perjantai 21. marraskuuta 2014

Ihana pahvilaatikko - maailman paras lelu, ja äiti tuhosi sen

Alussa oli pahvilaatikko. Isoin pojista ähelsi siihen pitkin aamupäivää kaikenmaailman tehosteita, teippasi, korjasi edellisenä iltana tulleet vauriot. Kaiversi voiveitsellä vielä yhden ikkunan. Miksiköhän hän kutsui sitä ensin? Koti, maja. Oli katto ja kaikki.

Kunnes tuli tappelu. Pikkuveli halusi, että pahvilaatikko olisi lentokone, isomman mielestä se ei todellakaan voinut olla lentokone, vaan sukellusvene. Hetken väittely jatkui tyyliin "juupas, eipäs, juupas, eipäs". Vähän heitä välillä naurattikin. Mutta pikkuhiljaa pienempi hermostui ja äityi karjumaan omaa mielipidettään. Tästäkös isompi innostui ja väitti vielä sitkeämmin, että laatikko ei ole lentokone. Härnää ja härnää, kunnes kumpikin hermostuu ja meteli vaan yltyy. Isompi raahaa pahvilaatikon piiloon, pienempi menee itkien ja huutaen perässä. Minä yritän välillä väiin ehdottaa, että jos se laatikko olisi vaikka jokin ihan muu, vaikka avaruusalus. Ei se käy, ihan kamala ehdotus. Kumpikin karjuu omaa mielipidettään, minä yritän saada heidät neuvottelemaan asiasta. Olen välillä ihan hiljaa, josko he vaikka yhdessä pääsisivät asiasta sopuun. 

Paskanmarjat, veljekset eivät todellakaan halua sopia. Pikkuhiljaa oma ärsyyntymis-käyräni nousee, ja huudan pyykinlaiton lomasta, että jos asiaan ei kohta tule järkeä, heitän koko pahvilaatikon uuniin. Varoitan vielä ainakin kolme kertaa. He kyllä kuulevat varoitukset, koska huutavat väliin minulle "EI UUNIIN!". Tilanne kärjistyy, toinen tönäisee toista niin, että toinen paiskautuu päin seinää. 

Nyt riittää. Pohja se on minunkin kaivossa. Etsin pahvilaatikon käsiini ja revin sen tuhansiksi palasiksi. Kolmas ja pienin pojista säikähtää ja alkaa itkeä myös. Seison eteisessä käsissäni maailman paras lelu, sukellusvene, lentokone, minkä eteen vanhin oli nähnyt niin paljon vaivaa, riekaleina. Samalla huudan, että minä varoitin, toisia EI SAA TÖNIÄ! 

Toistan vielä monta kertaa, että minähän varoitin. Ja hyvä etten purskahda itsekin itkuun, harmittaa ihan vietävästi. Olisinpa laittanut laatikon vaikka uunin päälle takavarikkoon. Sillä hetkellä, kun pinna katkeaa, on ihan turha keskittyä miettimään, että kuinka keskeneräinen pienten lasten tunteidensäätelykyky on. Yritin kyllä. Tai mennä toiseen huoneeseen laskemaan kymmeneen. Laskin ainakin sataan talon toisessa päässä. Kaiken hyvän lisäksi ätyän, että en pyynnöistä huolimatta todellakaan ota ketään syliin, itsepähän soppanne keititte.

Sillä hetkellä, kun veljekset vihaavat toisiaan yli kaiken, raivo on niin silmiinpistävää, että jos he tietäisivät mitä toisen ihmisen tappaminen tarkoittaa, he uhkaisivat tappaa toisensa. Hetken päästä he istuvat sohvalla vierekkäin selailemassa lelulehteä, yksissä tuumin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Minä puolestani muistelen tapahtunutta koko lopun elämääni. Kerran mäiskin kahden isomman yhteisen sateenvarjon tuusannuuskaksi, kun riita yltyi liian kovaksi. Äitiyteni huippu-hetket.

Pysyn edelleen kannassani: pienen vauvan itku ei ole mitään verrattuna siihen, kun isommat ottavat asiakseen kinuta, riidellä, huutaa tai karjua. Ei mitään. Säälittävää ininää, sanon minä.

Kuinka he osaavatkaan ärsyttää toisiaan niin taitavasti? Sanoa juuri ne sanat, jotka satuttavat eniten maailmassa, ärsyttää niin, että toinen voisi iskeä vaikka puukon ärsyttäjän selkään. Mutta ei sittenkään. Ja kuitenkin, rakastaa toisinaan yli kaiken?

Kohta minut varmaan löytää teippaamasta sitä pirun pahvilaatikkoa takaisin kasaan. 

5 kommenttia:

  1. Hengitä syvään näin jälkikäteen. Näitä tähtihetkiä (joista ei puhuta) riittää meillä jokaisella. Seuraavaan kertaan paremmalla onnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hengitin, pitkään ja hartaasti. Minulle taisi jäädä tästä isommat traumat kuin lapsille. Onneksi. :)

      Poista
  2. Mulla näitä tähtihetkiä tulee välillä lähes päivittäin. Ja joka kerta tulee huono omatunto jälkikäteen. Mutta kun hermot menee niin ne menee, että ällös huoli. Ja tulee ne joskus takasinkin. Ainakin hetkeks. ;D

    VastaaPoista
  3. Niin että kiitos, olipa lohduttavaa luettavaa! :)

    VastaaPoista