torstai 23. lokakuuta 2014

Arkipäivä: keskiviikko

Heräsin (taas) silmät ristissä seitsemän jälkeen, yöllä jouduin etsimään Sulon piipaa-autoa pimeässä, eikä sitä loppupeleistä edes löytynyt. Aino olisi nukkunut varmaan koko päivän, sain hänet hereille vasta varttia vaille kahdeksan. Hän istui hetken Sulon kanssa sohvalla, ja minä kiirehdin vaatteiden ja aamupalan kanssa. Vaikka aamuisin monesti meinaa iskeä ahdistus kiireeseen ja jatkuvaan hötkyilyyn, saan pidettyä itseni ulkoisesti tyynenä sisäisestä härdellistä huolimatta. Ja se vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka lasten aamu alkaa: hätäinen äiti, ahdistunut lapsi. Rauhallinen äiti, rauhallinen lapsi. Teen itselleni vain karhunpalveluksen, jos päästän hepulin ja ärsytyksen ilmoille. 

Ainon joi aamupalaksi kaakaota. Ei muuta. Minua hirvittää lähettää lapsi kouluun tyhjin vatsoin, joten olin onnellinen, että hän edes joi jotakin. Aino taksiin ja puuroa keittämään. Touko heräsi puoli yhdeksältä, Eino vasta vähän ennen yhdeksää. Tarkoitus oli lähteä keskustaan perhekehoon, joka alkaa 9.15. Pojat saivat syötyä hyvin aamupuurot, sillä aikaa laitoin itseni valmiiksi, petasin meidän sängyn, raivasin isoimmat vaatekasat yhteen huoneeseen, laitoin pyykinpesukoneen pyörimään ja yhdeksältä hotkaisin oman puuroni. Onneksi isommat pojat pukevat (ainakin osittain) jo itse, lähteminen on huomattavasti helpompaa. Ulkovaatteiden pukemisessa ei kummempaa vastarintaa, mutta pääsimme silti lähtemään vasta vartin yli yhdeksän. Meiltä ajaa keskustaan noin kymmenen minuttia, joten emme ollet paljoakaan myöhässä.

Perhekerhon jälkeen kävin viemässä isomummulle Ainon ja Sulon synttärikutsun, hain Lidlistä hillomunkkeja (pojat odottivat autossa, niinkuin aina jos käyn pikaisesti kaupassa) ja kruisailimme kotiin. Touko nukahti autoon viideksi minuutiksi, eikä sitten enää nukkunut päiväunia sen jälkeen. Se oli aika outoa, yleensä hän nukahtaa uudestaan vaikka havahtuisikin siihen, että siirrän hänet autosta sänkyyn. No, eipä siinä mitään, hyvin hän jaksoi.

Heti kotona puolenpäivän jälkeen söimme, Sulon kanssa käytiin kovaääninen (Sulo karjui "ei", minä en karjunut niin kovaa "kyllä") keskustelu siitä, että ensin syödään ruoka, sitten vasta munkkeja. Minä voitin. Kohta tulikin serkkutytöt äitinsä kanssa, pienempi jäi ulos vaunuihin nukkumaan päikkäreitä. Laitoin lapsille lämmintä kaakaota ja meille aikuisille kahvia. Aamulla päätin olla petaamatta lasten sänkyjä tai siivoamatta sen kummemmin, vaikka lattiat suorastaan huusivat imurointia. Se oli hyvä ratkaisu: munkeista lenteli sokeria lattialle ja lapsilla alkoi taas sellaiset leikit, että siivous olisi mennyt täysin hukkaan. 

Aino tuli kotiin ja puoli kahden jälkeen jäin keskenäni lasten kanssa. Hetken tunsin itseni taas voimattomaksi: huusholli levisi sillä vauhdilla, että minun surkea yritykseni pitää mitään järjestyksessä olisi ollut täysin hyödytön. Tyydyin vain katselemaan touhuja vierestä ja huolehtimaan, että lapset eivät tappaneet toisiaan. Riitoja ja yhteentörmäyksiä tulee aina, mutta niistä selvitään. Lapsilla on uskomaton kyky antaa anteeksi sekunnissa, eikä sattumuksia muistella enää jälkeenpäin.  Aino oli väsyksissä koulupäivän jälkeen ja häntä harmitti, kun Touko kävi jatkuvasti häiritsemässä majan rakennusta. Samalla tein makaroni-tonnikala-salaattia (makaronia, tonnikalaa, suolakurkkua, omenaa, sipulia, kermaviiliä ja majoneesia) tulevaa viikonloppureissua varten. Puoli kolmen jälkeen iskä tuli kotiin. Istuin hänen kanssaan hetken pöydän ääressä, kunnes muistin, että yksi lapsista nukkuu ulkona. Minulla on joku ylimääräinen aisti tämän asian suhteen: juuri, kun menin katsomaan ikkunasta, vaunu hytkyi hieman ja tytön käsi nousi pystyyn. Sain nostaa hyväntuulisen tenavan sisälle.

Hetkeä ennen neljää ryhdyin patistamaan lapsia siivoushommiin. Siinä riittääkin tekemistä, sekä patistamisessa että siivoamisessa. Helpommalla pääsisin, jos siivoaisin itse ja käskisin lapset pois tieltä. Hommaan menee ainakin tuplasti aikaa, kun joudun uudestaan ja uudestaan muistuttamaan, mitä olimmekaan tekemässä. Toivottavasti sitkeys jossain vaiheessa palkitaan.

Imuroin ja siivosin loppuun, kun serkkujen isä oli hakenut tytöt kotiin. Ainolla alkaisi jumppa puoli kuudelta, ehdimme pelaamaan Ainon ja Einon kanssa yhden kierroksen Muumi-peliä ennen lähtöä. Vaikka aloitimme pelin ajoissa, silti tuli kiire. Ainon jumppatossut olivat olleet hukassa jo monta päivää, ja olimme jo luopuneet toivosta, kunnes jo autossa istuessamme tajusin, että tossut olivat Ainon sadetakin taskussa. Aino oli iloinen kun ne löytyivät, "kultaiset" tossut ovat hänelle tärkeät.

Jumpan ajan suunnittelin seuraavaa step-aerobic-tuntia, minkä pidän puolentoistaviikon päästä. Rakastan kaikkia hyppyjä ja sykettä nostavia liikkeitä, toivottavasti muistan, että itselleni hyppiminen saattaa tuoda vatsanseudulle pientä paineentunnetta. Jumpan jälkeen kävin kysymässä yhdestä lounasravintolasta lahjakorttia joulumyyjäisten arpajaispalkinnoksi. Ihailtavasti yritykset ovat innokkaina mukana tällaisissa jutuissa.

Kotona pääsimme saunaan heti seitsemän jälkeen, ilta meni suhteellisen sujuvasti, Toukokin oli hyvällä tuulella vaikka oli selkeästi tavallista väsyneempi. Keräsimme Ainolle seuraavan päivän uimahalli-reissua varten kamppeet valmiiksi ja letitin hänen tukkansa. Se on helpommin sanottu kuin tehty, hän inhoaa, kun harjaan hänen hiuksiaan. 

Koko porukka nukkui yhdeksältä, minä viikkasin vielä ison kasan puhdasta pyykkiä, tyhjensin tiskikoneen ja raivasin suurimmat sotkut pois. Ennen nukkumaanmenoa kuuntelimme mieheni kanssa Spotifysta ysäri-musiikkia, mieheni kuuntelee mielellään erityisesti tekno-ysäriä nostalgisissa merkeissä, minä lähinnä voivottelin ja höpisin jotain siitä, että joitakin biisejä kuunneltiin/kuuli yläaste-aikoihin jatkuvasti ja jokapaikassa. Mieheni on ollut silloin ammattikoulussa, voitte vain kuvitella, kuinka paljon hän on sitä musiikkia kuunnellut. 

Sängyssä luin vielä ensimmäisen Harry Potterin loppuun. Jossain vaiheessa havahduin siihen, kun tuleva perheenjäsenemme hikkasi vatsassani, ja jotenkin ajatus iski taas kuin salama: sisälläni kasvaa taas uusi, ihmeellinen elämä. Se on uskomatonta. Ihan mieletöntä.     

4 kommenttia:

  1. Hei! Löysin blogisi vasta ja oli aivan pakko kommentoida näiden arkipäivistä kertovien postausten jälkeen. Todella mukava lukea juttujasi perheenne arjesta. Itse hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa olevana, juuri nämä puuhailut lasten kanssa, odotus, asuminen maalla ja välillä ihan vain vauhdikkaasta arjesta/ kodinpyörityksestä selviytyminen kiinnostaa. :)

    VastaaPoista
  2. Ai tekin kuuntelette ysäriä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah meitä onnekkaita ysärifanien vaimoja! :D

      Poista