keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Tunnollisuus on paheeni

Viikonlopun juhlien jälkeen olo on kuin ydinräjähdyksen jäljiltä. Vaikka en tiedä, miltä sellainen räjähdys tuntuu, ei se kaukana näistä fiiliksistä voi olla. Koti on todella räjähtäneen näköinen, itse olen räjähtäneen näköinen ja sekä lapset että vanhemmat ovat räjähdelleet toisilleen. Ei pidä käsittää väärin, juhlat onnistuivat mainiosti. Mutta pitkän viikon ja vielä pidemmän viikonlopun jälkeen väsymys ja uupumus alkavat hellittää vasta nyt. 

Iskä sai lahjaksi mm. uuden kiikarin kivääriin. Älkää kysykö, minä en ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä, onneksi yksi veljistäni oli erittäin tietoinen siitä, millaista kiikaria mieheni oli vailla. Itse en tiedä siitä muuta kuin sen, että meillä itsellämme ei olisi ollut ikinä varaa ostaa niin hienoa kiikaria. Noh, sunnuntaina mieheni kysäisi sitten, että millainen ensviikko on, ehtisikö hän käydä kohdistamassa kiikarin ampumaradalla joku ilta.

Nämä on niin taas näitä. Kaiken tällaisen häslingin jälkeen vannon, etten tee enää ikinä mitään enkä sovi enkä lupaa kellekään mitään. Lepäämme vain. 

"Eihän meillä mitään ensiviikolla ole!"

Sitten rupesin luettelemaan: paitsi että maanantaina alkaa Ainon pianotunnit ja muskarit, keskiviikkona Ainolla on jumppa ja poikien kanssa saisi mennä pelaamaan jalkapalloa. Torstaina minulla on jumppa, lauantaina mennään Einon kanssa seurakunnan järjestämiin neljä vuotta täyttäneiden/täyttävien synttäreille, sunnuntaina olisi kiva mennä katsomaan isompien poikien kanssa Lentsikat 2 ja minä käyn ohjaamassa stepin.

Että näin. Vaihtoehdoiksi jäi siis tiistai ja perjantai. Tiistai-ilta vesittyi uimahallireissuun, jonka Aino keksi yllättäen, enkä keksinyt mitään tarpeeksi hyvää syytä miksi emme voineet lähteä. Iskä päätti mennä viikonloppuna jossain välissä.

Olen aina ollut todella surkea keksimään hyviä syitä. Tai edes tekosyitä. Minä olen aina ollut se, joka avaa suunsa ja lupaa tehdä jotain, kun lähestulkoon kaikki muut istuvat suut kiinni ja odottavat, että joku tarpeeksi tyhmä lupaa tehdä asiat muiden puolesta. Onneksi joukosta löytyy aina joku muukin tarpeeksi pönttö. Ja usein nämä pöntöt tuntuvat olevan niitä, joilla on tekemistä jo muutenkin ihan tarpeeksi. Älkääkä taaskaan käsittäkö väärin, en ole sellainen yli-pirteä pomppija, jonka mielestä aktiivisuus on jokaisen kansalaisvelvollisuus. Minä aina vain jotenkin ajaudun mukaan kaikenlaiseen. Ihan kuin otsassani lukisi "Minä osallistun".

Ei tarvitse mennä kuin viikko taaksepäin. Olimme iskän kanssa elämämme ensimmäisessä vanhempainillassa. Arvasin jo etukäteen, että siellä etsitään vanhempia ties mihin neuvostoihin ja yhdistyksiin. Vannoin itselleni, että en änge itseäni mihinkään sellaiseen, tekemistä on jo ihan tarpeeksi. Kun se hetki koitti, että vanhempien piti itse valita joukostaan kolme johonkin ryhmään, minkä nimeä en enää edes muista, sain pidettyä suuni kiinni. Niin pitivät kaikki muutkin yhtä innokasta äitiä lukuunottamatta. Muut istuivat hiljaa, odottivat ja katselivat toisiaan. Kunnes edessäni istuva isä kääntyi puoleeni ja sanoi, että lähtisit sinä! Sanat pääsivät suustani ennenkuin ehdin tehdä mitään: TOTTAKAI LÄHDEN! 

Tottakai? Miten niin "tottakai"? Ei tämän nyt näin pitänyt mennä. Olo oli kuin kymmenen vuotta sitten lukion luokassa, missä etsittiin vastuunkantajia vanhojen tansseihin, penkkareihin, mihin lie. Silloin oltiin lukiolaisia, nyt ollaan aikuisia ja vanhempia, eikä meininki ole muuttunut yhtään.

Toisaalta tällainen tunnollisuus on mielestäni ihan jees, olen tutustunut kaikein "aktiivisuuden" kautta erilaisiin ihmisiin, oppinut yhtä sun toista sekä oppinut inhoamaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole valmiita itse tekemään asioiden eteen yhtään mitään mutta valittavat silti kaikesta. Kerran lukiossa kokouksessa päätettiin muistaakseni joidenkin juhlien jatkoille sopiva paikka. Itse olin (taas) muutaman muun kanssa tenhyt ehdotuksia, ja niistä valittiin yhdessä paras. Painotettiin vielä erikseen, että jos jollakin on parempia ehdotuksia tai jotain tätä asiaa vastaan, sanoo sen siinä hetkessä tai vaikenee iäksi. Kuten arvata saattaa, eräälle yhteinen päätös ei ollut mieleen, vaan sillä sekunnilla, kun luokan ovi aukeni, hän marisi kavereilleen, kuinka se ja se paikka olisi ollut hänen mielestä parempi. Kaverinsa olivat onneksi sen verran viisaita, että sanoivat suoraan olevansa eri mieltä ja ihmettelevänsä suuresti, miksei hän avannut suutaan äsken.

Toisaalta tunnollisuus on suuri rasite. Siinä missä muut nauttivat hyvistä elokuvista ja tv-sarjoista, harrastuksista ja vapaa-ajasta, itse sinkoilen (joko yksin tai lasten kanssa) paikasta toiseen. Sinkoilujen välissä oleva aika menee kodin raivaamiseen ja lasten kanssa touhuiluun. Kun oppisi sanomaan ei. Muillekin kuin omille lapsille. Ihan yhtä hyvin olisin voinut vedota vanhempainillassa kiireisiin, niinkuin kaikki muutkin tekivät. Minä en vieläkään ilmeisesti tunne olevani liian kiireinen. Seuraavana päivänä olin koululla auttamassa oppilaiden yleisurheilukisoissa, mummu tuli poikien kanssa siksi aikaa (siunatut mummut!). Äitini kommentoi tätä tempausta hyvin jälkeenpäin: "No mutta onhan se hyvä, että sinullakin on ollut välillä muutakin tekemistä kuin naistenlehtien lukeminen ja kattoon räkiminen!". Ahahahhaa, hän jos kuka tietää, millaista meininki meillä kotona on.

No hyvä on, olen onneksi vuosien varrella kehittynyt ei:n sanomisessa. Mutta makoilijaksi minusta ei ole ja toisaalta, kaikki tekeminen, mikä liittyy johonkin muuhun kuin kodin nurkkien hieromiseen, antaa minulle valtavasti: vaikka urheilukisoissa auttaminen oli pois poikien kanssa vietetystä ajasta, oli oppilaiden riemun ja yhteishengen seuraaminen jotain aivan mahtavaa. Unohtamatta tietenkään sitä, että sain seurata aitiopaikalta oman esikoululaiseni onnistumista ja onnea.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta! :) Meillä on viisi lasta, joista kolme jo koululaisia. Vapaaehtoistoimintaa koulun ja harrastusten parista löytyisi niin paljon, että olen pakottanut itseni opettelemaan sanomaan "kiitos, mutta ei kiitos". Elämän ruuhkavuosiksikos näitä sanotaan?! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ruuhkavuosista kun selvitään, voidaan ihmetellä, että mitähän ihmettä sitä sitten tekisikään! ;)

      Poista