sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Nuorena äidiksi

Täytin menneellä viikolla 27 vuotta. Itsehän unohtaisin koko päivän, onneksi lähipiiri ja Facebook muistaa aina. Ja media. Ei minua, vaan vuonna 2001 tapahtuneita WTC-iskuja. 9/11, itse täytin tuona karmeana päivänä vuonna 2001 13 vuotta, enkä ikinä, ikinä unohda sitä syntymäpäivää.

No, ei siitä sen enempää. Yleensä mietiskelen menneen vuoden tapahtumia uuden vuoden kieppeillä, juuri ennenkuin uusi vuosi alkaa. Jokaiseen vuoteen kun mahtuu aina jotakin ainutlaatuista, jotain, mistä saan olla hyvin onnellinen. Tänä vuonna mietin näitä jo näinä syyskuun päivinä: kuinka paljon onnea minulle on suotu. Ihan konkreettisesti: joka ilta lasten mentyä nukkumaan (silloin voin jo kuulla omat ajatukseni) en voi olla ajattelematta niitä vanhempia, jotka eivät koskaan syystä tai toisesta voi saada lapsia; niitä, jotka ovat menettäneet lapsen ja myös lapsia, joilla ei ole kotia eikä omia, rakastavia vanhempia. Kun levoton uni eräänä yönä herätti Sulon, hän rauhoittui syliin. Kuinka moni lapsi joutuukaan nukahtamaan ilman syliä? Se on epäreilua, hirvittävän epäreilua.

Sitten mietin, että mikä on saavutus. Monesti kuulee ihmisten puhuvan, että he haluavat saavuttaa jotain. Mitä minä olen saavuttanut? Nykyään varmaan on jo ihan saavutus, jos pystyy pitämään omaa taloa eli saa lainanlyhennyksen ja laskut maksettua ajallaan. Ensi vuonna saan sanoa: olen 27-vuotias, minulla on viisi lasta, omakotitalo sekä koulutus. Tai minulla ja minulla, meillä on oma talo ja viisi lasta. Mutta en siltikään pidä näitä asioita saavutuksina, vaan ehkä ennemminkin sitä, että olen pysynyt täysin järjissäni kaikken tämän pyörityksen keskellä. Ja että olen oikeasti onnellinen kaikista tekemistäni ratkaisuista. 

Olin 19-vuotias, kun menimme naimisiin. Tähän on heti sanottava, että meillä ei ole minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, eli olemme ihan "tavallisia" kristittyjä, käymme kirkossa ehkä pari kertaa vuodessa ja pääsiäinen tarkoittaa lähinnä virpomista, suklaamunia ja pitkää viikonloppua. Varmaan jo kolmannen, viimeistään neljännen lapsen odotuksen alussa meiltä kyseltiin puoliherjalla, että olemmeko kenties lestadioilaisia. Nyt viidennen odotuksen kohdalla kukaan ei ole tätä asiaa enää kysellyt. 

Ehdin täyttää 21 ennenkuin ensimmäinen lapsemme syntyi. Mutta hei, kuka on nykyään nuori äiti? Ensisynnyttäjien keski-ikä taitaa huidella tuolla jossain 28 tienoilla? Eli 21-vuotias taitaa olla aika nuori, mutta ei kuitenkaan nuorimmasta päästä? No, jokatapauksessa, pidän itseäni edelleen nuorena eikä lasten saaminen kaksikymppisenä ollut mikää varsinainen suunnitelma. Se tuntui hyvältä ratkaisulta silloin. Eikä (ihme ja kumma) kukaan ihmetellyt, ainakaan päin naamaa sitä, kuinka saan esimerkiksi koulun käytyä tai kuinka pärjäämme taloudellisesti. Ajattelin vain, että kaikki sujuu kyllä, jos osaamme asennoitua oikein. Kun sain ammattikorkeakoulusta neljän vuoden opiskelun jälkeen paperit käteen, kolmas lapsi oli tulossa. Enkä ole vieläkään katunut päätöstäni, päinvastoin. 

Toinen ihme ja kumma: kukaan ei ole koskaan kysynyt, onko joku lapsista vahinko. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että naimisiinmeno ennen lasten "hankkimista" on kitkenyt kaikenlaiset vahinko-ajatukset. Ja myös se, että olen aina puhunut paljon isosta perheestä eli ainakaan lähipiirille mikään ei ole tullut yllätyksenä. Mutta varmasti moni nuori äiti on saanut osakseen inhottavia kommentteja ja epäilyksiä, vaikka raskaus olisikin hyvin toivottu. Ihmetelläänkö "vanhoja" äitejä ihan samalla tavalla?

Onko parikymppisissä ja kolmekymppisissä vanhemmissa sitten jotain radikaalia eroa? Jaksaminen, ehkä? Minusta kysymys on ennemminkin typpeistä, ei iästä. Tiedän monta kolmekymppistä, joita en osaisi kuvitella äideiksi tai isiksi. Ja päinvastoin. Toisaalta, en osannut kuvitella meitäkään vanhemmiksi ennen ensimmäisen syntymään. Nyt en osaisi kuvitella meitä ilman lapsia. Jotkut perustelevat vanhemmutta pysyvyydellä eli sillä, että kun lapsia aletaan miettiä, pitäisi olla taloudellisesti vakaa tilanne, oma koti ja vakituinen työpaikka. Luokkakokouksessa huomasin, että suurimmalla osalla ikäisistäni ei ollut muuta pysyvää kun koulupaikka tai suhteellisen vakituinen duuni, mistä ei edes pidetty. Muuten meno oli samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Ja vain vuosi siihen ensisynnyttäjien keski-ikään. Hepuli. Ei käynyt kateeksi. 

Minulla on käynyt hyvä tuuri: ei tarvitse kissojen ja koirien kanssa etsiä "sitä oikeaa" jota ilman ei voisi elää. Ei ole ollut suurta hinkua merten taakse (paitsi yläasteella: "Mä muutan täältä NIIIN pois enkä tuu ikinä takaisin!") vain toteamaan se, että elämässä täytyy tehdä tiettyjä asioita, asuit sitten missä tahansa.

Olemme me jotakin lasten myötä saavuttaneet: pysyvyyden, sen tunteen, ettemme ole vain tuulessa kelluvia lauttoja, jotka eivät tiedä, mihin suuntaan ovat menossa tai keitä ovat. Se on minusta aikamoinen saavutus!


3 kommenttia:

  1. Jokainen haluaa saavuttaa elämässään jotain itselleen tärkeää, joten kyllä minusta äitiyskin on saavutus. Jokainen ihminen on luotu johonkin ja sinut on epäilemättä luotu äidiksi <3 On ihailtavaa seurata sitä kuinka omistautunut olet lapsillesi ja kuinka saat neljä eloisaa tyyppiä ja kodin pysymään jonkinlaisessa järjestyksessä. Lapsien lukumäärä kasvaa yhdellä ja voisi ajatella, että äidin huomio ei riitä kaikille viidelle lapselle varsinkin kun vauva vie huomiota alussa. Mutta sinun kohdallasi en epäile hetkeäkään, etteikö jokainen lapsesi saa huomiosi ja rakkautesi vaikka niitä olisi kuinka monta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijai kiitos, taas en tiedä miten päin täällä hykertelisin! ❤️

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista