tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuosi takana

Minulla on tapana näin vuodenvaihteen aikaan muistella mennyttä vuotta - ja menneitä vuosia. Mitä kaikkea tapahtui, mitä teimme jne. En "märehdi" menneessä, mutta on hauska miettiä sitä, kuinka elämämme on muuttunut viimeisten vuosien aikana. 

Aina ajattelen, että ei meidän elämässä nyt niin kauheasti ole mitään isompaa tapahtunut. Joka kerta olen totaalisen väärässä.

Muutamaa mennyttä vuotta muistelen lähinnä seinäkalentereita selaten. Olen säilyttänyt kalenterit Ainon syntymävuodesta (2008) lähtien, taskukalentereitakin on tallessa lukio- ja ammattikorkeakoulu-ajoilta: valmistuttuani tein tällaiselle kalentereita rakastavalle kontrollifriikille hyvin vastenmielisen päätöksen: en hankkinut taskukalenteria ollenkaan. Kun tenttien ja kouluaikataulun merkitseminen loppui, päätin, että kalenteri tuo minulle turhaa stressiä, kun yritän keksiä sille sisältöä tyhjästä. Aluksi ajatus tuntui kamalalta, olihan kalenteri "muutaman" edeltävän vuoden määritellyt sen, mitä olen, mitä teen, minne menen, mitä olen saanut aikaan ja mitä oli vielä tekemättä. Elämäni sisältö lepäsi niiden kansien välissä ja orjallisesti pidin koko pakettia kasassa merkitsemällä kaiken kalenteriin. 

Nyt, kun kalenteria ei enää ole, olen kokenut itseni vapaammaksi sekä huomannut sen, että muistan lähestulkoon kaiken tärkeän ulkoa. Taskukalenteri oli siis minun tapani järjestellä elämääni ja saada mielenrauha. Tietenkin merkitsemme paljon asioita edelleen koko porukan yhteiseen seinakalenteriin, mikä estää päällekkäisyyksiä ja auttaa minua jäsentelemään ja suunnittelemaan arkiviikot kyyteineen kaikkineen. Olen varma, että jonain kauniina päivänä ostan itselleni taskukalenterin, mutta nyt, kun minulla ei ole koulu-tai työasioita merkittävänä, pärjään hyvin ilmankin.

Seinäkalentereita selaillessa huomio kiinnittyy erityisesti kolmeen seikkaan: 

Kuinka ennen ja jälkeen Ainon syntymän jokin sovittu juttu saattoi alkaa klo 13. Tai 14. Heti seuraavan lapsen synnyttyä ajat muuttuivat: nykyään en sovi mitään klo 12 ja 16 välille, jos ei ole ihan pakko, koska silloin yleensä joku tai jotkut lapsista nukkuu päiväunia. Näin ollen tuntuu hassulta, että olen päässyt lähtemään johonkin päiväuniaikaan. Yhden vauvan kanssa oli tietenkin helppo lähteä, lapsi vaunuun ja menoksi. Lisäksi kulkeminen oli muutenkin helpompaa, koska asuimme keskustassa kävelymatkan päässä kaikesta. Jos nykyään lähtee ajamaan autolla kauppaan ennen päiväunia, koko päivän rytmi menee plörinäksi, koska joku nukahtaa autoon kuitenkin.

Toiseksi: Ramppaamme jatkuvasti neuvolassa. Viimeisten reilun kuuden vuoden aikana lähestulkoon jokaiselle kuukaudelle oli merkitty jokin neuvola- lääkäri- tai hammaslääkärikäynti (tai kaksi) tai sitten muistutus minulle itselleni, että jollekin pitää varata seuraavan kuun alussa aika. Ihan hullua. Eikä tälle "kierteelle" näy tulevan loppua (kas kummaa).

Viimeisenä kiinnitin huomiota lasten merkkipäiviin ja eneneviin "menoihin". Meidän ystävä/tuttavapiirissä on syntynyt monta lasta pienin ikäeroin muutaman viimevuoden sisällä, joten ristiäisiä ja synttäreitä on vähän väliä, varsinkin, kun mukaan luetaan meidän omien lasten kemut. Kaverisynttäreistä, nyyttäreistä, harrastuksista ja tapahtumista olemme tietenkin me vanhemmat vielä pitkän aikaa vastuussa, joten lasten kasvaessa kalenteri täyttyy lapsille tärkeistä jutuista.

Loppupäätelmä: lapset ovat vallanneet sekä talomme että kalenterimme. No hyvä on, kyllä kalenteriin sentään mahtuu vielä muutama omakin meno, mutta karu totuushan se on: mitä enemmän lasten touhut vievät aikaamme ja energiaamme, sitä hankalampi on raivata tilaa oamlle ajalle. Mutta nyt on hyvä näin.

Kaiken arkihulinan keskelle mahtuu hyvinkin isoja asioita: lasten syntymiä, ristiäisiä, juhlia, valmiita taloja, raskausuutisia ja tärkeitä päiviä, kihlajaisia ja häitä. Viimeisten vuosien aikana emme ole välttyneet ikäviltä asioilta, mukaan mahtuu siis myös läheisten ihmisten menetyksiä ja hautajaisia.

Tulevalta vuodelta toivon tietenkin paljon ensin mainittuja enkä yhtään jälkimmäisiä. 

En lupaa mitään, koska elämä tämän sakin kanssa on niin ennalta-arvaamatonta, että suurempia suunnitelmia on turha tehdä. Kaikkein eniten ensi vuodelta odotan tietenkin maaliskuuta ja uuden perheenjäsenemme tapaamista. <3       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti