tiistai 4. marraskuuta 2014

Arkisen viikon arkinen aloitus

Tämä viikko ei alkanut kovin jouhevasti - toisaalta, mikäpä viikko alkaisi? Lomaviikko? Maanantai-aamuna jääkaapissa ei ollut muuta kuin valo, eli se tarkoitti sitä, että minun oli lähdettävä poikien kanssa kauppaan heti aamupäivästä. Arvoin kahden vaihtoehdon välillä: joko menisimme aamupalan jälkeen kauppaan ja tulisimme sieltä suoraan kotiin TAI ensin kävisimme ulkona ja siitä kauppaan ja kotiin. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ilma sattui olemaan juuri silloin suht hyvä ja koko porukka oli vailla raitista ilmaa. Lähteminen sujui ihan jees, lähtöhässäkässä muistelen aina sitä aikaa, kun asuimme rakennusajan keskustassa pienessä kaksiossa: paritalo sijaitsi vilkkaan risteyksen vieressä enkä koskaan uskaltanut laskea lapsia ulos ennenkuin olin itse pukenut. Nyt ulos lähteminen tuntuu ihan super-helpolta, kun lapset voivat mennä pihalle vaikka itse hilluisin vielä sisällä tissit paljaana.

Kauppareissu meni ok, kotiin päästyämme kaikilla oli ihan jäätävä nälkä, itsekin meinasin pyörtyä, kun paistoin pyttipannua (mitä se ennakointi taas olikaan?). Koira oli jossain vaiheessa aamulla roudannut salaa sisälle hirvenluun ja oli meidän poissaollessamme mussuttanut sitä vitivalkoisella puuvillamatolla. Vein raivoissani mustan-ruskean-punaisen-hyi-ällön-maton pihalle ja mietin jälleen kerran, että mistä ihmeestä minua rangaistaan?

Maanantai sujui muuten ihan mukavasti. Illalla pääsimme liian myöhään nukkumaan, eikä tiistai-aamu sujunut sekään kovin jouhevasti.

Aino ei ehtinyt syödä aamupalaa, koska nousi sängystä vasta kymmentä vaille kahdeksan. Taksi kaarsi pihaan juuri kun olin ottamassa lautasia kaapista. Puimme pikana Ainolle ulkovaatteet (sataako siellä vaiko eikö?) ja jäin Sulon kanssa kahdestaan hiiviskelemään olohuoneeseen. Touko heräsi vasta puoli yhdeksältä ja Einon sain hereille vasta yhdeksältä. Ties kuinka pitkään hän olisi nukkunut, kerhosta Eino "myöhästyi" vartin. Parina aamuna Eino on yskinyt kovasti, mutta päivällä ei kummemmin, ääni on lähinnä ollut vähän painoksissa. 

Ja sitten, miksi sitä oikein kutsutaankaan, lumipallo-efektiksi? Kun yksi asia saa sellaisen kunnon vyöryn aikaan? No, joka tapauksessa, kun oikein jostain ärsyyntyy, sitä näkee kaikkialla pelkkiä ärsyttäviä asioita. Minulla se meni tänä aamunan näin:

Kun nousin aamulla ylös, napsautin ensimmäisenä kahvinkeittimen päälle ja laitoin makuuhuoneiden ovet kiinni etteivät vielä nukkumassa olevat heränneet minun touhuihini. Puolipimeässä vilkaisin keittiön pesualtaaseen: iskä söi edellisenä iltana jotain hirvisäilyke-juttua leivän päällä ja oli ilmeisesti metallipurkin tyhjennettyä huuhdellut sen. No, kaikki ne pienet lihanrippeet jäivät tietenkin tiskialtaan siihen sellaiseen pieneen ritilään, mikä on "tulppana" lavuaarissa. YÄK. Siinä ne olivat kivasti koko yön muhineet. Kun päälle kaataa vielä vähän kahvia ja maitoa niin avot - johan on herkku siinä altaassa valmiina. Tämä ei tosin ollut mitään verrattuna siihen yhteen aamuun, kun vilkaisin roskikseen ja näin siellä edellisen illan hirvenliha-lajittelun "teurasjätteet", ei siis (onneksi) niitä, mitkä jäävät varsinaiselle paloittelupaikalla, vaan lihakimpaleista erotetut ihra-ja jännepalat. Voitte vain kuvitella, miten koko kasa hyllyi, kun survasin roskiksen hädissäni kiinni. JES, että minun elämäni on sitten hienoa!

Jatkuu: jossain vaiheessa (selvittyäni aamun ensimmäisestä koettelemuksesta) uskalsin laittaa keittiöön valot päälle ja rupesin keittämään puuroa. JA SITTEN: tiskialtaan hanassa oli lisää lihaa! Jos jokin on sitten ällöttävää niin likainen tiskiallas ja hana. Ja miten minusta aina tuntuu siltä, että minä olen tässä huushollissa ainoa, joka tällaiset asiat huomaa?



Muiden mielestä seinät saisivat olla varmaan vaikka sitä itseään täynnä, eikä ketään haittaisin. Paitsi minua. No, seuraavaksi olikin kyse juurikin siitä itsestään: Toukolla oli kakka vaipassa. Otin häneltä yökkärin pois ja lähdin viemään vaatteet paikalleen. Sillä aikaa Touko oli ottanut itse kakkaisen vaipan pois ja istui nyt sohvalla lukemassa kirjaa. JES. Siinä siivotessa haaveilin siitä uudesta sohvasta, mikä meidän on tarkoitus ostaa jouluksi kun veronpalautukset tulee. Sittenhän siitä vasta mahtavaa tuleekin, kun olen hermoraunio uuden sohvan likaantumisen kanssa. 

Kohta "nauroin" huvittuneena meidän aterinlaatikolle ja sen käyttäjille: viikonloppuna putsasin laatikon ja laitoin sen paikoilleen "väärinpäin" eli toisella tavalla kuin se on kaksi ja puoli vuotta ollut. Tämähän ei tietenkään mene heti kaikkien jakeluun (esimerkiksi niiden, jotka eivät vieläkään muista, missä kaapissa ne kahvikupit ovat) vaan aterimet ym. laitetaan laatikkoon niin, miten ne on viimeiset pari vuotta olleet. Kas näin.


   
Ja jos joku ei tässä huomaa mitään outoa, niin juustohöylän pitäisi olla laatikon oikella laidalla, ei haarukoiden päällä. Ennen tuo juustohöylä-lokero oli siis vasemmalla puolella.

Lumipallo-efektin takia ärsytti ajaa autoa: siinä on pidemmän aikaa ollut joku kaasuläppä-vika, mihin varaosa on kyllä hakusessa, mutta ajaminen autolla on välillä todella raivostuttavaa, koska auto alkaa nykiä melkein välittömästi kun sen käynnistää. Jos sen saa ylipäätään käyntiin. Sitten ärsytti laittaa piilolinssejä, koska en saa silmälaseja kunnolla kasaan: Touko katkaisi muutama viikko sitten toisen sangan. Ensin "korjasin" lasit maalarinteipillä (enkä tietenkään kehdannut mennä silmälasit päässä mihinkään), sitten iskä korjasi ne pikaliimalla. Nyt lasit näyttävät ehjiltä, mutta toista sankaa ei saa taitettua. Välillä mietin, että kuinka kivaa olisikaan omistaa luottokortti, nyt joudun odottamaan viikkokausia, että voin ostaa uudet silmälasit, koska meillä ei ole (vaikka olisi hyvä olla, tietenkin) perstaskussa satasia tällaisia äkillisiä menoja varten. Mutta ei, meille ei tule luottokorttia, jos se ei ole ihan välttämätön. Eikä tähän päivään mennessä ole tullut vielä mitään niin välttämätöntä eteen, että sellainen olisi pitänyt hankkia. 

Sitten ärsytti se, kun jaktuvasti oli jollakin joku hätä: äiti, kakattaa, äiti auta, äiti sitä, äiti tätä. Koira hiissasi perässä niin kauan, että muistin antaa sille ruokaa. Sitten se hiissasi perässä, että päästin sen ulos. Ulkona se viihtyi ehkä minuutin, kunnes tuli malttamattomana hyppimään ulko-ovea vasten (oviparka). Sitten se meni raapimaan kodinhoitohuoneen ovea, jos se osaisi puhua niin se olisi varmasti huutanut malttamattomana ÄITI, VETTÄ!

Onneksi ärsytys loppui ennenkuin lähdin hakemaan Einoa kerhosta. Siitä menimme suoraan hammaslääkäriin, pikkupojilla oli hoitajille tarkistusajat ja hän kehui kovasti, että lapsilla on puhtaat hampaat ja hyvä purenta. Sain myös kasan uusia ohjeita uusista fluori-suosituksista, mitkä hoitaja onneksi kirjoitti ylös, sillä unohdin ne samantien. Hammashoitolan leikkipaikalla Eino halaili Toukoa, joka oli yllättäen hyvin iloinen tästä huomionosoituksesta. Yleensä se menee niin, että kun joku isommista lähestyy pienimpää, pienin juoksee automaattisesti karkuun. Mistä lie johtuu.





Mikä päivä tänään olikaan? Tiistai. Toivottavasti tämän viikon koettelemukset ovat nyt takanapäin, loppuviikolle on kaikkea mukavaa tiedossa. Huh.


        

8 kommenttia:

  1. Oliko viisasta sitten vielä tehdä 5 lapsi? Mieti kun sekin vaatii aikaa ja työtä, että miten jaksat ja rahat riittää. Kieltämättä lyllä kaikills on tollasia päiviä että kaikki on pielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei todellakaan ainakaan viisasta! Kiitos tästä, minä mietin. ;)

      Poista
  2. lihanpalaset hanassa: I FEEL YOU!!
    :D

    VastaaPoista
  3. Minusta tämä sinun blogi on aivan mahtava! Oon lukenu alusta asti, koska tykästyin niin tähän aitoon tekemisen meininkiin ja hulvattoman hauskiin kommelluksiin! :) Ja elämään kuuluu huonotkin päivät, niistä ei aina vaan puhuta, vaikka pitäisi!
    Niin ja onnea kovasti tulevasta pikkuisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tupla-kiitos! Niinpä, mitenkäs sitä ihminen osaisi muuten nauttia niistä hyvistä päivistä, jos ei koskaan saa nurista huonoista? <3

      Poista
  4. Mulle tuli heti mieleen kun aloin lukea tätä postausta että moni heti rupee valitamaan ja kysymään niin että kannattiko nyt sit taas viidettä hankkia kun jo nyt valitat..mutta tämä in ihanaa aitoi kirjoitusta oli sit yksi lapsi 10.nen tai ei yhtään huonoja päiviä on ja ihana lukea tätä ja samaistua tohon kirjoitukseen. .ps
    Meillä alkoi maanantai eilen samallalailla:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, minusta olisi lähinnä outoa, jos ei huonoja päiviä olisi, oli sitten järjestänyt elämänsä miten tahansa. On just parasta tietää, ettei muillakaan rullaa kaikki aina niinkuin haluaisi ja että välillä todellakin ottaa pannuun ihan kaikki. Eikä se todellakaan tarkoita sitä, ettei olisi kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on saanut. <3 Kiitos vielä ihanasta kommentista.

      Poista