torstai 4. syyskuuta 2014

Raskaus on kuin jatkuva krapula

Alkuraskaus ainakin. Väsyttää, etoo. Tekee mieli suolaisia ruokia. Jatkuvasta väsymyksestä ja pahasta olosta seuraa ärtymystä, mikä ei lopu ikinä. Ei seuraavana päivänä tai vaikka nukkuisi sata tuntia.

Minä pääsin ensimmäisen kolmanneksen kauhuista helpolla. Oksensin kerran, sain pidettyä pahan olon hallinnassa syömällä kahden tunnin välein jotain. Se taas johti siihen, että aineenvaihdunta heitti häränpyllyä: oli joko ripuli tai ummetus. 

Venytin raskaustestin tekoa kolme viikkoa, koska skeptisenä ajattelin kuvittelevani kaiken. Ennen testin tekoa olin kuitenkin lähestulkoon varma, että olen raskaana: ikenistä tuli verta hampaita harjatessa, hajuaisti parani entisestään niin, että hinkkasin vessan lattiaa hysteerisesti, koska siellä haisi (haisee edelleen) jatkuvasti pissalle. Makean syönnin sijaan olisin voinut syödä pussillisen omenoita. Ja mitä näitä nyt on. 

Ja ne mielialanvaihtelut. Ei hemmetti, millainen hirviö ihmisestä voikaan tulla. Eräänä iltana mies kysyikin ennen nukkumaanmenoa, että onkohan meille ehkä tulossa vauva. Olin kuulemma ollut "aika" ailahtelevainen viime päivät.

Hehheh.

Onko kellään muulla koskaan ollut sellainen olo, että voisi skipata raskauden ja hypätä suoraan synnytykseen? Minulla on ollut sellainen olo muistaakseni kolmannesta tai neljännestä raskaudesta lähtien. Vaikka tätä on toivottu ja odotettu (meidän tapauksessa vain viikkotolkulla) alussa käy väkisinkin mielessä, että voisiko tämän sittenkin peruuttaa. Odotin kauhulla sitä väsymystä, mikä vie voimat totaalisesti niin, ettei jaksa edes ajatella. Sitä ei tällä kertaa tullut. Olen ollut uupunut, mutta sellaista väsymystä, mitä olen neljällä aikaisemmalla kerralla kokenut, ei ole ollut. Neljännen raskauden ensimmäisellä kolmanneksella muistan olleeni niin väsynyt, että torkahdin sohvalle keskellä päivää. Lapset olivat sillä aikaa löytäneet keittiön laatikosta maailman terävimmän tomaattiveitsen ja leikanneet itselleen tomaattia. Sen jälkeen en torkahtanut. Sinnittelin aina siihen, että mies tuli töistä kotiin. 

Ja kuinka hassulta se kuulostaakaan, positiivisen raskaustestin jälkeen yksi ensimmäisistä ajatuksista oli se, kuinka ikinä tulen selviämään siitä synnytyksestä. Hassulta se tuntui minusta siksi, että ensinnäkin se, että päästään niin pitkälle, on jo sinänsä saavutus. Toisekseen: vaikka olen selvinnyt jo neljästä synnytyksestä ilman suurempia ongelmia ja kaikki on sujunut aina vallan mallikkaasti, olen näin alussa ihan varma siitä, että kuolen. En jaksa ponnistaa, kaikki menee plörinäksi. Onneksi tämä ajatus on aina helpottanut raskauden edetessä, loppua kohden sitä vaan toivoo, että pääsisi jo ponnistamaan, meni miten meni.

Kaikesta tästä huolimatta olen onnellinen odottaja. Viides lapsi on odotettu ja toivottu ja vaikka tätä raskautta varjostaa ihan uusi ajatus siitä, että voiko kaikki mennä neljän hyvin sujuneen raskausajan, synnytyksen ja vauva-ajan jälkeen jälleen yhtä hyvin, ainon nauttia tästä niin täysillä kuin vain osaan. <3

2 kommenttia:

  1. Näin ensimmäisessä raskaudessa tämä 9kk valmistusaika on ihan hyvä, ettei tarvi mennä kylmiltään ponnistamaan :D Mutta mua on aina ihmetyttäni ne joilla on jo monta synnytystä takana ja vielä miettivät tai pelkäävät sitä.. se saa mut entistä pelokkaammaksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ehdottomasti samaa mieltä, yhdeksän kuukauden odotusaika on äärimmäisen tarpeellinen kypsymisaika, oli raskaus sitten ensimmäinen tai viides.

      Minä en niinkään pelkään synnytystä, päinvastoin, mutta jotenkin siitä tulee tässä kohtaa helposti sellainen olo, että TAASKO pitää ähertää, juurihan minä siitä "pahasta" selvisin. :D Ei mullakaan ensimmäistä odottaessa ollut tällaisia ajatuksia, silloin sitä vain mietti, että millaistahan se synnyttäminen oikeasti on. :)

      Poista