maanantai 18. elokuuta 2014

Pieni esikoululainen

Aino aloitti esikoulun reilu viikko sitten. Hän saa käydä eskarin samassa kyläkoulussa, missä minä itse olen aikanaan käynyt ala-asteen: rehtori ja keittäjäkin ovat vielä samat, aika huikeeta! Ja mikä parasta, koulu on pieni ja se on lähellä, siellä on lämmin tunnelma ja tuttu henkilökunta. Eskarin aloitus sujui (meiltä kaikilta) erinomaisesti, perjantaina Aino laski, kuinka monta yötä on maanantaihin. Taksi vie ja taksi tuo, ei voisi helpommin käytännön asiat sujua.

Ensimmäisen päivän aikana ystäväni soitti minulle ja kysäisi samalla, että tuliko itku kun tyttö lähti aamulla. Tunnustin, että ei tullut. Mietinkin, että onkohan minussa jotain vikaa, kun en vuolaasti vuodattanut kyyneleitä taksin kaartaessa pois pihasta. Päinvastoin, minusta oli hienoa, että eskari pitkän odotuksen jälkeen alkoi ja Aino pääsi ikäistensä seuraan - onhan hän jo aika tovin "joutunut" leikkimään pikkuveljien ja muiden pienempien lasten kanssa. Käy hänellä kavereita kylässä ja hän hän käy kaverien luona leikkimässä, mutta ei se silti ole sama. Ainoa se ei hirveästi ole kyllä haitannut, raukkaparka kun ei tiedä muusta, mutta kyllähän samanvertaisten leikkikavereiden kanssa on ihan erilaista touhuta. Ja välillä on käynyt leikkien pienempiä osapuolia sääliksi, kun Aino on vienyt ällittömiä pikkuveljiä tai leikkikavereita kuin pässejä narussa. Tai kun ajatukset eivät oikein ole kohdanneet. Tietenkin tätä käy myös ikätovereiden kanssa, mutta heillä taito solmia riitoa ja tehdä kompromisseja on hiukan parempi kuin kaksivuotiaalla. 

Mutta: itku tuli, kun Aino tuli kotiin. Siis minulta. Jotenkin koko asia konkretisoitui vasta sitten, kun eskarilainen tuli takaisin repussaan reppu-vihko, harjoituskirja ja kansio. Ja kivaa oli kuulemma ollut. Ruoaksi oli ollut jauhelihakeittoa. 

Itse olin ala-asteella yli-innokas koululainen. Rakastin uusien kirjojen ja vihkojen tuoksua ja sileitä, vielä koskemattomia sivuja. Oli ihanaa saada uusi kynä ja pyyhekumi. Aina ennen koulun alkua käytiin Tuurissa Keskisen kyläkaupasta ostamassa kaikille uudet penaalit ja reput - tuli aika nostalginen olo, kun ennen koulun alkua käytiin ostamassa kynät ja kumit Ainolle samasta kaupasta. Miten niin kaavoihin kangistunut? :D

Ekalla luokalla tein matikan tehtäväkirjat muutamassa tunnissa loppuun, ja opettajan piti keksiä minulle lisätehtäviä siksi aikaa, kun muut tekivät annetut tehtävät loppuun. Voi kun sama into olisi jatkunut myös lukion pitkän matikan tunneille. 

Eskarissa käynti on tuonut meidän arkeen toisenlaisen rytmin: Ainon pitää olla kahdeksan jälkeen valmiina odottamassa taksia, eli ennen sitä hänen pitäisi ehtiä pukea ja syödä aamupuuro. Helpommin sanottu kuin tehty, Aino on ollut aina aika hidas herääjä ja häntä on aina saanut patistaa pukemaan. Hän voisi helposti istua tunnin sohvalla yökkäri päällä. Tähän päivään asti se onkin ollut ihan ok, meillä kun harvoin on heti aamusta mihinkään kiire, mutta nyt on totuttava tähän.

Kuten on myös totuttava koulun ruokaan. Tiedän, että täällä koulussa tehdään ihan superhyvää ruokaa, mutta onhan se tietenkin vähän erilaista kuin kotona. Tämä onkin asia, mitä olen jännittänyt ehkä kaikkein eniten: Aino on ollut aina nirso ja hyvin tarkka esimerkiksi ruoan koostumuksesta. Jos hän havaitsee ruoassa liian ison sipulin, ruoka jää lautaselle. Olen aina tehnyt niin, että vaihtoehtoja ei ole, vaan sitä syödään, mitä olen laittanut. Kenenkään ei ole koskaan ollut pakko syödä, kunhan kaikkea maistaa. Aino onkin joskus elänyt kaksi päivää pelkällä aamu-ja iltapuurolla, jos ruoka ei ole ollut hänen mieleistään. Mutta pakottaminen on minusta vielä pahemmpi vaihtoehto.

Jo viikossa on tapahtunut huima muutos: Aino ei ole koskaan suostunut syömään lusikallista enempää kinkkukiusausta tai jauhelihakastiketta - nyt ne menevät ilman mutinoita. Koulussa ruoka on maistunut hyvin, mutta salaatista hän ei suostu vielä syömään muuta kuin kurkut.

Kuuntelin viime viikon Samuli Putron biisiä Mitäpä jos. Siitä päivästä lähtien, kun ensimmäinen lapsemme syntyi, pelko on saanut uudenlaisen muodon. Arjen tohinoissa ei edes ehdi murehtimaan turhia tai pelätä sitä, lentääkö talon katto ilmaan, mutta menettämisen pelko on läsnä aina. Sille en voi mitään, vaikka myönnän, että yleensä aina pelkään turhaan.

Kun lasket yhden rakkaimmista aarteistasi suureen maailmaan, ei voi olla ajattelematta, että mitäpä jos jotain tapahtuu. Taksi ajaa ojaan. Tai ajaa väärään paikkaan. Lapsi eksyy. Ei muista mennä kouluun. Tai kohtaa ihmisen, jolla ei ole hyvät mielessä. Kuulostaako tyhmältä? Että ihan yhtälailla voin ajaa itse koko porukan kanssa puuhun ja se on sitten siinä. 

Mutta eihän sitä kokoajan voi pelätä. Mitään ei voisi tehdä, jos aina vaan ajattelisi, että jotain voi tapahtua. Ja voi tapahtua, vaikka ei tekisi mitään. Silti, en voisi ikipäivänä asua Amerikassa ja katsella aamupalapöydässä maitotölkin kyljestä lasten katoamisilmoituksia. Onneksi me saamme asua täällä, ylihinnoitellussa Suomessa, missä terveydenhuolto pelaa jotenkuten ja pakkasta on välillä sata astetta. Ja onneksi on olemassa vielä sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät meidän valinnan asua keskellä metsää, "kaukana" kaikesta, karhujen ja susien syötävänä. Minä kun pelkään enemmän ihmisen kieroutunutta mieltä kuin yhtäkään karhua.

Onneksi pelko unohtuu nopeasti ja sitä osaa iloita ensimmäisestä eskaripäivästä, lapsen ilosta ja siitä, että taksi tulee hakemaan pihasta asti. Ja myös siitä, että minä en enää tiedä ihan kaikkea, mitä Aino päivän aikana tekee. 

Aika moni on kysynyt, että miten pojat ovat pärjänneet, kun isosisko on koulussa. Tähän olen vastannut niin, että pojat kyllä keksivät tekemistä ja saavat omat riidat aikaan aiheesta kuin aiheesta. Toimettomaksi en ole vieläkään jäänyt.

2 kommenttia:

  1. Mukava kuulla että eskari alkoi hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minä jokapäivä kateellisena kuuntelen, kun niin hyvät ruoatkin siellä saavat! :)

      Poista