tiistai 30. syyskuuta 2014

Selviytymissuunnitelma

Huomenna meille tulee "hoitoon" lapsia kahdessa satsissa: aamulla yhdeksän perästä kaksi (neljä-ja yksivuotias) sekä iltapäivällä kaksi lisää (kolme- ja yksivuotias). Aino pääsee eskarista yhdeltä ja Touko herää päiväunilta jossain vaiheessa iltapäivää. Parhaimmillaan (pahimmillaan) täällä pyörii siis kahdeksan lasta.

Eilen illalla pyörin sängyssä ja aloin miettiä, että mitähän kaikkea kannattaa tehdä ennenkuin keskiviikko koittaa. Kahdeksan lasta on sellainen porukka, ettei sitä kontrolloi yksin kukaan, varsinkin, kun joukossa on paljon pieniä. Joten, täysin itsekkäistä syistä, tein tänään muutaman omaa hommaani helpottavan toimenpiteen.

Olen huomannut, että kun lapset tulevat tänne meille, kaikki tulevat hetkeksi hulluiksi. Meidän omat lapset ja vieraat lapset. Ensimmäinen tunti menee siinä, että lapset sinkoilevat paikasta toiseen, tsekkailevat paikat, lelut, toisensa, "pientä" rähinääkin syntyy. Leikeissä ei ole vielä mitään päätä eikä häntää, vaan leluja ja tavaroita leviää sellaisella vauhdilla, että he eivät itsekään pysy perässä. Tähän soppaan kun sekoitetaan ilman mitään päämäärää lähestulkoon aina leikkivät yksivuotiaat, jotka lähinnä levittelevät ja kantelevat tavaroita paikasta toiseen, on lasten vahtijakin valmis tulemaan hulluksi. 

Joten: piilotin palapelit, nukkekodin tarvikkeet, puiset domino-palikat, pelikortit, muistipelin, muut pelit ja lukemattoman määrän Ainon koruja, pinnejä ja muuta tilpehööriä. Kärräsin kaikki nämä meidän ylimääräiseen huoneeseen tietokonepöydälle. Samaiseen huoneeseen aion myös ripustaa pyykit, joita kaikki yksivuotiaat tuntuvat rakastavan: olivat ne sitten märkiä tai kuivia, ne pitää repiä kuivaustelineestä ja roudata enemmän tai vähemmän kohti pyykkikoria. Huoneen oven meinaan laittaa lukkoon. JA jos joku haluaa näistä jotakin tiettyä tavaraa juuri huomenna käyttää, sen saa vain hirveän siivous-ja järjestelyuhkailun saattelemana. 

En tiedä mitään niin ärsyttävää, kuin ympäriinsä levitetyt palapelinpalaset. Ja niitähän riittää. 

Pikkulegot nostin kirjahyllyn päälle. Toukolla varsinkin on sellainen tapa, että minkä tahansa laatikon nähdessään hänelle tulee suorastaan pakottava tarve kaataa kaikki sisältö lattialle. Ja jatkaa sitten matkaa. 

Ainon ja Einon huoneessa on hylly, jonka olen sinne asentanut jonkin sisustus-puuskan vallassa. Ajatus oli, että hyllyllä olisi pari kaunista koriste-esinettä. Hylly on osoittautunut kuitenkin mitä mainioimmaksi paikaksi nostaa lasten ulottumattomille kaikenlaista pientä, mitä en edes meillä tiennyt olevan. Tai jotain särkyvää. Tai jotain sellaista, mitä ei ole edes tarkoitettu leluksi.




Hylly täyttyy, koska vaatekaapin päällinen on jo täynnä. Sinne olen nostanut mm. Muumi-talon ja Muumi-laivan ja kaikki niihin liittyvät pienet esineet. Talo ja laiva ovat juuri sellaista kovaa, ohkaista muovia, joka maahan läsähtäessä halkeaa, eikä sitä saa korjattua enää millään. Kaapin päällä säilyy hyvin myös irtohelmet.



Vielä kun keksisi, miten saan Ainon ja Einon vaatekaapin pidettyä kiinni. On ollut äärimmäisen surkea ratkaisu laittaa ääriään myöten täynnä oleva vaatekaappi sellaiseen huoneeseen, missä myös leikitään: milloin sieltä sullotaan vaatetta reppuun "retkelle", milloin esimerkiksi Touko käy kiskomassa sieltä itselleen "puettavaa".



Ehkä virittelen jonkun narusysteemin. 

Meillä on aulassa peiliovellinen vaatekaappi. Siellä on säilytetty muutamia kenkiä, nyt siirsin kaikki ne pikkueteisen eli tuuletuskaapin kaappeihin. Pikkueteisen oven aion laittaa lukkoon, josko se hieman vähentäisi sisätiloissa vaeltavien ulkokenkien määrää. Ja onhan aulassa oleva kaappi tietenkin yksi parhaista piiloista, alunperinkin on ollut tietenkin todella pönttöä meiltä aikuisilta sulloa se täyteen kenkiä.






Kodinhoitohuoneen ovenkin aion laittaa lukkoon, sillä siellä on lisää kenkiä. Ja koirannappuloita ja koiran vesikuppi. Ja sauna sekä kiukaan pesässä hiiliä. Ehkä vähän saattaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun ovi on lukossa, sillä ennemmin tai myöhemmin koiralle tulee jano. Ja se ei tasan odota sekuntiakaan oven takana, vaan raapii puuoveen naarmuja niin kauan, että käyn päästämässä sen vesikupille.

Askartelulaatikko on meillä keittiössä, vieläpä alalaatikossa kaikkien ulottuvilla. Siihen voisi keksiä jonkun paniikkiratkaisun. Vesiväritkin piilotin, niillä saa toki maalata, mutta luvan kanssa ja yhdessä paikassa. Kerran joku oli nimittäin maalannut vessan allaslaatikoston.



Etsin tänään hampaat irvessä dvd-arkun (sohvapöydäksi ajateltu, valkoiseksi maalattu vanha armeijan varustelaatikko) lukon avainta. Meinasin jo turvautua nippusiteisiin, mutta sitten avain löytyi. Lähestulkoon aina tv:n katsomisesta tulee joku kärhämä ja tietenkin juuri arkun ollessa auki. Sillä aikaa, kun isommat tappelevat siitä, katsotaanko Muumia vai Babaria, Touko on ottanut hyvän asennon arkun sisällä ja alkanut heittelemään dvd-levyjä arkusta pois. Minun puolestani voidaan katsoa kyllä ohjelmaa, mutta ensin pidetään demokraattinen äänestys siitä, mitä katotaan. Ja minä (avaimenhaltija) avaan arkun ja etsin levyn.



Teinköhän vielä jotain muuta? Ainiin, nostelin alimpien hyllyjen tavarat hieman korkeammalle. 

Vielä kun löytäisin jostakin makuuhuoneiden ovien avaimen. Mikä ihme siinä on, että silloin, kun en todellakaan tarvitse avainta, niitä on jokapuolella. Sitten sen kerran, kun tarvitsisin edes yhden, niitä ei ole missään. Yksivuotiaiden kanssahan toimii vielä se, että ovet vaan suljetaan, raukkaparat eivät vielä onneksi ylty kahvoihin. Mutta kaikki muut ylttyvät, eli ovet on pakko lukita jos haluaa niiden pysyvän kiinni. Samalla estän isompien karkailun ulos, näillä nykyajan ulko-ovien lukoilla ei tee mitään, koska lapset saavat ne sisäpuolelta niin helposti auki. Vähän vaan kääntää lukkoa, niin kahvasta painamalla se aukeaa. Vanhoissa kunnon ovissa aikuinenkin saa vääntää lukkoa valkoisin rystysin päästäkseen ulos.

Nyt lähden etsimään sitä hemmetin avainta, koko suunnitelma on ihan hyödytön jos sitä ei löydy! 

Himotus

Viikonlopun nimi facebokissa oli oikeasti Himostus eikä Himotus, mutta luin sen aluksi monta kertaa väärin. No mutta, viikonloppu kului siis äärimmäisen rennoissa tunnelmissa Himoksella. Vaikka reissua suunnitellessa kokonainen viikonloppu tuntui ikuisuudelta, enkä oikein tiennyt, tohdinko olla niin pitkän ajan pois kotoa, mutta kuinkas kävikään: kotiinlähtöpäivänä oikein ääneen harmiteltiin, että miten voi viikonloppu kulua niin nopeasti ja pitäisikö olla vielä yksi yö.

Yhtälailla ihmettelin sitä, kuinka nopeasti kotiasiat unohtuivat. Jotenkin sitä ajattelisi, että kun elämä pöyrii jatkuvasti kotinurkissa lasten kanssa, siitä olisi hankala myös päästä eroon. Mutta ei, päinvastoin. Unohdin koko kodin sillä sekunnilla, kun auto käänsi nokkansa kohti Jämsää. Perjantai-iltana katsoin kelloa vasta niin myöhään, että mies oli jo aikaa sitten laittanut kotoa hyvää yötä-viestin.

Mutta ei siinä seurassa paljon koti-ikävää malttanut edes potea. Perjantai-iltana syötiin tortilloja, katsottiin Vain Elämää, saunottiin ja istuttiin kaksi tuntia porealtaassa. Edes me paatuneimmat "nukkumaan ennen kymmentä"-tyypit valvoimme ainakin kahteen. Eikä tuntunut missään. Lyhyistä yöunista huolimatta oli kerrassaan kummallista herätä puoli yhdeksältä siihen, että oli nukkunut koko yön heräämättä yhtään mihinkään. 

Lauantaina nautittiin kiirettömästä aamupalasta ja minun järjestämästä kuntopiiristä (tai no, nautittiin ja nautittiin, mutta kyllä muuten hiki lensi). Mietittiinkin siinä pihalla ähkiessämme, että kuinka voikaan ihminen olla pönttö, lähteä nyt viikonlopun lomareissulle kuntoilemaan! No, hikistelyn jälkeen saimme hyvällä omallatunnolla syödä taivaallista kasvissosekeittoa ja sacher-kakkua. Illalla kävimme vielä ennen saunaa ja poreita syömässä Ravintola Rinteessä. Aijai. Nukkumaanmeno venähti taas, mutta ei tällaisilla reissulla yksinkertaisesti malta mennä nukkumaan. Aika kului nopeasti pelkästään sohvalla löhöillessä ja höpötellessä. Aamulla makoiltiin puoli kymmeneen. 

Sunnuntaina pitkän aamupalan jälkeen keräsimme tavarat ja siivosimme mökin. Aivan uskomaton suoritus, puoli kahdeltatoista aloitimme ja vartissa olimme valmiita. Mutta eipä siinä paljoa ihmetelty ja toisaalta, kun kahdeksan oma-aloitteista naista pisti tuulemaan niin ei niiden neliöiden järjestelyyn kauaa aikaa mennyt. 

Vaikka reissu olisi voinut jatkua vielä pidempään, takaisin oli mukava tulla: koti oli siivottu ja ruoka valmiiksi tehty. Lapset kävivät ovella halaamassa, mutta mitään ihmeellistä "ihanaa, kun olet kotona"-vastaanottoa ei ollut. Ei niillä tainnut olla edes ikävä.

Eli: yliarvioin oman korvaamattomuuteni ja aliarvioin miehen kyvyt hoitaa koti ja tenavat ihan yhtä hyvin kuin minä. SIISPÄ tästä intoutuneena ehdotinkin jo, että seuraava reissu tehtäisiin jo talvella. :D

Tämä reissu tuli tarpeeseen. Suurensuuri kiitos kaikille mukana olleille, minulle viikonloppu oli oikea mini-loma mitä parhaimmassa seurassa! <3

torstai 25. syyskuuta 2014

MUN oma viikonloppu

Enää yksi yö! Voitteko uskoa, olen lähdössä huomenna koko viikonlopuksi kaveriporukan kanssa Jämsään Himokseen mökille. KOKO VIIKONLOPUKSI! Omg.

Tilanne on minulle ihan super-kummallinen: Ainon syntymän jälkeen olen ollut yksin yötä pois kotoa kerran. Yhden yön. Jos ei lasten synnäri-reissuja lasketa, enkä sielläkään ollut yksin. Ja mikä parasta, tällä reissulla keskitytään rentoutumiseen (poreamme!), hyvään ruokaan ja yhdessäoloon ihan vaan aikuisten kesken. Arvatkaa, aionko nauttia? Ei pyykinpesua, pyllyjen pyyhkimistä, narinan kuuntelua, huutoa, tappeluiden setvimistä, nukuttamista tai ahdasta sänkyä (ystävä tosin lupasi änkeä minun kanssa samaan sänkyyn, jos koti-ikävä iskee). 

Iskä saa nauttia arjen loistosta koko viikonlopun ihan itsekseen. Olen siis äärimmäisen onnellinen myös tämän asian suhteen: voin hyvällä omallatunnolla jättää koko porukan iskän kanssa kotiin, eikä hetkeäkään tarvitse miettiä, pärjäävätköhän he. <3

On tätä odotettukin. Viikon alusta olen laskenut öitä perjantaihin, pelännyt pahinta kaikenmaailman tartuntatautien takia (tosin olen ajatellut jo kauan, että lähden reissuun vaikka pää kainalossa) ja miettinyt, kuinkahan sitä osaa ollenkaan ollakaan. Jo pelkkä pakkaaminen tuntuu jotenkin järjettömältä: eikö oikeasti tarvitse sulloa kasseja täyteen kuuden ihmisen kamppeita? Vaan ainoastaan omat? 

Ja näin helvetillisen viikon jälkeen on sellainen fiilis, että ikävä ei tule ketään ja ihan sama, vaikka koko huusholli räjähtäisi ilmaan. Kunhan minä pääsen lähtemään. MINÄ. Änkekööt iskän viereen nukkumaan ja valittamaan janoa ja pissahätää.

Niin että pitäisikö tällaisia reissuja tehdä useamminkin? Pitäisi, mutta loppupeleissä kaiken järjestäminen ei ole ihan niin helppoa. Nyt meillä on kasassa sellainen porukka, että kaikki sujuu vallan mallikkaasti. Vaikka alussa epäröinkin koko viikonlopuksi pois lähtemistä, nyt se tuntuu suorastaan loistavalta idealta jo pelkästään sen takia, että muutaman kuukauden päästä meillä on taas sellainen tissitakiainen, jota en osaa ensimmäiseen puoleen vuoteen jättää noin vaan kotiin.

Pisteenä i:n päälle perjantain Vain Elämää-jaksossa on Paula Vesalan päivä: kun itse osaa jokaisen PMMP:n biisin ulkoa, on mahdottoman hauskaa kuullaa, millaisia versioita niistä on tehty. Ja edes tämän yhden kerran ei tarvitse pinnistellä kuullakseen, mitä ihmiset ohjelmassa keskenään puhuvat. ;)

tiistai 23. syyskuuta 2014

Terveisiä (suur)perheestä ja neuvolasta

Pikkukangas-blogissa pohdittiin muutama päivä sitten suurperheen määritelmää. Täytyy myöntää, että itsekin yllätyin: suurperheeksi luokitellaan virallisesti nykyään perhe, jossa on kaksi aikuista ja vähintään kolme lasta. Onhan kolme lasta tietenkin enemmän kuin tämän päivän keskiarvo, "noin" kaksi (vaikkakin uusi "trendi" taitaa olla vanhemmat ja kolme lasta?), mutta silti. Viidennen lapsen myötä miellän meidän perheen suurperheeksi, ihan vaan sen takia, että neljännen lapsen jälkeen muutama käytännön asia on käynyt hankalammaksi: täytyy olla isompi auto, enemmän ostoskärryjä, erikoisjärjestelyt majoittumiseen, superpaljon ruokaa ja vessapaperia. Välillä tuntuu, että koko ýhteiskunta on meitä vastaan: nykyajan "tila-autot" eivät ole tilaa nähneetkään; yritäpä änkeä kolme turvaistuinta uudenmallisen auton takapenkille. Ja ainiin, mihin ne loput lapset laitetaan? Entä rattaat, matkatavarat ja koira. Pyh.

Auton vaihto meillä on jokatapauksessa edessä, eli jos jollakin on jotain hyviä vinkkejä, niitä otetaan mielellään vastaan! :) Tällä hetkellä meillä on seitsemälle hengelle rekisteröity Volvo, mutta nytkään emme meinaa mahtua siihen mitenkään, varsinkin, jos mukana on koira/tavaraa/vaunut/rattaat.

Sain juuri käsiini kirjeen koululta, kun Aino tuli kotiin. Tämä on minusta aika käsittämätöntä: koulu joutuu muistuttamaan erikseen, että nyt on tullut syksy, kaivelkaahan lapsille oikeanlaiset varusteet päälle. Siis täh, laittaako joku vielä lapsen kouluun ilman pipoa ja hanskoja? Hrrr, aika outo minusta. Mutta olipa lappusessa myös hauskoja uutisia: me keräsimme aikanaan ala-asteella koulun tarpeisiin puolukat yhdessä koulun lähimetsästä ja tämä perinne jatkuu näköjään edelleen! Eniten puolukoita keränneet oikein palkittiin, se oli jännää. 

Eilen kaiveltiin lisää talvi-pipoja ja muita varusteita. Sulo bongasi oman paloauto-kuvioisen piponsa ja tälläkin hetkellä hän istuu pöydän ääressä syömässä jäätelöä hattu päässä. Eilenkään hän ei suostunut ottamaan sitä pois, vaan istui pipo päässä myös muskarissa. Sulo meni eilen muuten ensimmäistä kertaa muskariin itsekseen, kaksi edellistä kertaa jompikumpi meistä vanhemmista on istunut mukana, koska Suloa on hieman ujostuttanut. Jos se oma pipo toi turvaa? Myös Touko alkaa pikkuhiljaa lämpenemään muskari-jutuille, tähän asti hän on hieman ujostellen vaan katsellut ympärilleen. Olemme mieheni kanssa vuorotelleet Toukon kanssa muskarissa, aina sitä vaan toivoisi isien osallistuvan enemmän myös näihin äiti-voittoisiin juttuihin.

Myös Einolle viime talven kitara-kuvioinen pipo on tärkeä, eilen hän meni nukkumaan se päässä. 


Sulon tärkeä piipaa-pipo.

Tämän päivän lego-ja juna-leikistä.
Eilen kävin toisen kerran neuvolassa. Sieltä ei hirveästi ole kerrottavaa, seuraava käynti onkin vasta rakenne-ultra lokakuun lopussa. Kävimme läpi koko perheen jaksamista sekä hyvinvointia ja kuunneltiin sydänääniä. Kohdunpohjan korkeus oli n. 14 cm. Verenpaine oli ilokseni hieman noussut, oli nyt jopa 112/68 ja hemoglobiini oli 115. Rautaa terveydenhoitaja suositteli ottamaan, jos tunnen kovasti väsymystä tai heikotusta. Ja ehdottomasti kuulemma kannattaa kokeilla nestemäisiä rautalisä-valmisteita, ne ovat ilmeisesti vatsaystävällisempiä kuin tabletit, mitä olen aikaisemmin käyttänyt.

Viime yönä näin ihan kaamean raskaus-painajaisen. Näekvätköhän kaikki odottajat unia raskaudesta ja synnytyksestä vai onkohan se vaan tällaisten levottomien nukkujien juttu? 

maanantai 22. syyskuuta 2014

"Sellainen tää maailma on"

Mukavaa alkavaa viikkoa! Vaikka ulkona piskoo vettä ja tuulee, ei anneta sen häiritä. Sehän tarkoittaa vain sitä, että joulu lähestyy! Tällaista jouluhöperöä ei saa ärsyyntymään edes jatkuvasti lisääntyvä lelu-mainonta, päinvastoin.

Maanantai on hyvä päättää erittäin pysäyttävään kuvakokoelmaan, jonka juuri bongasin Facebookista. Huikeita, tämä maailma on täynnä mielettömiä tarinoita. Samalla voi jälleen kerran todeta, että oma elämä on ihan parasta.

http://acidcow.com/pics/63661-stunning-photographs-of-the-human-race-31-pics.html#lWO2f8OQad4mdfbe.01

Tämän päivän neuvola-kuulumisia ja jorinoita menneestä ja tulevasta viikosta huomenna. :)

torstai 18. syyskuuta 2014

Ensimmäinen neuvola + ensimmäinen ultra

Olen menossa maanantaina käymään neuvolassa eli nyt jos koskaan on hyvä kirjoittaa siitä ensimmäisestä neuvolakäynnistä ja ensimmäisestä ultrasta (ei yhtään pitkissä kantimissa nämä kirjoitukset, ei!).

Nyt ollaan siis menossa viikolla 16 (15+1). Kaikkein "pahin" alkaa olla takana, väsymys ja paha olo ovat hieman hellittäneet. Tilalle tulee kuitenkin aina jotain uutta, lempparifarkutkaan eivät mene enää kiinni, byyh. Onneksi ne menevät kuitenkin vielä jalkaan (ei ole siis vielä perä levinnyt hirveästi :D), pienellä kikkailulla voin niitä vielä pitää. Ja onneksi päivittäiset vaatekokonaisuuteni koostuvat lähinnä lasten kanssa ulkoiluun sopivista vaatteista ELI vielä ei ole hirveästi vaateongelmia tullut.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä kävin yli kuukausi sitten, elokuun alussa. Olen saanut käydä kaikkien raskauksien aikana samalla terveydenhoitajalla, mutta juuri ensimmäisen käynnin aikaan hän oli kesälomalla. Sijainen oli lukioaikainen tuttu. Mitään kovin uutta käynnillä ei ilmennyt, mitä nyt olin käynnin jälkeen ihan paniikissa kaikista bakteereista ja vitamiinien liika-annostuksesta. Minähän sotken käteni multaan päivittäin, kun salaatit ja porkkanat haetaan suoraan kasvimaalta! Hemmetti. Äh. Onneksi paniikki laantui nopeasti ja päätin taas kerran suhtautua rajoituksiin maalaisjärjellä.

Olen käynyt sokerirasitustestissä toisessa ja kolmannessa raskaudessa ihan varmuuden vuoksi, koska vauvat ovat olleet isohkoja syntyessään. Nyt päätettiin yhdessä, että niissä ei ole mitään järkeä käydä (niinkuin neljännenkin raskauden alussa sovittiin) koska aiemmin arvot ovat olleet normaalit eikä mikään muukaan ehto täyty. Verenpaine oli 97/59 ja hemoglobiini 111. Nämä arvot ovat olleet jokaisen raskauden kohdalla hyvin alhaiset, hemoglobiinilla on ollut tapana laskea vielä entisestään. Huimaa, pyörryttää, heikottaa. Näihin ei oikein mikään auta, paitsi rautatabletit vähän, ja niistäkin menee maha aina ihan sekaisin. Kotona on onneksi helppo ennakoida huimauksia ja perunoita kuoriessa voi istahtaa jakkaralle. Maiseman mustuminen nopeasti noustessa ja on seurannut minua koko elämäni, joten siinä ei sinänsä ole mitään uutta.

Muuten kaikki oli hyvin. Täyttelin jotain lomakkeitakin, taisi olla ainakin joku alkoholi-kysely. Niihin on helppo vastata: eipä ole tullut eikä tule paljoa käytettyä. :D 

Ensimmäisessä ultrassa kävin Jyväskylässä elokuun lopussa. Olin koko päivän ihan hepulissa, ensimmäistä kertaa minulla oli sellainen fiilis, että kaikki on kuitenkin ihan pielessä. Yleensä olen mennyt kaikkiin tutkimuksiin luottavaisin mielin, mutta nyt kehittelin kaikenmaailman kauhuskenaarioita jo hyvissä ajoin ennen tutkimusta. Onneksi kaikki oli hyvin ja ONNEKSI sain käydä tutkimuksessa yhdessä hyvän ystävän kanssa, joka odottaa heille kolmatta lasta melkein samoilla viikoilla. Ette ikinä arvaa kuka? Vihjeeksi voin sanoa, että näille serkuksille ei tule ikäeroa (jos kaikki menee niinkuin pitää) kuin kymmenisen päivää! ;) Saimme vaihdettua ultra-ajat kätevästi samalle päivälle. Ja sainpa olla mukana myös hänen ultrauksessa, oli jännä katsoa tutkimusta kerrankin sivusta eli puolison paikalta.

Alkuperäinen laskettu aika oli 4.3., ultrassa se tarkentui ja lopulliseksi lasketuksi ajaksi tuli 11.3. Rakenneultra on "jo" lokakuun lopussa. 



Toisen kolmanneksen sanotaan olevan varsinaisen raskaus-hehkun aikaa. Itse en varsinaisesti hehku, naamassa on jatkuvasti näppylöitä (mitä minulla ei normaalisti juuri ole) ja lähestulkoon pysähtynyt aineenvaihdunta saa olon tuntumaan ihan turvonneelta pallolta. Vielä uskallan nukkua vatsallani eivätkä selkävaivat ole olleet vielä läheskään niin pahoja, kun aikaisemmissa raskauksissa samoilla viikoilla. Olen saanut ryhdin pysymään hyvänä liikunnalla, toivottavasti reippus jatkuu mahdollisimman pitkään. Liitoskipujakaan ei ole ollut vielä vaivaksi asti. 

Kun kerroin lapsille tulevasta vauvasta, Sulolla ja Toukolla uutinen meni täysin yli hilseen. Luulen, että Touko ei tajua muutosta edes vauvan synnyttyä, Sulo kyllä varmasti viimeistään sitten. Näytin ultrasta saamaani kuvaa, Aino ja Eino yrittivät arvata, kuka heistä se oikein oli. Minä siinä yritin toitottaa, että ei, se ei ole kukaan teistä, vaan UUSI vauva. Kumpikin meni hiljaiseksi, kunnes Aino ehdotti vauvalle nimeä Arska. Siihen se keskustelu päättyikin, uutinen jäi jollain tasolla muhimaan isompien ajatuksiin, sillä vauvasta on puhuttu enemmän myöhemmin.

Eilen Aino kysyi, kumpi vauva oikein on, tyttö vai poika. Kun vastasin, että en tiedä, hän ilmoitti, että haluaisi heitä olevan kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Eino väitti vieressä, että se on pikkuveli. Kun selvensin, että mekin tiedämme sen vasta sairaalassa vauvan synnyttyä, Eino selitti tietäväisesti siskolle, että ne hoitajat sitten päättävät, kumpi se on. :D

Emme siis aio selvittää sukupuolta etukäteen, kaikki muutkin ovat pysyneet salaisuutena synnytykseen asti myös meille, ja samalla tavalla ajattelimme toimia tälläkin kertaa. 

Maanantaina pääsen toivottavasti kuuntelemaan sydänääniä. Liikkeitä olen ollut tuntevinani jo monta viikkoa, mutta nyt ne tuntuvat jo niin selkeästi, ettei enää tarvitse arpoa, oliko se liike vai joku suolistossa kiertävä kaasu.

Vaikka olen nyt jo totaalisen kyllästynyt koko raskaana olemiseen, en voi olla ajattelematta, kuinka ihmeellistä ja erilaista tämä aina vaan on. <3

P.s. Saahan ihminen syödä rajattomasti leipäjuustoa, saahan?
      

   

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yökirja, osa 4

Paahtavien kesähelteiden yövaikeuksien jälkeen elämä muuttui seesteiseksi, joten silloin hieman yllättyneenä toivotinkin viilenevät säät enemmän kuin tervetulleiksi. Tuli öitä, joina jouduin heräämään tai nousemaan vain kerran - ja se tuntui levottomien ja hikisten öiden jälkeen taivaalliselta.

Mutta, tyyntä ennen myrskyä. Meillä nukkuminen on kulkenut aina jonkinlaisissa sykleissä: on aikoja, jolloin yöt ovat yhtä hulinaa, sitten taas rauhoittuu. Unen laatu on aina ollut suoraan verrannollinen siihen, millainen yötä edeltävä päivä on ollut: rauhallinen päivä, rauhalliset yöunet. Levoton päivä, levottomat unet. Meidän lapsilla tämä on toiminut ihan vauvasta saakka: jos vauvan päiväunet menivät plörinäksi, myös seuraava yö meni plörinäksi. Aluksi sitä jotenkin ajatteli, että silloin kun vauva ei ollut nukkunut päivällä juuri yhtään, olisi unen odottanut maistuvat yöllä. Mutta ei, se menikin juuri päinvastoin.

Keskiviikko (tiistai-keskiviikko-välinen yö)

Illalla käytiin uimahallissa ja pizzalla. Touko ei malttanut innostukseltaan pitää suuta altaassa kiinni, joten hän nieli kloorivettä sillä seurauksella, että vatsa oli sekaisin koko yön. Ruoka ei hänelle illalla juuri maistunut ja se taisi vain lisätä yön tuskia. Kun olin pariin otteeseen käynyt rauhoittelemassa Toukon, isommilla alkoi vesi-rumba. Uiminen ja suolainen iltaruoka olivat tehneet siis tehtävänsä. Vuoron perään, suunnilleen tunnin välein jokainen heräsi juomaan, ja kun kolmannen kerran kävin Toukon luona, minun puoleni sängystä oli vallattu. Aino ja Sulo nukkuivat x-asennossa iskän vieressä, Eino onneksi rauhoittui juotuaan omaan sänkyyn. Raahasin Ainon sängystä peiton ja tyynyn sohvalle, ja juuri kun sain oikaistua ruhoni, Touko vatsaa alkoi taas kivistää. Tein jo ensimmäisellä rauhoittelukerralla päätöksen, että viereen häntä en ota, siitä ei tule mitään (katso aikaisemmat yökirjat). Kuuntelin hetken sohvalla, ja uskomatonta mutta totta, Touko rauhoittui itsekseen. Parin tunnin päästä herään siihen, kun Aino huutelee meidän sängystä äitiä. Siirryn takaisin sänkyyn, tilaa ei ole juuri yhtään. Jossain vaiheessa olen siirtynyt takaisin sohvalle, ja ilmeisesti sen jälkeen, kun iskä on viideltä noussut ylös, Aino ja Sulo ovat ahtautuneet minun viereen sohvalle. On vielä ahtaampi nukkua, mutta en todellakaan jaksa enää siirtyä. Olohuoneessa on liian valoisaa ja minun on vaikea saada enää unta. Käsikin puutuu ihmeellisessä asennossa. Torkahdan hetkeksi ennen kuin kello seitsemän jälkeen soi. Päivällä kiroan iskälle, että seuraavan uinti-pizzeria-reissun jälkeen pakkojuotetaan jokaiselle puoli litraa vettä ennen nukkumaanmenoa.

Torstai

Keskiviikko oli rauhallinen päivä, lähinnä siksi, että itse olin aika puhki. Raskaus tuo omanlaisen säväyksen päivän vireystilaan, varsinkin jos edellinen yö on mennyt päin mäntyä. Yö menee suhteellisen rauhallisesti, Sulo herää jossain vaiheessa karmeaan itkuhuutoon, mutta rauhoittuu nopeasti. Raahaudun silmät puoliummessa omaan sänkyyn, törmään matkalla temppukeinuun ja lelukärryyn. Saan peiton korville, sitten tulee pissahätä. Minulle. Arvon, että jaksanko nousta. Pakko nousta, pissahädän ajatteleminen vain lisää hätää. Matkalla takaisin törmään Suloon, joka on kadottanut unikaveri-piipaa-autonsa. Joku paloauto se taisi olla. Pimeässä hapuilen ensin Sulon sängyn alta (on turha yrittääkään ehdottaa, että etsitään auto aamulla), auto löytyi mutta se oli väärä. Lopulta löydän paloauton seinän ja sängyn välistä, Sulo seuraa minua meidän sänkyyn. Aamulla huomaan taas nukkuvani sohvalla, vieressä taisi olla vain Aino. Eino nukkui yön tauotta ja herää vasta puoli kymmeneltä.

Perjantai

Eino halusi laittaa illalla sukat jalkaan ennen nukkumaanmenoa. Hänellä aika harvoin on sukkia yöllä jalassa, koska useimmiten hänelle tulee niiden takia liian kuuma. Sulo herää jossain vaiheessa levottomaan uneen, kun menen rauhoittelemaan, hän tuijottaa silmät auki seinään ja huutaa. Lopulta, kun mikään ei tunnu rauhoittavan, nappaan hänet vastusteluista huolimatta kainaloon. Hän rauhoittuu suunnilleen sekunnissa ja jää omaan sänkyyn nukkumaan. Aika lyhyeltä tuntuvan ajan kuluttua herään, kun Eino on sängyn vieressä ja valittaa, että sukka on huonosti. No, toinen sukka puuttuu ja toinen on rullalla. Taas on ihan turha ehdottaa, että otetaan toinenkin sukka pois ja nukutaan ilman. Ei, puuttuva sukka on etsittävä. Eino jää odottamaan meidän sänkyyn, minä käännän Einon sängyn ympäri. Sukka löytyy ja voimme jatkaa unia. Sulo taisi nukkua vaihteeksi koko yön omassa sängyssä. 

Lauantai

Eino herää jossain vaiheessa pissahätään. Hän ei ehdi vessaan, vaan pissa tulee huoneen lattialle. Minä ajattelen vain, että hyvä, että tuli lattialle eikä sängylle. Vaihdan Einolle yökkärin ja hän jatkaa rauhallisesti uniaan aamuun saakka. Yö sujuu muuten rauhallisesti.

Sunnuntai

Herään yöllä kerran, johonkin mitä en enää muista. Aamulla saan nukkua melkein kymmeneen. Päivä tuntuu lyhyeltä, kun on nukkunut niin pitkään.

Maanantai

Olen taas raahautunut jossain vaiheessa sohvalle. Aika nopeasti muistaakseni, ehkä yhdeltä jo. Sulo herää jossain vaiheessa, ja saan hänet rauhoittumaan meidän sänkyyn, itse jatkan unia sohvalla. Havahdun, kun Aino tulee viereen. Kuuden jälkeen herään mitä epämiellyttävimpään tunteeseen, kun koira on kääriytynyt kerälle nukkumaan sohvan toiseen päätyyn. Minun jalkojeni päälle. Ahteri minun varpaitteni päällä. Ette ikinä arvaa, missä pottuvarpaani ja pari pienempää varvastani olivat? Järkytyn, potkin koiran pois enkä saa enää nukuttua. En uskalla nousta, ettei Aino herää. Pidän silmiä kiinni väkisin, ja herään, kun Eino pamauttaa minua tyynyllä päähän. Teen hänelle tilaa, itse raahaudun kerälle siihen, missä koira äsken oli. Eikä aikaakaan, kun herätyskello jo soi ja pääsen kylppäriin pesemään kovia kokeneet varpaani. 

Rauhallisempia aikoja odotellessa. 




sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Nuorena äidiksi

Täytin menneellä viikolla 27 vuotta. Itsehän unohtaisin koko päivän, onneksi lähipiiri ja Facebook muistaa aina. Ja media. Ei minua, vaan vuonna 2001 tapahtuneita WTC-iskuja. 9/11, itse täytin tuona karmeana päivänä vuonna 2001 13 vuotta, enkä ikinä, ikinä unohda sitä syntymäpäivää.

No, ei siitä sen enempää. Yleensä mietiskelen menneen vuoden tapahtumia uuden vuoden kieppeillä, juuri ennenkuin uusi vuosi alkaa. Jokaiseen vuoteen kun mahtuu aina jotakin ainutlaatuista, jotain, mistä saan olla hyvin onnellinen. Tänä vuonna mietin näitä jo näinä syyskuun päivinä: kuinka paljon onnea minulle on suotu. Ihan konkreettisesti: joka ilta lasten mentyä nukkumaan (silloin voin jo kuulla omat ajatukseni) en voi olla ajattelematta niitä vanhempia, jotka eivät koskaan syystä tai toisesta voi saada lapsia; niitä, jotka ovat menettäneet lapsen ja myös lapsia, joilla ei ole kotia eikä omia, rakastavia vanhempia. Kun levoton uni eräänä yönä herätti Sulon, hän rauhoittui syliin. Kuinka moni lapsi joutuukaan nukahtamaan ilman syliä? Se on epäreilua, hirvittävän epäreilua.

Sitten mietin, että mikä on saavutus. Monesti kuulee ihmisten puhuvan, että he haluavat saavuttaa jotain. Mitä minä olen saavuttanut? Nykyään varmaan on jo ihan saavutus, jos pystyy pitämään omaa taloa eli saa lainanlyhennyksen ja laskut maksettua ajallaan. Ensi vuonna saan sanoa: olen 27-vuotias, minulla on viisi lasta, omakotitalo sekä koulutus. Tai minulla ja minulla, meillä on oma talo ja viisi lasta. Mutta en siltikään pidä näitä asioita saavutuksina, vaan ehkä ennemminkin sitä, että olen pysynyt täysin järjissäni kaikken tämän pyörityksen keskellä. Ja että olen oikeasti onnellinen kaikista tekemistäni ratkaisuista. 

Olin 19-vuotias, kun menimme naimisiin. Tähän on heti sanottava, että meillä ei ole minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, eli olemme ihan "tavallisia" kristittyjä, käymme kirkossa ehkä pari kertaa vuodessa ja pääsiäinen tarkoittaa lähinnä virpomista, suklaamunia ja pitkää viikonloppua. Varmaan jo kolmannen, viimeistään neljännen lapsen odotuksen alussa meiltä kyseltiin puoliherjalla, että olemmeko kenties lestadioilaisia. Nyt viidennen odotuksen kohdalla kukaan ei ole tätä asiaa enää kysellyt. 

Ehdin täyttää 21 ennenkuin ensimmäinen lapsemme syntyi. Mutta hei, kuka on nykyään nuori äiti? Ensisynnyttäjien keski-ikä taitaa huidella tuolla jossain 28 tienoilla? Eli 21-vuotias taitaa olla aika nuori, mutta ei kuitenkaan nuorimmasta päästä? No, jokatapauksessa, pidän itseäni edelleen nuorena eikä lasten saaminen kaksikymppisenä ollut mikää varsinainen suunnitelma. Se tuntui hyvältä ratkaisulta silloin. Eikä (ihme ja kumma) kukaan ihmetellyt, ainakaan päin naamaa sitä, kuinka saan esimerkiksi koulun käytyä tai kuinka pärjäämme taloudellisesti. Ajattelin vain, että kaikki sujuu kyllä, jos osaamme asennoitua oikein. Kun sain ammattikorkeakoulusta neljän vuoden opiskelun jälkeen paperit käteen, kolmas lapsi oli tulossa. Enkä ole vieläkään katunut päätöstäni, päinvastoin. 

Toinen ihme ja kumma: kukaan ei ole koskaan kysynyt, onko joku lapsista vahinko. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että naimisiinmeno ennen lasten "hankkimista" on kitkenyt kaikenlaiset vahinko-ajatukset. Ja myös se, että olen aina puhunut paljon isosta perheestä eli ainakaan lähipiirille mikään ei ole tullut yllätyksenä. Mutta varmasti moni nuori äiti on saanut osakseen inhottavia kommentteja ja epäilyksiä, vaikka raskaus olisikin hyvin toivottu. Ihmetelläänkö "vanhoja" äitejä ihan samalla tavalla?

Onko parikymppisissä ja kolmekymppisissä vanhemmissa sitten jotain radikaalia eroa? Jaksaminen, ehkä? Minusta kysymys on ennemminkin typpeistä, ei iästä. Tiedän monta kolmekymppistä, joita en osaisi kuvitella äideiksi tai isiksi. Ja päinvastoin. Toisaalta, en osannut kuvitella meitäkään vanhemmiksi ennen ensimmäisen syntymään. Nyt en osaisi kuvitella meitä ilman lapsia. Jotkut perustelevat vanhemmutta pysyvyydellä eli sillä, että kun lapsia aletaan miettiä, pitäisi olla taloudellisesti vakaa tilanne, oma koti ja vakituinen työpaikka. Luokkakokouksessa huomasin, että suurimmalla osalla ikäisistäni ei ollut muuta pysyvää kun koulupaikka tai suhteellisen vakituinen duuni, mistä ei edes pidetty. Muuten meno oli samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Ja vain vuosi siihen ensisynnyttäjien keski-ikään. Hepuli. Ei käynyt kateeksi. 

Minulla on käynyt hyvä tuuri: ei tarvitse kissojen ja koirien kanssa etsiä "sitä oikeaa" jota ilman ei voisi elää. Ei ole ollut suurta hinkua merten taakse (paitsi yläasteella: "Mä muutan täältä NIIIN pois enkä tuu ikinä takaisin!") vain toteamaan se, että elämässä täytyy tehdä tiettyjä asioita, asuit sitten missä tahansa.

Olemme me jotakin lasten myötä saavuttaneet: pysyvyyden, sen tunteen, ettemme ole vain tuulessa kelluvia lauttoja, jotka eivät tiedä, mihin suuntaan ovat menossa tai keitä ovat. Se on minusta aikamoinen saavutus!


torstai 11. syyskuuta 2014

"Mä osaan!"

Pitkästä aikaa ajattelin kaivaa lasten lapsuusmuistot-kirjat (tai millä nimellä ne kelläkin kulkee, Kulta-aika Lapsuuden, Ensimmäinen Vuosi jne.) ja päivittää ne vielä, kun jotakin viimeisiltä kuukausilta on muistissa. Itsehän en muistaisi varsinkaan kenenkään ensimmäisestä vuodesta mitään, jos ei kaikkia pieniäkin ilon ja surun hetkiä oli kirjattu ylös. Minä kirjoitan orjallisesti ensimmäisten hampaiden ja askeleiden lisäksi hauskoja sanontoja, sananmuunnoksia, lasten omia lauluja ja ajatuksia kaikesta maan ja taivaan väliltä.




Tässä pikakatsaus teille muillekin meidän lasten viimeisimmistä oivalluksista ja onnistumisen ilosta!

Aino

Eskarin aloituksen jälkeen Ainosta on tullut kuin pieni koululainen. Hän opettaa pikkuveljilleen kaikkea hienoa ja uutta, eilen hän pelasi Einon kanssa sisällä (loppui kyllä aika lyhyeen) purtsua. Uusien taitojen oppiminen heijastuu voimakkaasti siis tänne kotiin, välillä hän esimerkiksi viittaa halutessaan puheenvuoron tai kehuu kaikkea "sairaan hyväksi". Ruokaa hän syö entistä ennakkoluulottomammin myös täällä kotona eikä television katseleminen kiinnosta häntä enää läheskään niin paljon kuin ennen. Eskaripäivät sujuvat kuulemma mallikkaasti, Aino pitää siitä, että tietyt asiat tehdään koulussakin aina samalla tavalla ja siellä on selkeät säännöt. Kotona Aino on iltaisin väsynyt, välillä suorastaan vihainen, joten yöunille on käytävä jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Opettaja kehui Ainoa hyvin tietäväiseksi ikäisekseen, näppäräksi ja "perherakkaaksi": joka ikisessä piirrustuksessa tai maalauksessa komeilee äiti, iskä ja kaikki pikkuveljet. Uudella vauvalle hän ehdotti nimeä Arska.

Eino

Einosta on kasvanut lyhyessä ajassa iso poika, joka piirrustaa omaa nimeään joka paikkaan ja jaksaa kököttää pöydän ääressä tekemässä Hama-helmillä kuvioita (vauhdikkaalta pojalta tämä on suorastaan ilmiömäistä). Eino lauleskelee itsekseen, hän on todella innostunut tehtävä-kirjoista eikä intohimo pelaamiseen ole laantunut yhtään, päinvastoin: jalkapallo, pesäpallo, koripallo, sulkapallo, jääkiekko, sähly, kroketti. Pelit ovat selkeästi lähellä Einon sydäntä. Eino on edelleen hyvin herkkä ja nälkäisenä ja/tai väsyneenä hyvin äkäinen. Hänestä on tullut reilu kaveri, joka uskaltaa jo lähteä touhuamaan muiden lasten kanssa. Eino piirtää entistä tarkempia taloja ja junia kaikkine pienine yksityiskohtineen ja eilen hän oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Eino kyselee kaikkea jatkuvasti, mm. siitä, mistä sumu tulee, miksi Jeesus on kuollut ja syödäänkö me possuja. Eino on lapsista edelleen kaikkein paras nukkuja, tänään hän heräsi yli kahdentoista tunnin yöunilta puoli kymmenen jälkeen.

Sulo

Vaikka Sulo on meidän lapsista selkeästi harvasanaisin, puhuu hän jo hienosti monen sanan lauseita. Välillä joidenkin sanojen kohdalla on hetki mietittävä, että mitähän hän tällä nyt tarkoittaa, mutta ymmärretyksi hän tulee erinomaisesti ja saa äänensä kuuluviin jo ihan erilailla kuin ennen. Sanoinkin iskälle pari päivää sitten tästä: Toukon unien aikaan Sulolle on vaikea yrittää selittää, että pitäisi olla hissunkissun, sillä Sulo on joko hiljaa tai sitten hän huutaa. Tai kiljuu. Sulosta on tullut erittäin omapäinen ja hänen ensimmäinen vastauksensa yleensä kaikkeen on EI. Edelleen hänen suosikkejaan ovat junat ja pakettiautot. Minua vähän harmittaa, kun en ole ehtinyt hetkeen hänen kanssaan piirtää tai maalata, eikä esimerkiksi saksilla leikkaaminen onnistu vielä ollenkaan (samassa iässä isommat ovat leikelleet jo vaikka mitä). Onneksi Aino ja Eino piirtävät hänelle hienoja vetureita ja paloautoja. Sulo on ollut aina hyvin varovainen eikä esimerkiksi kiipeily ole kiinnostanut häntä pätkääkään, mutta nyt hän on lyhyen ajan sisällä oppinut paljon kaikkea uutta, mm. kiipeilytelineen eri ulottuvuudet. Iskä on Sulolle hyvin tärkeä, ja kaikki, mikä liittyy metsään ja metsästykseen, kiinnostaa häntä kovasti: eräänä päivänä Sulo kantoi loppupäivän lelupyssyä mukanaan, kun hän oli käynyt viemässä iskän kanssa riistakameran jonkin pellon laitaan (iskällä oli siis pyssy mukana sillä reissulla, varmuuden vuoksi). 

Touko

Ensimmäisen vuoden jälkeen uusien taitojen oppiminen on luonnollisesti hidastunut, mutta sen sijaan Toukolle on tullut hurjasti luonnetta ja omaa persoonaa. Hän on rauhallisempi kuin Eino, vauhdikkaampi kuin Sulo mutta kaikista selkeästi itsepäisin. Hän rakastaa kiivetä pöydille ja tutkia kaikkea, mikä on korkealla. Touko tanssii aina pienen pätkän musiikkia kuullessan (kunnes häntä alkaa nolottaa) ja viime viikolla hän oppi peruuttamaan. Hänelle kasvaa nyt ensimmäiset poskihampaat sekä hiukset niin vauhdilla, että ne ovat jatkuvasti silmillä. Tiistaina uimahallissa Touko laski sata kertaa pienestä liukumäestä pää kolmanteja jalkana ja loppuillan hänen vatsansa oli sekaisin klooriveden nielemisestä. Touko on uusissa tilanteissa hieman ujo ja hän saattaa säikähtää, jos äiti tai iskä häviää näköpiiristä. Hän ei puhu vielä mitään, vaan osoittelee kaikkea öhisten ja töhisten, varsinkin seinällä olevia valokuvia. Aamuisin Touko on varsinainen päivänsäde, hän nukkuu yöt pääasiassa hyvin ja omassa sängyssä eikä illalla nukkumaanmenon kanssa tavitse taistella. Touko tykkää junaradasta ja palloista ja hän kiusaa isompia sisaruksia hajottamalla leikkejä ja majoja, viemällä tahallaan tavaroita ja laittamalla televisiota kiinni.

Lisäksi: minun ei ole tarvinnut moneen viikkon ensimmäisenä aamulla vaihtaa lakanoita. Kukaan ei ole siis pitkää aikaan pissannut yöllä sänkyyn ja tauditkin ovat pientä flunssaa lukuunottamatta pysyneet loitolla (koputtaa puuta). Mitä tulee metsästykseen ja pyssyihin, pyrimme opettamaan lapsille kunnioitusta luontoa ja eläimiä kohtaan: he ovat nähneet, kuinka kyyhkynen nyljetään ja samalla olemme selittäneet, että kukaan ei kanna pyssyä huvin vuoksi, vaan eläinten ampumiseen on aina jokin syy. 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Tunnollisuus on paheeni

Viikonlopun juhlien jälkeen olo on kuin ydinräjähdyksen jäljiltä. Vaikka en tiedä, miltä sellainen räjähdys tuntuu, ei se kaukana näistä fiiliksistä voi olla. Koti on todella räjähtäneen näköinen, itse olen räjähtäneen näköinen ja sekä lapset että vanhemmat ovat räjähdelleet toisilleen. Ei pidä käsittää väärin, juhlat onnistuivat mainiosti. Mutta pitkän viikon ja vielä pidemmän viikonlopun jälkeen väsymys ja uupumus alkavat hellittää vasta nyt. 

Iskä sai lahjaksi mm. uuden kiikarin kivääriin. Älkää kysykö, minä en ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä, onneksi yksi veljistäni oli erittäin tietoinen siitä, millaista kiikaria mieheni oli vailla. Itse en tiedä siitä muuta kuin sen, että meillä itsellämme ei olisi ollut ikinä varaa ostaa niin hienoa kiikaria. Noh, sunnuntaina mieheni kysäisi sitten, että millainen ensviikko on, ehtisikö hän käydä kohdistamassa kiikarin ampumaradalla joku ilta.

Nämä on niin taas näitä. Kaiken tällaisen häslingin jälkeen vannon, etten tee enää ikinä mitään enkä sovi enkä lupaa kellekään mitään. Lepäämme vain. 

"Eihän meillä mitään ensiviikolla ole!"

Sitten rupesin luettelemaan: paitsi että maanantaina alkaa Ainon pianotunnit ja muskarit, keskiviikkona Ainolla on jumppa ja poikien kanssa saisi mennä pelaamaan jalkapalloa. Torstaina minulla on jumppa, lauantaina mennään Einon kanssa seurakunnan järjestämiin neljä vuotta täyttäneiden/täyttävien synttäreille, sunnuntaina olisi kiva mennä katsomaan isompien poikien kanssa Lentsikat 2 ja minä käyn ohjaamassa stepin.

Että näin. Vaihtoehdoiksi jäi siis tiistai ja perjantai. Tiistai-ilta vesittyi uimahallireissuun, jonka Aino keksi yllättäen, enkä keksinyt mitään tarpeeksi hyvää syytä miksi emme voineet lähteä. Iskä päätti mennä viikonloppuna jossain välissä.

Olen aina ollut todella surkea keksimään hyviä syitä. Tai edes tekosyitä. Minä olen aina ollut se, joka avaa suunsa ja lupaa tehdä jotain, kun lähestulkoon kaikki muut istuvat suut kiinni ja odottavat, että joku tarpeeksi tyhmä lupaa tehdä asiat muiden puolesta. Onneksi joukosta löytyy aina joku muukin tarpeeksi pönttö. Ja usein nämä pöntöt tuntuvat olevan niitä, joilla on tekemistä jo muutenkin ihan tarpeeksi. Älkääkä taaskaan käsittäkö väärin, en ole sellainen yli-pirteä pomppija, jonka mielestä aktiivisuus on jokaisen kansalaisvelvollisuus. Minä aina vain jotenkin ajaudun mukaan kaikenlaiseen. Ihan kuin otsassani lukisi "Minä osallistun".

Ei tarvitse mennä kuin viikko taaksepäin. Olimme iskän kanssa elämämme ensimmäisessä vanhempainillassa. Arvasin jo etukäteen, että siellä etsitään vanhempia ties mihin neuvostoihin ja yhdistyksiin. Vannoin itselleni, että en änge itseäni mihinkään sellaiseen, tekemistä on jo ihan tarpeeksi. Kun se hetki koitti, että vanhempien piti itse valita joukostaan kolme johonkin ryhmään, minkä nimeä en enää edes muista, sain pidettyä suuni kiinni. Niin pitivät kaikki muutkin yhtä innokasta äitiä lukuunottamatta. Muut istuivat hiljaa, odottivat ja katselivat toisiaan. Kunnes edessäni istuva isä kääntyi puoleeni ja sanoi, että lähtisit sinä! Sanat pääsivät suustani ennenkuin ehdin tehdä mitään: TOTTAKAI LÄHDEN! 

Tottakai? Miten niin "tottakai"? Ei tämän nyt näin pitänyt mennä. Olo oli kuin kymmenen vuotta sitten lukion luokassa, missä etsittiin vastuunkantajia vanhojen tansseihin, penkkareihin, mihin lie. Silloin oltiin lukiolaisia, nyt ollaan aikuisia ja vanhempia, eikä meininki ole muuttunut yhtään.

Toisaalta tällainen tunnollisuus on mielestäni ihan jees, olen tutustunut kaikein "aktiivisuuden" kautta erilaisiin ihmisiin, oppinut yhtä sun toista sekä oppinut inhoamaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole valmiita itse tekemään asioiden eteen yhtään mitään mutta valittavat silti kaikesta. Kerran lukiossa kokouksessa päätettiin muistaakseni joidenkin juhlien jatkoille sopiva paikka. Itse olin (taas) muutaman muun kanssa tenhyt ehdotuksia, ja niistä valittiin yhdessä paras. Painotettiin vielä erikseen, että jos jollakin on parempia ehdotuksia tai jotain tätä asiaa vastaan, sanoo sen siinä hetkessä tai vaikenee iäksi. Kuten arvata saattaa, eräälle yhteinen päätös ei ollut mieleen, vaan sillä sekunnilla, kun luokan ovi aukeni, hän marisi kavereilleen, kuinka se ja se paikka olisi ollut hänen mielestä parempi. Kaverinsa olivat onneksi sen verran viisaita, että sanoivat suoraan olevansa eri mieltä ja ihmettelevänsä suuresti, miksei hän avannut suutaan äsken.

Toisaalta tunnollisuus on suuri rasite. Siinä missä muut nauttivat hyvistä elokuvista ja tv-sarjoista, harrastuksista ja vapaa-ajasta, itse sinkoilen (joko yksin tai lasten kanssa) paikasta toiseen. Sinkoilujen välissä oleva aika menee kodin raivaamiseen ja lasten kanssa touhuiluun. Kun oppisi sanomaan ei. Muillekin kuin omille lapsille. Ihan yhtä hyvin olisin voinut vedota vanhempainillassa kiireisiin, niinkuin kaikki muutkin tekivät. Minä en vieläkään ilmeisesti tunne olevani liian kiireinen. Seuraavana päivänä olin koululla auttamassa oppilaiden yleisurheilukisoissa, mummu tuli poikien kanssa siksi aikaa (siunatut mummut!). Äitini kommentoi tätä tempausta hyvin jälkeenpäin: "No mutta onhan se hyvä, että sinullakin on ollut välillä muutakin tekemistä kuin naistenlehtien lukeminen ja kattoon räkiminen!". Ahahahhaa, hän jos kuka tietää, millaista meininki meillä kotona on.

No hyvä on, olen onneksi vuosien varrella kehittynyt ei:n sanomisessa. Mutta makoilijaksi minusta ei ole ja toisaalta, kaikki tekeminen, mikä liittyy johonkin muuhun kuin kodin nurkkien hieromiseen, antaa minulle valtavasti: vaikka urheilukisoissa auttaminen oli pois poikien kanssa vietetystä ajasta, oli oppilaiden riemun ja yhteishengen seuraaminen jotain aivan mahtavaa. Unohtamatta tietenkään sitä, että sain seurata aitiopaikalta oman esikoululaiseni onnistumista ja onnea.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Juhlahumua

Meillä menee tuleva viikonloppu juhlafiiliksissä, mieheni täyttää tänä syksynä 30 vuotta ja sitä juhlistetaan huomenna. Tarkoitus on järjestää rennot juhlat ilman hirvittävää stressiä tai suurta budjettia. Tärkeintä on nähdä ystäviä ja sukulaisia sekä viettää hauska ilta porukalla. Vieraita on tulossa noin 70, lapset mukaan lukien.

Lapsille viikonlopusta tulee varsinainen retki, haemme tänään lainaan asuntoauton jossa yövymme juhlapaikan pihassa. Vaikka kylän nuorisoseurantalolta ei ole kuin muutaman kilometrin matka meille kotiin, asuntoauto mahdollistaa sen, ettei kenenkään tarvitse illan tullen lähteä lasten kanssa kotiin.

Vielä on jotakin ostettavaa ja juhlapaikkalla pitäisi vielä käydä järjestelemässä muutama juttu. Ensiviikolla on varmaan aika kummallinen olo, kun iltaisin ei tarvitse laatia kauppalistaa tai miettiä, kuinka paljon boolia pitää tehdä. Mutta on juhlien järjestäminen silti jotenkin tosi hauskaa, en valita!

Sääkin näyttäisi suosivan, oikein aurinkoista viikonloppua kaikille! Nautitaan nyt näistä ehkä viimeisistä valoisista ja lämpimistä päivistä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Raskaus on kuin jatkuva krapula

Alkuraskaus ainakin. Väsyttää, etoo. Tekee mieli suolaisia ruokia. Jatkuvasta väsymyksestä ja pahasta olosta seuraa ärtymystä, mikä ei lopu ikinä. Ei seuraavana päivänä tai vaikka nukkuisi sata tuntia.

Minä pääsin ensimmäisen kolmanneksen kauhuista helpolla. Oksensin kerran, sain pidettyä pahan olon hallinnassa syömällä kahden tunnin välein jotain. Se taas johti siihen, että aineenvaihdunta heitti häränpyllyä: oli joko ripuli tai ummetus. 

Venytin raskaustestin tekoa kolme viikkoa, koska skeptisenä ajattelin kuvittelevani kaiken. Ennen testin tekoa olin kuitenkin lähestulkoon varma, että olen raskaana: ikenistä tuli verta hampaita harjatessa, hajuaisti parani entisestään niin, että hinkkasin vessan lattiaa hysteerisesti, koska siellä haisi (haisee edelleen) jatkuvasti pissalle. Makean syönnin sijaan olisin voinut syödä pussillisen omenoita. Ja mitä näitä nyt on. 

Ja ne mielialanvaihtelut. Ei hemmetti, millainen hirviö ihmisestä voikaan tulla. Eräänä iltana mies kysyikin ennen nukkumaanmenoa, että onkohan meille ehkä tulossa vauva. Olin kuulemma ollut "aika" ailahtelevainen viime päivät.

Hehheh.

Onko kellään muulla koskaan ollut sellainen olo, että voisi skipata raskauden ja hypätä suoraan synnytykseen? Minulla on ollut sellainen olo muistaakseni kolmannesta tai neljännestä raskaudesta lähtien. Vaikka tätä on toivottu ja odotettu (meidän tapauksessa vain viikkotolkulla) alussa käy väkisinkin mielessä, että voisiko tämän sittenkin peruuttaa. Odotin kauhulla sitä väsymystä, mikä vie voimat totaalisesti niin, ettei jaksa edes ajatella. Sitä ei tällä kertaa tullut. Olen ollut uupunut, mutta sellaista väsymystä, mitä olen neljällä aikaisemmalla kerralla kokenut, ei ole ollut. Neljännen raskauden ensimmäisellä kolmanneksella muistan olleeni niin väsynyt, että torkahdin sohvalle keskellä päivää. Lapset olivat sillä aikaa löytäneet keittiön laatikosta maailman terävimmän tomaattiveitsen ja leikanneet itselleen tomaattia. Sen jälkeen en torkahtanut. Sinnittelin aina siihen, että mies tuli töistä kotiin. 

Ja kuinka hassulta se kuulostaakaan, positiivisen raskaustestin jälkeen yksi ensimmäisistä ajatuksista oli se, kuinka ikinä tulen selviämään siitä synnytyksestä. Hassulta se tuntui minusta siksi, että ensinnäkin se, että päästään niin pitkälle, on jo sinänsä saavutus. Toisekseen: vaikka olen selvinnyt jo neljästä synnytyksestä ilman suurempia ongelmia ja kaikki on sujunut aina vallan mallikkaasti, olen näin alussa ihan varma siitä, että kuolen. En jaksa ponnistaa, kaikki menee plörinäksi. Onneksi tämä ajatus on aina helpottanut raskauden edetessä, loppua kohden sitä vaan toivoo, että pääsisi jo ponnistamaan, meni miten meni.

Kaikesta tästä huolimatta olen onnellinen odottaja. Viides lapsi on odotettu ja toivottu ja vaikka tätä raskautta varjostaa ihan uusi ajatus siitä, että voiko kaikki mennä neljän hyvin sujuneen raskausajan, synnytyksen ja vauva-ajan jälkeen jälleen yhtä hyvin, ainon nauttia tästä niin täysillä kuin vain osaan. <3

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Loppukesän kuvakooste

Tässä vihdoin ja viimein osa meidän loppukesän kuvista. Nämä minun piti laittaa tänne jo ajat sitten, mutta tietokone-ongelmien takia en päässyt kirjoittamaan ja nyt suurin osa hyvistä kirjoitus-ideoista on haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Alla kuvia Haapamäen Höyryveturipuistosta, ralleista, MiljoonaTivolista Tuurista, uimareissulta, karhunjälkijäljityksestä, lampaiden heinämöröistä ja kasvimaan sadosta.

Höyryveturipuisto/Touko

Höyryveturipuisto/Sulo

Höyryveturipuisto

Höyryveturipuisto

Höyryveturipuisto

Höyryveturipuisto

Höyryveturipuisto/Sulo, Eino, Aino


Rallit/Sulo, Eino, Aino

Hattaraa!/Aino ja Eino






Karhujen jäljillä, Eino ja Sulo











maanantai 1. syyskuuta 2014

Vastaus blogihaasteeseen: Minä

Jo jonkin aikaa sitten hyvä ystäväni Milja haastoi minut blogissaan Millivanilli täyttämään ns. ystäväkirjan. Itse muistelen näitä ala-asteaikoijen ystäväkirjoja erityisellä lämmöllä ja joillakin taitaa olla niitä jopa vielä tallella. Ai että niitä on sitten mahtavaa lukea. 

Tähän päivään ystäväkirjan täyttäminen sopii paremmin kuin nenä päähän, sillä olen joutunut pakottamaan itseni lepäämään. Flunssa on vienyt minulta lähestulkoon kaiken energian, mikä tarkoittaa sitä, että jo ennestään suuri pyykkivuori kasvaa edelleen. Ulos oli pakko raahautua aamupäivällä, sillä pojat hyppivät seinille jos joutuvat olemaan koko päivän sisällä. 





Eilen oli vielä sen verran hyvä päivä, että kävin Panadol Hotin voimalla ohjaamassa step-aerobicin. Olen ohjannut jumppaa viimeksi vajaa kymmenen vuotta sitten, joten flunssan osuminen ensimmäiselle kerralle oli suoraan sanoen TODELLA sieltä ja syvältä. Jumppa meni kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin, ehdin ohjata aerobicin vielä kuusi kertaa ennen syyskauden päättymistä. Sen jälkeen keskityn ainoastaan jättipötsin kanssa arjen haasteista selviämiseen. 

Mutta viimein asiaan! Kiitos Milja, tämä oli hauska haaste. Seuraavaksi haastan Jannin täyttämään ystäväkirjan!

Nimi: Janica
Toteemieläimeni: Ekana tuli mieleen, että mikäs ihme on toteemieläin, mutta sitten muistin, että näitähän täytettiin ala-asteella eikä silloinkaan mitään tällaisia mietitty sen enempään saatika otettu vakavasti. Toteemieläimeni olkoon siis hevonen.
Mottoni: Reippaasti nyt! Tätä hoen yhtenään lapsille, olisikohan minulle oikeasti joku syvällisempikin motto olemassa? "Tee toisille niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän."
Asun: Hirsitalossa metsän keskellä
Ihailen: Ihmisiä, jotka osaavat asettaa itsensä joskus etusijalle.
Perheeseeni kuuluu: Minä, mieheni, neljä lasta ja koira.
Lapsuuden unelma-ammattini: Voi että kun en muista kaikkia, olihan niitä vaikka mitä! Kokki ainakin.
Nykyinen ammattini: Tradenomi (jos olisin oikein ärsyttävä, niin laittaisin "äiti", mutta koska se ei ole varsinaisesti ammatti vaan elämäntyö, niin empä laita).
Pidän työstäni, koska: No joo, lasten kanssa kotona "oleminen" käy todellakin työstä, sanoi kuka mitä tahansa, eli parhainta tässä on saada olla tekemisissä mitä aidoimpien tyyppien kanssa. 
Harrastukseni: Kaikensorttinen liikunta, lukeminen, omakotitalo
Erityistaitoni: Suuren porukan "kontrollointi" ja jäätävän metelin kestäminen, jaksaminen ja kaaoksen sietäminen
En osaa: Tehdä jauhelihapihvejä tai sienikeittoa
Kerään: Muumimukeja
Parhaat puoleni: Rauhallisuus (meinasin vahingossa kirjoittaa rahallisuus, hah), itsevarmuus
Suurin ongelmani puolisoni mielestä on: Ylisiisteys ja stressaaminen
Ihannemieheni: Johnny Depp, HAHAHAAH no okeiokei, rehellinen, ahkera, luotettava
Elämäni tähtihetki: Lasten syntymät ovat tietenkin elämäni mullistavimpia kokemuksia, mutta tähtihetkiksi voisin luokitella myös ne hetket, kun olen tajunnut hyvinkin yksinkertaisia asioita: Tärkeintä on pysyä hengissä, luottaa itseensä ja olla sitä, mitä oikeasti on.
Oudoin tekemäni asia: Kerran hyppäsin keskellä yötä laiturilta vaatteet päällä järveen. Se oli outo päähänpistos.
Haluaisin matkustaa: Juuri nyt kelpaisi pieni piipahdus ihan mihin vaan. YKSIN. Tai kaksin.
Kaikki olisi hyvin, jos vain: Nenä ei olisi tukossa. Pakko vähän valittaa, tää räkä ei oo jees.
Jos saisin kymmenen miljoonaa: Ohhoh, ensin haettaisiin varmaan pizzat.
Jos saisin päivän olla mies: Nauttisin (?) kahdeksan tunnin hiljaiselosta töissä, tulisi kotiin valmiiseen ruokapöytään, siistiin kotiin. Illalla ottaisin saunan jälkeen puhtaat vaatteet kaapista ja valmistautuisin ihaniin, keskeytymättömiin yöuniin.
Hävettää tunnustaa, mutta: Kuten ylläolevasta voi varmasti päätellä, välillä kaipaan todella jotakin ihan muuta kuin tätä ainaista 24/h-äitiyttä.
Elämän tarkoitus: Paljon on tarkoituksia, mutta minulle tuli ekana mieleen ne kurjat tarinat kuolinvuoteella katuvista ihmisistä: he harmittelevat sitä, että keskittyivät liikaa työhön ja rahan hankkimiseen kuin perheeseen ja ystäviin. Loppujen lopuksi raha ja saavutukset eivät ole meitä hyvästelemässä, vaan rakkaat läheiset ja ystävät. 
Paras kirja juuri nyt: Lars Keplerin koko tuotanto.
Paras tv-ohjelma juuri nyt: Arrow jäi juuri tauolle, joten nyt ei tule oikein mitään katsottavaa. Onneksi kohta alkaa Vain Elämää, sitä on kiva katsoa koko perheen voimin. Katson muutenkin ihan surkean vähän telkkaria, en edes tiedä, mitä sieltä tulee.
Parasta musiikkia juuri nyt: Ihan mikä vaan kunhan ei ole Ti-ti Nallea, Urpoa ja Turpoa, Fröbelin Palikoita, Ipanapaa yms. Samuli Putro on tosi jees.


Ei varmasti mennyt ala-asteella näin kauan kysymysten vastaamiseen. Jösses että elämä on ollut silloin helppoa. 

P.s. Arvatkaa, mitä tapahtui sillä aikaa, kun kirjoitin tätä? No vaikka mitä, mutta tämä oli paras: Touko tiputti itselleen pöydältä banaani-tertun ja söi siitä banaania. Kuorineen. Namnam, mahtoi olla hyvää.