perjantai 14. marraskuuta 2014

Mikä tekee äidin?

Tai isän? Olen tässä nyt pari päivää itsekseni pohtinut tätä kysymystä. Ajatus lähti siitä, kun pari iltaa sitten keskustelin mieheni kanssa edellisten öiden "levottomuuksista" ja sänkymme totaalisesta pienuudesta. 

Meillä lasten yöllinen vaeltaminen on jokaöinen juttu, enkä minulla ole ollut voimavaroja tai rittäävästi edes halua siihen puuttua. Yöt menee niin, että minä herään lasten tarpeisiin, etsin itselleni tilan milloin mistäkin. Mieheni vie oman puolensa sängystä, minä jaan omani useimmiten kahden tai kolmen lapsen kanssa JA tämä on minulle ok. Minusta ei koskaan ole ollut eikä varmaan koskaan tule olemaan (vaikka ehkä joskus olisin halunnut) siihen, että herättäisin mieheni, kun yöllä tapahtuu jotain. TÄMÄKIN on minulle ok, mieheni herää viideltä töihin ja minä olen herkkäunisempi eli herään jokatapauksessa jos joku itkee/haluaa vettä/huutaa/näkee painajaista, mitä milloinkin, enkä ole koskaan nähnyt siinä mitään järkeä, että jos kerta itse en saa unta kerran jo herättyäni, herättäisin myös toisen. Siinä kuuntelisin sitten, että milloinkohan lapsi nukahtaa uudestaan eikä kumpikaan meistä vanhemmista saisi nukuttua. Lomat ovat asia erikseen, silloin yritämme jakaa yöllistä taakkaa tasaisemmin.

Jokatapauksessa, seikkaperäisesti selitin miehelleni, kuinka olin menneenä yönä paennut sohvalle, kun sängyssä ei ollut enää tilaa. Sanoin, että minussa tuntuu olevan joku magneetti, koska harvemmin saan koko loppuyötä nukkua sohvallakaan yksin. Mieheni siihen sitten nauraen ehdotti, että jos hän laittaa peruukin, minun vaatteeni ja tyynyn mahan kohdalle, hämääntyisivätköhän lapset? Tämä oli minustakin vallan hauska ehdotus, hihittelin sille pitkä aikaa.

Kyllä lapset yöllä isänsäkin viereen (tai sille iskän toiselle puolelle, missä minä en nuku) menevät, eräänäkin yönä kuulin sohvalta, kun Eino mönki meidän sänkyyn (hän ei huomannut, että olin sohvalla) ja kysyi iskältä, että missä äiti on. Iskä siihen mumisi unissaan jotain eikä Eino lähtenyt etsimään minua.   

Mutta oikeasti, hämääntyisivätköhän he? Kun minusta tuntuu, että lapset ovat välillä kuin lauma zombeja, jotka seuraavat minua yötä päivää. Eivät hämääntyisi. Eivät varmaan.

Yhtä hyvin tämä voisi olla toisinpäin. Miksi toisille lapsille kelpaa paremmin isä, toisille äiti? 

Johtuuko se henkilökemioista? Siitä, kumpi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Siitä, kumpi herää useammin lasten kanssa yöllä? Varmasti kaikista näistä ja monesta muustakin seikasta. 

Meillä se johtuu ainakin siitä, että minä olen lasten kanssa paljon enemmän, koska he ovat kotihoidossa. Minulla on päävastuu kaikesta lapsiin liittyvästä, minä herään yöllä, minä vastaan herkemmin heidän kysymyksiinsä, kuuntelen (ja kuulen) heitä enemmän ja tunnen heidät paremmin. Mieheni osallistuu, tekee, auttaa, kuuntelee ja leikkii, mutta silti hän on poissa puolet päivästä, eikä sille voi mitään.

Mutta mistä lapsi tunnistaa äidin tai isän pilkkopimeässä? Hengityksestä, tuoksusta, jostakin tosi alkukantaisesta? Olenko minä ominut lapset kokonaan itselleni?

Mikä tekee äidistä äidin ja isästä isän?

P.s. Aloinpa heti miettimään, että onko edes oikein puhua äidistä ja isästä, koska on perheitä, joissa äitejä voi olla kaksi, isiä kaksi tai vain jompikumpi? Täytyisikö sittenkin kysyä, mikä tekee vanhemman? Tai mikä tekee lemppari-tyypin? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti