maanantai 10. marraskuuta 2014

Neuvolakäynti viikolla 22+2

Kävin perjantaina peruskäynnillä neuvolassa mm. ihmettelemässä mahdollisesti raskausvitamiinista johtuvaa pahoinvointia. Onneksi uskalsin avata suuni, sillä kyllä, se on hyvinkin mahdollista, että etova olo on johtunut vitamiinista. Siihen en saanut vastausta, että mistä ihmeestä se mahdollisesti johtuu, mutta vainoharhainen en kuulemma ole. Neuvoivat jättämään vitamiinin pois ja ottamaan erikseen pelkän d-vitamiinin, foolihappo-lisä kun ei ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ole enää niin välttämätön.

Käynti oli muuten hyvin tavanomainen, paitsi että terveydenhoitajan paikalla istui harjoittelija, joka oli sattumoisin vanha luokkakaverini. Tilanne oli äärimmäisen kummallinen, ja ensimmäiset viisi minuuttia meni hihitellessä ja ihmetellessä. Mutta päästiin kuitenkin asiaan (välillä tosin höpöteltiin kaikkea mikä ei todellakaan kuulunut asiaan). Tällä käynnillä aiheena oli kelan äitiystuki-asiat, mutta niistä ei (onneksi) keskusteltu juurikaan, onhan minulle nämä asiat jo käyneet tutuiksi.

Verenpaine oli ihan ok, alhainen niinkuin aina, mutta ok. Hemoglobiini oli 112, periaatteessa vielä ei tarvitse rauta-lisää ottaa, mutta oman fiiliksen mukaan saan sitä ruveta syömään, jos esimerkiksi kovasti väsyttää. Painoa minulle oli kertynyt noin 300 g per viikko, eli olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaikinen kalori, minkä suustani lasken alas, on tullut jäädäkseen. Onneksi ei ikuisiksi ajoiksi. Vauvan syke oli hyvä ja hän potki niin voimakkaasti, että se tuntui ja näkyi ulospäin. Sf-mitta (kohdunpohjan korkeus) oli 20 cm. Näitähän ei pitäisi (ainakaan tässä vaiheessa) verrata toisiinsa, mutta vertaan silti. Melkein päivälleen samoilla viikoilla sf-mitta on aiemmin ollut:

Aino 20, Eino 17, Sulo 20 ja Touko 19. 

Hassuinta on se, että Eino on ollut meidän lapsista suurin syntyessään (4340g). Noh, tässä vaiheessa on huono sanoa yhtään mitään. Mutta hauskaa näitä on silti verrata keskenään. 

Vaikka ensimmäisellä kerralla päätettiin, että  minun ei tarvitse sokerirasitus-testissä käydä, koska mikään kriteereistä ei täyty ja olen aiemmin käynyt kaksi kertaa täysin normaalein tuloksin, passitettiin minut sinne sitten kuitenkin. Rakenne-ultrassa vauvan kokoarvio oli 433g ja terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että "ei sieltä taaskaan näytä olevan tulossa mikään kaksi ja puoli-kiloinen pikkuinen", joten ihan vaan varmuuden vuoksi olisi hyvä käydä rasituksessa. Ok, ei siinä mitään, tottakai menen, mutta tuli kieltämättä vähän sellainen olo, että vaikka meille on tähän mennessä syntynyt neljä suurehkoa vauvaa, se ei tunnu olevan normaalia, vaan "vikaa" etsitään viimeiseen asti. Meidän vauvat ovat olleet ja ilmeisesti tulevat olemaan isoja eikä minusta saa puserrettua pienempiä, tein mitä tahansa. Piste. Äh. Ja kun minua ei haittaa yhtään, että vauvat ovat olleet isoja, päinvastoin. 

Hyvähän siinä testissä on käydä, varsinkin, jos niiden avulla jotain löytyy, eihän sekään mikään poissuljettu vaihtoehto ole. Ja saadaan (terveydenhoitaja saa) sitten viimeistään mielenrauhan tämän asian suhteen. Toisaalta tässä testi-asiassa minua ärsyttää myös se, että kriteerit ovat niin pöntöt: milloin kukakin on lähetetty "korkean" iän takia, milloin korkean painoindeksin tai sukurasitteen takia. Tai lähinnä ihmetyttää varsinkin tuo painoindeksi-kohta: eihän se paino kerro ihmisen elämäntavoista välttämättä yhtään mitään? Voihan hyvinkin urheilullinen ja terve olla painavampi kuin sellainen, joka ei liiku metriäkään vapaaehtoisesti ja syö pelkää karkkia.

Olen puhunut. 

Seuraava käynti onkin lääkärintarkastus, pääsen toivottavasti purkamaan tuntojani siitä, että hitusen ehkä hirvittää tulevan synnytyksen vauhdikkuus. Edelliset kaksi ovat olleet suht nopeita eli tälläkin kertaa toiminta tulee olemaan varmaan melko ripeää.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti