lauantai 4. lokakuuta 2014

Lokakuu korkattu

Niin se vaan syyskuu meni ohi hujauksessa ja kääntyi lokakuuksi ihan huomaamatta. Vaikka lokakuusta tulee ensimmäisenä mieleen loskakelit ja pimeys, juuri nyt minä jotenkin pidän tästä kuukaudesta: lokakuuta seuraa marraskuu ja marraskuu tarkoittaa kihelmöivää joulunodotusta. Olen siis henkeen ja vereen joulu-ihminen ja joulun odotus ja siihen valmistautuminen on ihan parasta. Oikein odotan lelukuvastoja ja jouluvalojen asentelua. Minua ei ärsytä edes kauppoihin ilmestyvät enemmän tai vähemmän mauttomat joulukoristeet, näyteikkunoissa heiluttelevat muovijoulupukit tai joulukrääsää täynnä olevat Anttiloiden ja Elloksien kuvastot. Vaikka en eläissäni hommaisi muovisia pihatonttuja (puhumattakaan niistä valokaapeliporoista ym.) meille kotiin, jotenkin ne kuuluvat asiaan. Jonkun muun pihassa.

Tästä viikosta päällimäisenä mieleen on jäänyt pissa. Meillä on pissaa oikeasti ihan joka paikassa. Sen sekunnin, kun Touko on ilman vaippaa, hän ehtii lirauttaa kunnon lammikon lattialle, sohvalle tai syöttötuoliin. Ja pissaa roiskuu iloisesti tietenkin lattian lisäksi seinille, pöytien jaloille, kaappien oviin ja matoille. Isommat pojat ovat olleet tämän viikon jotenkin todella hitaita: kun pissahätä on yllättänyt, vessaan on maltettu lähteä vasta, kun puolet on jo housussa. Ja kun niitä housuja sitten yritetään siellä vessassa hätäpäissään kiskoa jalasta, loput pissasta roiskuaa pitkin seiniä, pönttöä ja lattiaa. Lakanoita olen saanut vaihtaa pariinkiin otteeseen. Huoh. Koska en siedä likapyykkikorista leijuvaa pissankäryä (kukaan muu ei taida haistaa sitä), olen pessyt pyykkiäkin käytännössä jatkuvasti. Kai tämä on ollut kosto siitä, että olin viikonlopun pois. 

Keskiviikon lapsiryntäyksestä selvittiin kunnialla, joskin joka kerta, kun meillä on omien lasten lisäksi muutama muukin pieni, olen entistä vakuuttunempi siitä, että perhepäivähoitajille asetettu neljän ja puolen lapsen raja on tarkkaan harkittu. "Työpäivä" kun ei lopu siihen, kun lapset lähtevät kotiin, vaan seuraava tunti menee pelkästään kodin raivaamisessa ja vahinkojen korjaamisessa, loppuilta omien lasten tarpeiden huomioonottamisessa. Mutta mukavaa meillä oikeasti oli, se helpottaa kummasti, kun suurin osa osaa jo syödä ja käydä vessassa itse.

Minä emännöin ensiviikolla Me&I-kutsuja. Kutsujen pitämisessä yhdistyy mukavasti ystävien näkeminen ja kivojen vaatteiden ihastelu. Ja saan kehitellä herkullista syötävää niin lapsille kuin aikuisillekin, jee! Viime viikonlopun Himos-reissulle tein Sacher-kakun Kinuskissan tapaan, joten nyt olisi kiva kokeilla jotain ei niin suklaista.





Tosin voi olla, että mieli muuttuu vielä, suklaa on kuitenkin aina aika varma herkku. ;) Panna Cottaa kokeilen ainakin, minulta se on vienyt kielen mennessään. Suolaiseksi tarjottavaksi suunnittelin paria erimakuista piirakkaa, niissä pääsee suhteellisen helpolla, kun ei tarvitse vääntää mitään pientä piperrystä. Ja jotain muuta. Mitä muuta? Kauhean hankala päättää.

On minullakin ongelmat. :D

Kutsujen pitäminen on muuten ihan mielettömän hyvä tekosyy siivota. Jaksoin pestä jopa sohvan, vaikka teidän, että ei kukaan meille meidän sohvaa tule tuijottelemaan. Paitsi tällä kertaa olisi ehkä joku saattanut vähän tuijottaakin, oli nimittäin sen verran likainen kesän jäljiltä. Hyi.

Lopuksi muutama kuva meidän perheen halvoista huveista. Kun menoista pitää pihistellä jatkuvasti, olen äärimmäisen onnellinen siitä, että lapset ovat hyvin iloisia arjen pienistä oivalluksista ja hauskoista keksinnöistä. <3


Voiko olla mitään parempaa kuin iso hiekkakasa?

Yksi parhaista sisäleikeistä ever: pussilakana. Kaikki kolme poikaa sisälle ja möngintää suuntaan jos toiseen. 

Pellettiä! Ah, kun jännää, metsän keskellä tapahtuu.
   
Puolukkaretkellä ala-asteen oppilaiden kanssa. Touko istua tönötti "mättähällä" ja mutusti marjoja, isommat jaksoivat kerätä pikkuämpärin täyteen.

Lopuksi paistettiin oppilaiden kanssa makkaraa koulun pihalla. 

Minulla on muuten menossa raskausviikko 18! Tämä menee kyllä ihan hujauksessa, kohta puoliväli häämöttää. Olen yrittänyt kuunnella mahdollisimman paljon omaa jaksamista, Toukon odotusaikana kun kävi niin, että en malttanut levätä tarpeeksi ja lopulta kroppa pisti vastaan: makasin kokonaisen yhden päivän sohvalla, enkä tiennyt mikä minua vaivasi. Ei ollut mahatautia, ei kuumetta, ei flunssaa, ei päänsärkyä. En vain pystynyt tekemään mitään, ruoka ei maistunut. Soitin neuvolaankin, mutta sieltäkin neuvoivat vaan lepäämään, jos ei esimerkiksi huonoa oloa tai supistuksia ole. Maattuani monta tuntia olo helpotti. Päädyin omaan (mahtavaan, tietenkin) johtopäätökseen: jossain vaiheessa turhalle heilumiselle ja väkisin jaksamiselle on tultava stoppi. Ne olivat raskaita tunteja varsinkin henkisesti: siinä minä makasin ja katsoin, kun sotkua syntyi ja iskä hoiti ruoka-ajat ja vaippojevaidot. Enkä itse pystynyt tekemään mitään. En vain jaksanut.

Sen päivän jälkeen lepäsin kun siltä tuntui. Menin monesti siitä, mistä aita oli matalin ja huomasin, että se ei ole niin vaarallista. Ei kaikkea tarvinnutkaan jaksaa. Ja arki rullasi hienosti silti.

2 kommenttia:

  1. Oho miten joutuin nuo viikot rientää! Täälläkin aletaan olla jo loppusuoralla ja tuntuu ihan kamalalta vauhdilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta! Minulla on vielä hetki tuohon loppusuoraan, jaksamista sulle viimeisiin viikkoihin. :)

      Poista