sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pahvilaatikko, pikkujoulut, kaverisynttärit ja rento sunnuntai

Korjasin sen pahvilaatikon. Perjantaina, puoli kahdentoista aikaan yöllä, teippasin puolipimeässä olohuoneessa riekaleista pahvilaatikkoa. Sydämestä vihlaisi, kun näin Einon tekemät tehoste-teippaukset. Vieläkin tuli paha mieli. 

Sulo näki laatikon aamulla ensimmäisenä ja huudahti: Äiti, tuo on korjattu!

Enää minulla ei ollut niin paha mieli.

Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa hänen työporukan pikkujouluissa. Oli outoa. Jo pelkästään autossa istuminen ihan vain kahden kesken oli kummallista.

Minulla oli ennen lähtöä Mummimamma-kriisi: näytin mahoineni ja turvonneine olemuksineni ihan Muumimammalta, laitoin päälle sitten mitä tahansa. Erityistilaisuuksiin lähteminen on raskaus-mahan (nyt on muuten menossa jo 25.viikko, uskomatonta!) kanssa hankalaa, minulla kun ei varsinaisia äitiysvaatteita juurikaan ole, mutta onneksi vielä menee joku mekko tämän ei vielä niin ison mahan kanssa. Oma mekko-kokoelmani on sanalla sanoen surkea, mutta onneksi äitin kaapista löytyy aina jotain sopivaa. Lasten täti tuli heidän seurakseen siksi aikaa, kun me nautimme ihanasta tunnelmasta ja ihan taivaallisesta ruoasta Keuruun Vanhassa Pappilassa.  



Lauantaina vietettiin Ainon kaverisynttäreitä. Näin jälkikäteen on hyvä todeta, että kaksi tuntia "synttäriaikaa" riittää vallan hyvin, kun yli kymmenen 5-7-vuotiasta yrittävät saada äänensä kuulumaan yhtäaikaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole miksikään käveleväksi ohjelmatoimistoksi, joten lapset "joutuivat" itse keksimään tekemistä keskenään eikä meillä jaettu vieraille lähtölahjoja. Vähän aikaa sitten en edes tiennyt, mitä tämä termi edes tarkoittaa, kunnes törmäsin keskustelupalstalla (vai olikohan se Facebookissa) jonkun äidin ihmettelevään kysymykseen siitä, että miksi ihmeessä lapset palaavat synttäreiltä mukanaan vielä arvokkaampi lahja, kuin minkä olivat synttärisankarille vieneet. Ihmetellen luin itsekin keskustelua, en ensin meinannut edes uskoa silmiäni. No, tapansa kullakin, minusta se riittää vallan hyvin, että tenavat saavat kaksi tuntia mättää naamariin sellaisen määrän herkkuja, että heikompaa hirvittää. Sivutakseni toista lukemaani keskustelua siitä, kun joku närkästynyt äiti arvosteli lapsen kaverin synttäreiden tarjoiluja (hänen mielestään hippi-vanhemmat tarjosivat pelkkiä ituja ja porkkanakakkua): meillä tarjottiin juuri niin epäterveellisiä herkkuja kun vain mahdollista, vaikka minusta iduissa ja porkkanakakussa ei ole mitään vikaa. Karkkia, sipsejä, popcorneja, suolatikkuja, limsaa, mehua, kakkua ja muffineja. Kakun ja muffinit sentään leivoimme itse, tosin nekin kuorrutettiin niin imelästi kuin mahdollista. 





Muffinit tehtiin tällä Ainon aiemmin syntymäpäivälahjaksi saamalla muffini-raudalla.

Aino toivoi prinsessa-kakkua, muffinit hän koristeli itse. Kakun kruunu ei vastannut oikein sitä mielikuvaa, mikä minulla siitä oli kun sitä suunniteltiin. Ihan hyvä siitä silti tuli, kun ottaa huomioon sokerimassan löysyyden ja toisaalta kovettuneena sen heikkouden. Eikä pikkuviat näyttäneet lapsia haittaavan vähääkään, he olivat enemmän kiinnostuneita siitä, voiko kruunun syödä. Ja tulihan se syötyä.

Sunnuntaina nousin vasta puoli kymmenen jälkeen. Iskä oli herännyt jo reilua tuntia aiemmin ja hän otti vastaan myös pitkään nukkuneet lapset. Nyt on lähdettävä koko porukan kanssa ulos, oikein mukavaa sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

4 kommenttia:

  1. Minusta sinä kyllä näytät oikein hyvältä ja simpsakalta! Jalatkin on niin sirot, että en kyllä näe turvotusta missään muualla kuin mahassa, mikä on ihanan pyöreä! �� Upea pari ja pyh muumimamma fiiliksistä, vaikka se onkin ihana mamma! ��

    VastaaPoista
  2. Hehe! Mä mietinkin, että korjasitkohan pahvilaatikon! 😃

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli pakko, en pystynyt enää hetkeäkään tuijotella sitä harmillista kasaa tuossa uunin nurkassa. :)

      Poista