keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Aino, 6-vuotias

Reilu kuusi vuotta sitten elämämme heitti kärrynpyörää, kun esikoisemme saapui maailmaan. Ensimmäiseksi herää kliseisempääkin kliseisempi kysymys: kuusi vuotta, onko siitä jo niin kauan? Mutta kun mietin, kuinka paljon on näiden kuuden vuoden aikana tapahtunut, kuinka paljon lapsi ja ennenkaikkea me vanhempina olemme kasvaneet, aika ei enää tunnukaan níin kovin pitkältä. 

Ainon odotusaika oli tietenkin jännittävää ja verraten neljään seuraavaan helppo. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei mitään ennakkoluuloja, ei ketään eikä mitään mihin verrata, eikä (verraten nykytilanteeseen) mitään tekemistä. Kävin koulua, pidin huolta huushollista (kysymys kuuluu: mitä ihmettä minä silloin edes siivosin) ja itsestäni. Olimme ystävä- ja tuttavapiiristämme ensimmäisiä, jotka odottivat lasta, mutta silti odotettu, suuri elämänmuutos ei tullut meille järkytyksenä. Elämämme rauhoittui ja ympärillä olevat ihmiset odottivat vauvaa ihan yhtä paljon (jos ei jopa enemmänkin) kuin me. 

Aino syntyi viikolla 40+4, joulukuun alussa. Sää oli hyvin samankaltainen kuin nyt, vettä satoi ja oli koleaa ja pimeää. Heräsin aamulla kuudelta siihen, kun alaserkää särki. Sellaista särkyä en ollut aiemmin kokenut, mutta en siltikään osannut yhdistää kipua synnytykseen: minulla oli jotenkin sellainen käsitys, että supistukset tuntuvat aina vatsassa eikä selässä. Muissa synnytyksissä olen osannutkin varautua siihen, että minua koskee kaikkein eniten selkään. 

Muistan tuosta päivästä vain välähdyksiä: yritin jossain vaiheessa syödä jotain, kävin suihkussa, lepäsin, makoilin, mietiskelin. Terveydenhoitaja soitti aamupäivällä jotain neuvola-aika-asiaa ja hän toivotti onnea, jos synnytys nyt todella olisi edessä. Soitin yhdelle veljelleni, olimmekohan etukäteen sopineet, että hän tulee koira-vahdiksi, kun lähtö lähenee? En muista. Mieheni tuli kesken työpäivän kotiin ja lähdimme käymään sairaalaassa: minulla oli epävarma olo, kun en tiennyt, mitä tuleman pitää. Kellonajoista minulla ei ole tarkempaa muistikuvaa, sen muistan, että kätilö käski meidät ajelemaan ja odottelemaan synnytyksen etenemistä (se oli kuitenkin siis alkanut, hurraa!). 

Ajoimme hetken pitkin Jyväskylää, mutta kauaa emme ehtineet lorvailla, kun minulle tuli jo niin paha olo, että oksennus meinasi lentää. Ajoimme takaisin sairaalaan pahimpaan ruuhka-aikaan, oli pimeää ja minä ähisin ja puhisin. Sairaalassa pääsimme heti johonkin huoneeseen, missä en sittemmin seuraavien synnytyksien aikana ole edes käynyt. Makoilin hetken siinä mysteeri-huoneessa, haaveilin kuumasta kylvystä, mutta en ehtinyt sinne, kun kätilö jo ohjasi meidät synnytyssaliin. Salissa sain jossain vaiheessa epiduraalin (muistan siitä hetkestä vain sen, kun joku kätilöistä sanoi, että olinpas rauhallinen ensisynnyttäjäksi) kun minä olin kyllästynyt puremaan huulta ja mies hieromaan selkää. Kun puudutus alkoi vaikuttaa, tärisin kauttaaltani, ihan kun olisin pikkuhiljaa herännyt syväjäästä. Ei mennyt kauaa, kun sain luvan ponnistaa: jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat rajusti ja huoneeseen kutsuttiin lääkäri. Imukuppiavusteisesti (imukupin laittaminen oli muuten koko synnytyksen kamalin osuus) puoli kahdeltatoista illalla syntyi tyttäremme, 4070 g ja 52 cm. Se oli mahtavaa: synnytys oli ohi, vauva voi hyvin ja availi silmiään rintani päällä. Vaikka lähestulkoon kaikki muu siitä päivästä onkin unohtunut, sitä hetkeä en unohda milloinkaan. 

Synnytyksen jälkeen olin väsynyt ja häkeltynyt, en oikein tiennyt, mitä piti tehdä. Oli outoa, että vauva oli nyt vieressäni ja että hän tarvitsi minua. Sairaalassaoloajasta muistan vain sen, kuinka minulla oli ikävä kotiin, jatkuvasti oli nälkä enkä tajunnut edes, että vauvan vaippa pitäisi jossain vaiheessa vaihtaa. Olimme sairaalassa muistaakseni viisi päivää, vauvan vointia seurattiin tarkasti, koska hänen sokeri-arvonsa (muistaakseni) olivat alhaiset.

Vauva-aika meni mainiosti, ensimmäiset viikot menivät rehellisesti sanoen opetellessa ja totutellessa. Kaikki sujui paremmin, kun tajusin, että nukumme yöt parhaiten niin, että vauva nukkui vieressäni. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista tietotaitoa vauvanhoidosta, kaikki tuntui hyvin luonnolliselta ja nopeasti meistä tuli tiivis, pieni perhe. 

Näin jälkeenpäin vähän harmittaa, ettei tullut koskaan käytyä esimerkiksi vauvakerhossa tai vauvauinnissa, minulla meni suurin osa vapaa-ajasta koulunkäyntiin (koulunkäyntiä ajatellen Aino oli unelma-vauva: pitkien päiväunien aikana sain tehtyä etätehtäviä) eikä tuolloin tullut edes mieleen, että olisin lähtenyt tuiki tuntemattomien sekaan kerhoilemaan. Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että minulle ei koskaan syntynyt minkäänlaisia paineita vauvanhoidosta, imetyksestä sun muusta, koska muita tuoreita äitejä en tuntenut. En juurikaan lukenut vauva-lehtiä saati keskustelupalstoja, joiden olemassaolon olen havainnut oikeastaan vasta myöhemmin. Olen alusta asti tottunut tekemään asiat niin kun ne ovat minusta parhailta tuntuneet ja nykyään ympäristön luomat "vaatimukset" lähinnä huvittavat minua, lukuunottamatta niitä hetkiä, kun näen jonkun muun äidin kamppailevan näiden paineiden kanssa. Aika uuden perheenjäsenen kanssa on muutenkin jo tarpeeksi hankalaa, onko sitä vielä sotkettava lisää sukulaistätien idioottimaisilla kommenteilla maailman herkimmistä asioista.

Aino on alusta asti kasvanut omilla käyrillä. Hän on pääasiassa nukkunut yöt aina hyvin, joskin hyvin vähän kokonaisia öitä omassa sängyssä. Hän alkoi puhua vasta reilu kaksivuotiaana, hän otti puolitoistavuotiaana pikkuveljen vastaan loistavasti ja hän pääsi tutista eroon vasta juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiviä. Siitä viisastuneina olemme ottaneet pojilta tutit ja tuttipullot pois hyvissä ajoin. Aino ei ole kummemmin sairastellut, hänellä on ollut kerran korvatulehdus ja kerran märkärupi. Minä en muista häneltä oikeastaan minkäänlaista varsinaista uhmaikää, mielestäni lapset uhmaavat tasaisesti kokoajan.

Aino rakastaa askartelua, piirtämistä ja leipomista. Hän on ollut hyvin pikkutarkka jo kaksivuotiaasta ja hän jaksaa näpertää muovailuvahoilla tai hamahelmi-teoksia monta tuntia (kohta minun on raivattava oma laatikko kaikille helmistä tehdyille kuvioille). Hän on aina tykännyt Ti-Ti Nallesta, Muumeista, majojen rakentamisesta ja pelaamisesta. Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko, risotto ja perunamuusi eikä hän koskaan kieltäydy makeista herkuista. Aino on aina ollut hyvin nirso, ennen hän bongaili ruoista esimerkiksi sipuleita ja närppi niitä pois. Eskarin alettua hänen ennakkoluulonsa ovat karisseet hurjaa vauhtia, tänään hän oli maistanut keitettyä porkkanaa (omg!).

Aino on mielestäni tyypillinen esikoinen: määrätietoinen ja hyvin kyvykäs manipuloimaan mummujaan ja pikkuveljiään ;). Hän on hyvin kriittinen ja haluaa oppia kaiken nopeasti eikä hän pidä siitä, jos hänelle nauretaan. Toisinaan hän ottaa itsensä siis turhan vakavasti, hän ei koskaan unohda lupauksia eikä häntä pysty huijaamaan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut oppimaan kaiken hyvin aikaisin ja minulle itselleni on ollut opettelemisen paikka nimenomaan siinä, etten vaatisi häneltä liikoja. Ainolle rutiinit ovat hyvin tärkeitä, hänelle luo selkeästi turvaa se, että asiat tapahtuvat aina (suunnilleen) samalla tavalla. Tyttö rakastaa esiintymistä, laulamista (missä hän on oikeasti aika hyvä) ja tanssimista ja pelkää ilmapallojen pauketta, ilotulituksia ja hautajaisia. Aino viihtyy edelleen hyvin sylissä ja hän nauttii läheisyydestä ja halauksista. 

Tällä hetkellä käymme keskusteluja esimerkiksi siitä, että jos hän itse mokaa jotakin, se ei ole aina jonkun muun (äitin) vika. Mitä tahansa sattuukaan, aina löytyy selitys: "nokun se sanoi, että...", "olisit kertonut", "en kuullut kun neuvoit..", "miksi et sanonut ajoissa.." jne. Eskarissa hän käyttäytyy erinomaisesti, mutta kotiin tullessa käytöstavat heitetään kankkulan kaivoon ja hän saattaa huutaa veljilleen jo eteisessä, että ÄLÄ KYSELE! Pikkuhiljaa syksyn mittaan tämä on onneksi helpottanut. Aino on muutenkin aika tulinen luonne, hän on äkkipikainen, voimakastahtoinen ja kovaääninen, joten saan riidellä hänen kanssaan aika usein, yleensä aina samoista asioista. 

Tänään kävimme Ainon kanssa neuvolassa: tehtävät hän teki tarkasti ja esimerkillisesti, kuulossa ei ole mitään vikaa (valikoiva vain, ilmeisesti?), rokotus häntä hieman jännitti mutta se sujuikin ihan yli omien odotusteni! Tyttö ei hätkähtänytkään, istui kylmänrauhallisesti sylissäni ja tuijotti maanisesti seinää. Oli hän selkeästi itsekin iloinen siitä, ettei se ollutkaan sen kamalampaa.

Aino on horoskoopiltaan jousimies. Jousimies-lapsesta sanotaan mm. näin:

"Jousimiestä ei huijata tyhjillä fraaseilla. Hän etsii totuutta koko elämänsä ajan, ja lapsena totuuden ja rehellisyyden esikuvina ovat isä ja äiti. Hän haluaa nähdä, miten maailma ja elämä otetaan vastaan rehellisesti sellaisena kuin se on, saadakseen paremmat lähtökohdat suurelle totuudenetsimismatkalleen.

Ole rehellinen lastasi kohtaan ja sano suoraan ei sellaisille odotuksille, joita et juuri sillä hetkellä pysty täyttämään sen sijaan, että jätät ne roikkumaan hänelle mahdollisina ja sinulle mahdottomina. Uskalla ottaa vastaan hänen usein valkotornadoakin pahempi vihan ja suuttumuksen puuskansa uudelleen ja uudelleen, kunnes huomaat sen muuttuneen leudoksi hellyyden tuulahdukseksi. Kun lopulta kestät hänen suuttumuksensa ja purkauksensa tyynellä järkähtämättömyydellä, iloitsee hän sydämessään ja tulee elämänsä ja onnistumisensa kautta palkitsemaan sinut suurimmalla mahdollisella lahjalla, jonka lapsi voi tarjota. Luottavaisella rakkaudella, joka tulee sammumatta saattelemaan sinua elämäsi loppuun saakka."


<3













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti