakoulussa samana syksynä, mies ajoi työkseen rekkaa. Kun kuulimme odottavamme Ainoa keväällä 2008, mies päätti etsiä ns. säännöllisemmän työn: ajotyössä työaikoja ei käytännössä ollut, ikinä ei oikein tiennyt, monelta hän tuli kotiin tai milloin seuraavan kerran piti lähteä. Nopeasti hän löysikin työpaikan läheltä, ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikea onnenpotku: paljon mukavampaa ja ymmärtäväisempää työyhteisöä saa hakea.

Kun Eino oli puolivuotias, alkoi ajatus omasta talosta tuntua houkuttelevalta. Meille kummallekin oli alusta asti selvää, että oma koti rakennetaan. Katselimme myös vanhempia taloja, minulla oli aina ollut sellainen haave, että jos jostain löytyisi ihana, vanha talo mitä voisi kunnostaa, sen voisi ostaa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että uuden talon rakentaminen olisi todennäköisesti "halvempaa", jos nyt talon hankintaa voi halvaksi edes sanoa, joten kun meille sopiva talomalli talomessuilta löytyi, päätimme rakentaa sellaisen. Siitähän alkoikin sitten varsinainen show: kuinka paljon voimme ottaa lainaa sillä ehdolla, että voimme hoitaa lapset kotona? Mitä kannattaa tehdä itse, mitä pitää teettää? Millainen keittiö (olisittepa nähneet sen taistelun, minulla oli visio, mutta ei minkään valtakunnan ymmärrystä mistään rakennusasioista)? No, onneksi minulla on äärimmäisen pitkäpinnainen mies ja suunnitelmat saatiin tehtyä. <3

Muutimme rakennusajaksi alle kuudenkymmenen neliön asuntoon: yksi makkari, olohuone, pieni keittiö. Siellä asuimme keväästä 2011 kevääseen 2012. Eikä ollut edes ahdasta! :D Mutta täytyy myöntää, että kun keväällä muutettiin täysin keskeneräiseen taloon, listojen puuttuminen tai keskeneräinen eteinen ei haitannut yhtään.

Sillä tiellä olemme nyt. Ei hullumpaa, eihän? 

Meillä se on aina mennyt vähän niin, että minä rakentelen pilvilinnoja niin kauan, kunnes näen miehen ilmeestä, että ehei, ei onnistu. Siihen alunperin taisin ihastuakin: tyyppiin, jolla on jalat maassa. Hän on rehellinen, ahkera ja tunnollinen. Hän on tyyppi, joka perjantai-iltana naputtelee mieluummin nurkkalautoja kun lähtee juomaan kaljaa. Meillä on samanlaiset arvot ja haaveet ja saamme tukea toisistamme.

Riitelemme aika harvoin. Minun on joskus oikein pakotettava mies sanomaa, mikä mättää. Hän ei pidä riitelemisestä, mutta ei sekään toimi, että pitää kaiken sisällään. Eniten meillä tulee kinaa siitä, että mies osaa ottaa itselleen omaa aikaa harrastusten parissa, minä taas poden huonoa omaatuntoa pelkästään siitä, että käyn yksin kaupassa.  Viime vuosina olemme tehneet paljon kompromisseja, mies erityisesti. Olen kiitollinen, että hänellä on pokkaa vedota siihen, että häntä tarvitaan paljon myös kotona. Varsinkin jotkut vanhemman sukupolven edustajat eivät ymmärrä alkuunkaan sitä, että mies osallistuu myös lasten- ja kodinhoitoon. 

Kahdenkeskistä aikaa meillä ei hirveästi ole, mutta sekin vähä on tärkeää. Olemme olleet kahdestaan ”matkalla” viimeksi keväällä 2011 (yhden yön, wihii!), viimeisen vuoden sisällä olemme päässeet keskenämme vaikka mihin: pikkujouluihin, juhliin, häihin. Muutama tunti ihan vaan miehenä ja vaimona on varsinaista luksusta. Tosin emme me paljoa ole edes mitään matkoja kaivanneet, olemme opetelleet tekemään kaiken yhdessä, koko porukalla: kotonakin hommat skulaavat mainiosti, kun ottaa heti alusta asti sen asenteen, että tehdään yhdessä.  Tietenkin se joskus ottaa ihan julmetusti pattiin, kun kaikki, ihan pientenkin juttujen tekeminen on hirveää säätöä. ”Otanko puolet vai kaikki mukaan kauppaan, että saat tehtyä sitä ja tätä?” ”Äiti tässä nyt vähän maalaa, jaksatteko odottaa hetken?” 

Me nautimme saunomisesta, hyvästä ruoasta, touhuamisesta, käsillä tekemisestä, lukemisesta, liikkumisesta ja luonnosta. Olemme jääneet ihan koukkuun Arrow-tv-sarjaan, voisimme katsoa The Pirates Of The Garibbean-leffat aina vaan uudestaan ja nauramme yhdessä välillä ihan tyhmille jutuille. Mies pystyy katsomaan kauhuleffan tuosta vaan, minä katson pätkänkin Ramboa niin menetän yöunet kahdeksi viikoksi. Minä olen yli-siisti, mies ihmettelee tuon tuosta, että taasko pitää imuroida ja lopeta jo se järjesteleminen. Emmekä vieläkään ole päässeet yhteisymmärrykseen keittiön kattolampusta. 

Mitä sitten olen oppinut hänestä kymmenen vuoden aikana? Hän ei tykkää paprikasta, kaalista eikä kinkkukiusauksesta. Kovan kuoren alla on erittäin herkkä sielu. Hän nukkuu hyvin sikeästi, ei turhia valittele ja kävelisi samoilla kengillä varmaan hamaan tappiin asti, jos minä en välillä pakottaisi häntä ostamaan uusia. Hän haikaille kalastusreissulle pohjoiseen, mutta on viimevuodet tyytynyt kalastamaan lähikoskilla, koska laittaa meidät aina etusijalle. 

Siinäkö se oli? Olen varma, että kun lopetan tämän kirjoittamisen, mieleeni juolahtaa miljoona asiaa, mitä olisin voinut mainita.

Muistan, kun ihan alkuaikoina puhuttiin perheestä. Minä olin tietenkin utelias ja kysyin, kuinka monta lasta hän ehkä haluaisi. Kaksi voisi olla hyvä, hän sanoi. No, vielä ei ole hänelläkään tullut raja vastaan, lapsemme ovat yksi kerrallaan hurmanneet meidät.  


2 kommenttia: