tiistai 29. joulukuuta 2015

Ote meidän illasta

Hei vaan, onpas vähän pitkäksi venähtänyt tauko täällä blogissa! Silloin tietää pitäneensä tarpeeksi pitkän "loman", kun mies ihmettelee ääneen että uusia kirjoituksia ei ole tullut pitkään aikaan. :D Olemme täällä edelleen joulutunnelmissa, joskin lasten kannalta polttavimmat päivät ovat jo menneet - uusilla leluilla on leikitty päivät pitkät ja ulkonakin olemme viihtyneet pitkästä aikaa hyvin, kiitos kovasti kaivattujen pakkasten. Kura ja hiekka, emme jää kaipaamaan teitä. 

Joulutunnelmia muistelen paremmin myöhemmin, nyt (ennen kuin unohdan) jaan teille hetken eiliseltä illalta. Sinänsä siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta itseänikin huvitti jälleen kerran se, kuinka kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa. 

Kaikki alkoi siitä, kun Eino halusi askarrella kortteja sabluunan ja sormivärien avulla. Hän kutsui tätä "tupsuttamiseksi", sillä olemme tehneet kuvioita aikaisemmin sienen avulla maalia töpöttäen. No, rupesin siinä sitä sitten touhuamaan (vihdoin ja viimein, olihan hän puhunut tupsuttamisesta ja hyvän tovin): värit ja systeemit esiin, kartongista kortteja ja niin edelleen. Sabluunan leikkasin ihan itse, vaahteranlehden (?!) muotoinen. Samaan aikaan Aino opetti ensin Sulolle ja sitten Toukolle omassa huoneessaan tansseja. Samaan aikaan toisaalla Liina käy kärsimättömäksi ja laitan hänet syöttötuoliin odottamaan, että saamme tupsutuksen tehtyä.

Aino roudaa tanssiporukan olohuoneeseen ja minun pitäisi katsoa samalla esityksiä. Sivusilmällä vahdin Liinaa joka istuu edelleen syöttötuolissa närkästyneenä. Hän nousee syöttötuolissa nykyään seisomaan, joten enää en voi jättää häntä siihen hetkeksikään yksin. Pidän sabluunan reunoista kiinni samalla, kun Eino töpöttää sinistä väriä. Tanssiesitys koostuu lähinnä kahdesta eri liikkeestä, mitä vaihtelevasti Sulo ja Touko käyvät siskonsa kanssa tanssimassa. Jos he eivät tanssi, ovat he sekoilemassa töpötyshässäkän ympärillä. Tanssiesityksen musiikki on joku ärsyttävä kissa-aiheinen, missä mau'utaan "miumaumiumau". Keskittyminen herpaantuu välillä ja saan vihaisia katseista: kato äiti!

Liina ärjyy aina vain kovemmin ja yritän ystävällisesti neuvoa Einoa kiirehtimään, kohta pitäisi saunaankin mennä. Touko kuulee sanat "mennä" ja "saunaan" ja on alta aikayksikön kodinhoitohuoneessa housut kintuissa ja paita kainalossa huutamassa "auta äiti!". Sulo ilmoittaa kovaan ääneen haluavansa tupsuttaa myös ja kaivaa maalipussia innoissaan. Pelastan pussin, katson kissa-esitystä, mikä on loppunut aikoja sitten (Aino murjottaa kun en hoksannut taputtaa, tanssikaveritkin ovat kadonneet) ja hurraan hiljaa mielessäni, kun Eino saa viimeisenkin kortin tehtyä. Siivoan sotkut pussi kainalossa, taputan Ainolle universumin suurimmat aplodit (kelpasi) ja lasken Liinan pois syöttötuolista. Pyyhin maalit pöydästä ja saan Sulon vihat niskaani, kun pistän pillit pussiin tupsuttamisen osalta. Liina on ehtinyt pesuhuoneeseen läträämään koiran vesikupilla, Touko huutaa edelleen apua ja hermostuu, kun isoveljet ehtivät pesuhuoneeseen ennen häntä. Autan Toukolta vaatteet pois, riisun jo valmiiksi märän Liinan ja patistan Ainonkin saunaan. Pojat tappelevat kylvyistä hetken, kunnes uhkaan heittää kylvyt lumihankeen (eivät kyseenalaistaneet olematonta hankea) ja heidät perässä ulos kylpemään. 

Kaikki tämä vajaan viiden minuutin sisään. Loppuilta kului onneksi suhteellisen rauhallisissa tunnelmissa. Iskäkin tuli töistä kotiin.  







keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Muheva joulupuu

Kaksi metriä. Niin leveä on meidän joulukuusi leveimmästä kohdasta. KAKSI METRIÄ! Ainakin.

Minulle joulukuusi on yksi tärkeimmistä joulun koristeista. Ei ole joulua ellei ole kuusta. Eikä kuusi voi olla mikä tahansa - rämmin vaikka umpihanget ja korvet, että löydän sopivan. Tuuhea, sopusuhtainen, vahvat neulaset. Aito ja oikea, suoraan metsästä haettu. Tänä vuonna kuusi tuli kirjaimellisesti suoraan kotiovelle: perinteisesti olen käynyt joko vanhimman veljeni tai isäni kanssa kuusia katselemassa (veljelläni on ehkä vielä jopa tarkempi maku kuin minulla), mutta tämän kuusen olivat vanhempani löytäneet. Kun kuulin, että saatavilla olisi tuuhea, pallomainen ja erittäin muheva kuusi, olin myyty.

Kuusi on "viritetty" tupaan kahden rautalangan avulla: se on sekä katossa että seinässä kiinni. Ilman lankoja se ei olisi pysynyt pystyssä, niin painava se on. Mutta muheva, uuuh niin muheva. Paljon tuon isompaa kuusta ei meidän tupaan saa mahtumaan.


Kuusi on saanut olla yllättävän rauhassa. Isommat käyvät välillä ihailemassa koristeita tai vääntelemässä valoja päältä ja pois, mutta pystyssä se on edelleen. Liina käy heiluttelemassa alimpien oksien palloja, mutta muuten hän on ihan kuin meillä olisi aina ollut puita olohuoneessa. 

Isommille lapsille joulukuusi on jo selkeästi sellainen fiilistely-juttu. Sitä odotetaan malttamattomana ja koristelu on tärkeää. Erityisesti Sulolle koristeet ja koko kuusi ovat vakava paikka: hän tutkailee koristeita läheltä ja ihailee niiden yksityiskohtia. Tänään Sulo piti tarkasti huolen, että itsekseen irti lähtenyt latvatähti laitettiin takaisin paikalleen. Lapsista on siis pikkuhiljaa kasvamassa samanlaisia kuusi-fiilistelijöitä kuin minäkin olen. :D <3

tiistai 22. joulukuuta 2015

DIY joulukoristeet

Myöhäistä iltaa (yötä) vielä täältä sohvannurkasta! Bongasin jo aikoja sitten kivan joulukoriste-ohjeen ja koska hyvät ohjeet on tehty jaettaviksi, tässä se myös teille! 




Joulukoristeet

2,5 dl ruokasoodaa
reilu 1 dl maissitärkkelystä
1,5 dl vettä

Mittaa koko satsi kattilaan ja lämmitä niin kauan miedolla lämmöllä, että seos taikinoituu. Nosta lautaselle kostean talouspaperin alle jäähtymään. "Leivo" maissitärkkelystä tarvittaessa jauhona käyttäen. Koveta koristeita 100 asteisessa uunissa noin tunnin verran välillä kääntäen.

Kuviot voi koristella, esimerkiksi pitsillä painamalla niiden pintaan saa kauniin kuvion. Reiät voi tehdä vaikka pillillä.

Ensimmäisen satsin teimme lasten kanssa jo pari viikkoa sitten, toisen satsin tein itsekseni samalla, kun lapset leipovat pipareita muutama päivä sitten. Lapset halusivat maalata omansa vesiväreillä ja niistä saimme Ainon opettajien lahjoihin todella kivat "pakettikoristeet". Muutamaan koristeeseen lapset painoivat muotilla lumihiutaleen kuvia. En olisi uskonut, että he innostuisivat tästä näin paljon. Ja voi sitä riemua, kun koristeet sai vihdoin ja viimein ripustaa kuusen oksille. <3





Tein pienemmällä piparimuotilla muutaman koristeen myös huonekuusen oksille, se kun ei kovin painavia koristeita kestä. 


  

lauantai 19. joulukuuta 2015

Herkkumysli

Tänä vuonna opettajat saivat meiltä muistamiseksi itse tehtyä mysliä. En ole mikään mysli-ekspertti enkä siis oikein edes tiedä, millaista sen pitäisi olla, mutta omaan makuun tästä tuli kyllä erinomaista. Kävisi äkkiseltään myös makeannälkään! Terveellinen ja maukas herkku, minkä laitoin lasipurnukoihin (pestyjä hillopurkkeja), kääräisin sellofaaniin ja tattadaa, tulipas kaunis "joulukukka". :)




Herkkumysli

10 dl neljän viljan hiutaleita
500 g pähkinä&hedelmä-seosta
2-3 dl kuivattuja, pehmeitä karpaloita
5 rkl öljyä
3 rkl hunajaa
kanelia
suolaa

Tästä reseptistä tuli pellillinen. Hiutaleet, pähkinät ja hedelmät sekoitetaan keskenään, lämmitetty öljy + hunaja sekoitetaan joukkoon, maustetaan oman maun mukaan. Koko seos levitetään pellille ja paahdetaan uunissa 175 asteessa noin 15 min. Itse kääntelin seosta välillä, ettei se kärähtäisi reunoilta. Myslin hieman jäähdyttyä maustoin sen vielä kanelilla ja ripottelin karpalot sekaan. Itse käytin valmista pähkinä-hedelmä-sekoitusta, mutta jokainenhan voi valita mieleisensä ainekset oman maun mukaan.   




torstai 17. joulukuuta 2015

Joulustressi, kiss my ass!

Jes, eilen siivosin jääkaapin JA melkein kaikki vaatekaapit. Tänään raivasin hyllyille kertyneitä tavaroita oikeille paikoilleen. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Itsehän olen vakaasti sitä mieltä, että joulu tulee, vaikka jokainen kaappi ei olisi tiptop tai lattialistat kiillä puhtauttaan. Minusta joulu on kuitenkin äärimmäisen hyvä tekosyy siivota edes kerran vuodessa sellaisia paikkoja, mitä ei muuten tulisi siivottua. Siivoan kyllä jääkaappia ja vaatekaappeja pitkin vuotta, mutta perusteellisen putsauksen teen ehkä kerran vuodessa. 

Ennen lapsia käytin yhden kokonaisen päivän siihen, että siivosin ihan jokaisen kaapin, laatikon ja nurkan. Ennen lapsia oli valmiiksi suht siistiä, neliöitä paljon vähemmän ja tavaraa monta kertaa vähemmän kuin nyt. Nyt on jatkuvasti pieni sekasorto, laatikoissa tavarat vinksin vonksin ja siivouksen jälkeen siisteydestä saa nauttia maksimissaan kymmenen minuuttia. Siispä lähden tähänkin jouluun sillä asenteella, että teen mitä ehdin ja jaksan. Kukaan ei vietä joulua keittiön laatikoissa, joten jos jokin jää järjestelemättä niin jääköön. Parhaani yritän.

Uskokaa tai älkää, matka näinkin rentoon asenteeseen ei ole ollut helppo. Minusta on typerää tolkuttaa järjestystä ja siisteyttä rakastavalle ihmiselle, että "ei se ole niin justiinsa", "mitä sinä niistä kaapeista stressaat" tai "joulu tulee vähemmälläkin" ja niin edelleen. Jos haluaa siivota niin sitten haluaa siivota, piste. Antakoon joulustressiä potevien potea ihan rauhassa, heille joulu tulee sitä kautta. Itse yritän minimoida joulustressin niin, ettei se vaikuttaisi muihin perheenjäseniin: joulunajan siivous on minun taisteluni. Tietysti jokaisen on tehtävä oma osuutensa, mutta kohtuuttomia ei voi muiltakaan vaatia. Sitäpaitsi, joulusiivous ei tuntuisi joulusiivoukselta jos sitä ei saisi itse tehdä.

Sauna pitää pestä, se on ehkä ainut sellainen "pakollinen", minkä haluamme kumpikin (siis minä ja mies) tehtävän.

Joululahjoja ostamme jokaiselle lapselle yhden. Paitsi Liinalle (lapsiparka), hän on vielä niin pieni. Lahjojen hankkimisen aloitimme vasta pari vuotta sitten, kun esikoinen oli sen verran iso, että hän jotakin lahjoista ymmärsi ja kun oikeasti keksimme, mitä hän tarvitsisi tai toivoisi. Eivät he ole sitä ennen ilmankaan jääneet (eikä Liinakaan siis jää), lahjoja tulee joka vuosi myös mummuilta ja papoilta sekä kummeilta, siinä sitä on jo ihan riittämiin. Aika kamalaa myöntää, mutta joulu on oikeastaan ainoa juhla, milloin hankimme lapsille lahjat, edes syntymäpäivinä emme ole hankkineet heille mitään, lahjoja he saavat läjäpäin muutenkin. Jotain pientä saatamme ostaa joskus erityistapauksessa pitkin vuotta.

Kummilapsille hankimme tietenkin omat paketit.

Paitsi että joulupukkihan ne lahjat tuo, hups. Meillä uskotaan muuten ihan täysillä pukkiin, minäkin uskon. Enkä kyllä muista ollenkaan sitä aikaa kun silloin joskus tajusin, että pukki ei ehkä olekaan se, joka ne lahjat tuo. Enkä kyllä muistaakseni ottanut totuuden paljastumista mitenkään turhan vakavasti. Eli mekin valehtelemme omille lapsillemme silmät kirkkaina, että joulupukki ne kaikki lahjat lapsille tuo emmekä ole huolissamme siitä, että lapset traumatisoituisivat siitä millään lailla.

Me vietämme joulua mummuloissa, joten ruokien suhteen pääsemme helpolla: olen luvannut tehdä yhteiseen pöytään ainakin lanttu- ja bataattilaatikon. On meillä pari pienempää kinkkua pakastimessa, ne paistamme leivinuunissa sitten, kun ulkona on tarpeeksi pakkasta: jos näillä plussakeleillä lämmitämme uunia paljon, sisälämpötila nousee hetkellisesti niin korkealle, että hikoilemme yöllä kuin pienet kinkut konsanaan.  

Aikuisten kesken olemme sopineet lahjahommelit niin, että keräämme porukalla rahan ja yhdessä mietimme jokaiselle jotakin. Tänä(kin) vuonna olemme onnistuneet lahjojen hankinnassa erittäin hyvin, enkä malta odottaa, että jokainen saa oman pakettinsa. Jo pelkästään lahjojen miettimisessä on sellaista omanlaistaan hohtoa (tonttuilu on kivaa). Ei joulustressiä siis tästäkään. Jes.

Joulukortit aiheuttivat ehkä pienenpienen huolen: aluksi ajattelin, että laitan vain itse askarrellut kortit lähimmille sukulaisille enkä jaksa edes yrittää valokuvata ryhmä rämää. No, kuvasin sittenkin, ajatus kuvasta ilahtuneista sukulaisista motivoi tarttumaan haasteeseen. Lähettäminen venyi viimeiselle mahdolliselle päivälle, mutta sainpas lähetettyä. Jes.

Kaikenlaista joulupuuhaa olemme tehneet lasten kanssa, tänään paistoimme joulutorttuja. Kaikenmaailman leipomusten ja askartelujen kanssa ajattelen päivä kerrallaan: jos jonain päivänä tuntuu siltä, että olisi hyvä päivä tehdä jotain, sitten teemme. Ja päinvastoin. Yhteisestä joulukalenterista on tullut paljon kaikkia kivoja pieniä askareita. Niistä lapset ovat nauttineet suunnattomasti, oli ne kuinka pieniä juttuja tahansa.


Tähän(kin) aikaan vuodesta olen erityisen onnellinen siitä, että saan olla lasten kanssa kotona ja yrittää tehdä jotakin pientä kaiken muun häsläyksen välissä. Ja lasten kanssa joulutunnelma on kyllä vertaansa vailla, heidän kanssaan joulu tuntuu oikeasti joululta. <3

maanantai 14. joulukuuta 2015

Suklaatalo

Teimme tänä vuonna piparkakkutalon sijaan suklaatalon. Tai kyllä me varmasti vielä piparkakkutalonkin kasaamme ja koristelemme, mutta tulkoon tästä suklaatalosta uusi perinne, ihan jo pelkästään sen takia, että se on minusta piparitaloa herkullisempi syödä joulun jälkeen. Sikäli mikäli se kestää sinne asti.

Lapset koristelivat, minä kokosin. Kokoaminen olikin ihan minun heiniäni, sen verran hankalaa se aluksi oli: liimasin osat toisiinsa sulalla valkosuklaalla ja vasta kun hoksasin kiikuttaa rakennelman avonaisen ikkunan ääreen, kasaaminen alkoi sujua. Sen verran sulana suklaa pysyi huoneenlämmössä.

Kokoamisen jälkeen talo on pysynyt erittäin hyvin kasassa eikä siitä ole (vielä) hävinnyt kuin muutama hassu lumipalloksi tarkoittamani strösselipallo. Yöksi olen laittanut sen jääkaappiin, päivät se on koristeena pöydällä. Jopa tämän perheen pahin herkkupeppu Touko on saanut pidettyä siitä näppinsä erossa. 





Tähän taloon meni kuusi suklaalevyä: kaksi seiniin, kaksi kattoon ja kaksi päätyihin. Vain päätylevyjä piti hieman leikata, mutta muuten levyt sai asetella sellaisenaan. Jämäpaloista kasasin kuusen suklaatalon pihaan. Savupiipun tein "suklaanapeista".

Yllättävän hyvin muuten päätyivät nuo koristeeksi tarkoitetut karkit talon seinille ja katolle. ;)

torstai 10. joulukuuta 2015

Ajatuksissa

Ajattelen tulevan viikonlopun joulumyyjäisiä, mitkä olisi jo kiva saada pois alta että voisin suoda ajatukset kokonaisuudessaan johonkin ihan muualle.

Ajattelen eteisen uutta kaappia, mikä on jo pystyssä mutta mistä puuttuu vielä hyllylevyt. Kasassa, mutta ei käytettävissä.

Ajattelen riisipuuroa ja hirvikeittoa, mitkä ovat vielä pöydällä. Niille pitäisi keksiä paikka täpötäydestä jääkaapista. Kaksi viiden litran kattilaa, oivoi.

Joululahjoja, mitkä on vielä hankkimatta. Vaikka aattoon on vielä aikaa, saa sitä kummasti lietsottua sellaista hienoista paniikkia kun selailee verkkokauppojen sivustoja ja lähestulkoon kaikissa haluamissaan tuotteissa lukee "loppu" tai "seuraa tilannetta". Damn. Sisäinen rauha. Ne ovat vain tavaroita. 

Mutta kun on ihan hirveää jos joku jää ilman jotakin! Minusta joulu on ihanaa lahjojen antamisen aikaa, enkä välitä tippaakaan siitä, että jonkun mielestä joulusta on tullut liian kaupallinen juhla. Pyh, lahjoja on ihana hankkia, varsinkin, kun vastaanottajat (sekä lapset että aikuiset) ovat niistä näennäisesti ihan ikionnellisia. Hurraa materialismi!

Ajattelen Toukoa, jonka sain juuri rauhoitettua takaisin yöunille. Siinä samalla ajattelen, että nyt olisi järkevää lähteä nukkumaan (kaikki muut nukkuvat jo), mutta jos menen sänkyyn ennen kahtatoista, pyörin ja hyörin enkä saa unta kuitenkaan. 

Ajattelen mummuani, joka on yli 70-vuotias ja joka noin vain jäi tänään meidän kolmen pienimmän tenavan kanssa meille, kun minä lähdin edustamaan vanhempaintoimikuntaa ala-asteen jouluruokailuun. Kun tulin kotiin, kolmesta lapsesta kaksi nukkui ja kolmas pötkötti tyytyväisenä television ääressä maha täynnä lakritsia. Aikamoinen mummeli, kertakaikkiaan.

Ajattelen, että ajatukseni ovat ihan sellaisia kevyitä. Ajatuksia, mitkä kuuluvat juuri tähän hetkeen. Harmittomia.

Vein eilen alkuillasta Ainon kaverisynttäreille. Kotiin ajaessani jouduin oikein pinnistelemään: oli niin pimeää, että kun auto tuli vastaan, sen valot sokaisivat hetkeksi ihan kokonaan. Kostea asfaltti imaisi kaiken valon ja tihkusade piti tuulilasin jatkuvasti häiritsevän märkänä. Silloin ajattelin, että mitä jos minulle sattuisi nyt jotain? Tiedän, että vaikka minä en olisi täällä, elämä jatkaisi kulkuaan, kaikesta huolimatta. Kaikki järjestyisi, sitä en pelkää. Mutta kun en näkisi lasteni kasvavan. 

En näkisi, kuinka Liina oppii kävelemään, millainen ääni hänellä on, onko hän kovin erilainen luonteeltaan kuin muut, tuleeko hänelle kihara vai suora tukka, mitä hänestä voisi tulla isona. 

En näkisi, kuinka Touko innostuisi saadessaan uuden Hevisaurus-elokuvan, kuinka hän hyppisi sohvalla aina vain uudestaan supermies-viitta selässään, kuinka aloittaisi syksyllä kerhon ja mitä hän alkaisi isona intohimoisesti tekemään. 

En näkisi, kuinka Sulo olisi onnellinen, kun hakisimme viimein joulukuusen sisälle, kuinka hän joka päivä rakentaisi eläinpuiston lastenhuoneeseen, kuinka hän voittaisi korkeanpaikankammonsa ja tulisiko hänestä intohimoinen metsästäjä niinkuin isänsä on. 

En näkisi Einon ryntäävän viimein kunnon talven tultua luistelemaan, kuinka hän halaisi ennen nukkumaanmenoa, kuinka reippaasti hän aloittaisi eskarin ja kuinka hän oppisi lukemaan ja kirjoittamaan. 

En näkisi, kuinka Aino saisi ensimmäisen oikean koulutodistuksensa, kuinka hän aina huolehtisi pikkusiskostaan, kuinka hän oppisi soittamaan pianoa, en tuntisi sitä lämpöä, kun hän kömpii kainaloon ja rutistaa oikein lujaa. 

Maailmassa on miljoona kaupunkia, miljoona paikkaa, niin paljon koettavaa ja nähtävää. Rahaakin voisi ansaita vaikka kuinka paljon, kaikkea voisi oppia. Tuijottaessani sitä sysimustaa tietä tajusin, ettei sillä ole mitään merkitystä. Merkitystä onkin vain tällä välillä hyvinkin sekamelskaisella arjella, mitä puurramme eteenpäin tajuamatta, kuinka hienoa se oikeasti onkaan. 

Eläköön arjen oivallus. Tai ennemmin ehkä muistutus, ollaanpa nyt ihan tässä näin.


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Päivän positiiviset - loppuviikko

Viime viikkoina olisin voinut aloittaa jokaikisen kirjoituksen lausahduksella "huhheijjaa" tai "onpas ollut hulinaa". En aloita, mutta hulinaa on ollut. Tai paremmin sanottuna meidän elämää kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan. En enää edes muista tarkkaan edellisen viikon positiivisuuksia, siinä kävi juuri niin kuin olin arvellutkin: jos en kirjoita niitä hetimmiten ylös, unohdan ne. Eikä se ole mikään ihme, hyvä että muistan mitä on tapahtunut tunti sitten. 

Noooh siitä huolimatta jaan nyt kanssanne muutaman puhelimella otetun kuvan, mitkä kuvastavat mielestäni hyvin viimeisten päivien tunnelmia. Onneksi olen tajunnut ottaa edes muutaman kuvan, niiden avulla pystyn muistamaan edes jotain. :D

He huutavat HEP! ketkä muistavat lapsuudesta nämä jäätävän ärsyttävät vieteri-vehkeet. Aino sai tällaisen kaverilta synttärilahjaksi ja seuraavana päivänä setvin systeemiä muuten muutaman kerran. Viimein löysin sille paraatipaikan uunin päältä, missä se odottaa edelleen parempia aikoja. 


Tervetuloa tukeht- eikun leikkimään legoilla! Liinaa ONNEKSI kiinnostaa ehkä vähän enemmän legojen sekoittelu (ah se räminä mikä niistä lähteekään) kuin niiden suuhun tunkeminen. Oivoi. 


Siistin poikien hiukset. Touko sai tällä kertaa kunnon skunkki-kampauksen.


Perjantaina olimme mieheni kanssa kahdestaan pikkujouluissa (OMG). Ihan kahdestaan, vähänkö oli outoa. Ja mukavaa (mies jäi kuvasta, tilalla heilahtanut Sulo). Lapsetkin olivat pärjänneet mummulassa varmaan paremmin kuin meidän kanssamme ikinä missään. Rehellisesti sanottuna en koskaan ole niinkään huolissani lasten pärjäämisestä tällaisissa tilanteissa, lähinnä mietin aina säälinsekaisin tuntein heitä, ketkä joutuvat tämän lauman kanssa illan olemaan. Onneksi mummulle ja papalle ei jäänyt kovin suuria traumoja. ;) 

Aiemmin samana päivänä Touko nukahti keinutuoliin. Mahtoi väsyttää.



Itsenäisyyspäivänä meidän yhteisestä joulukalenterista tuli makkaranpaisto-retki kodalle. Siitä huolimatta, että lapsilla on jokaisella oma joulukalenteri, isommilla jopa lego-kalenterit, odottavat he aina yhteisen kalenterin avaamista kaikkein eniten. Vaikka lähes joka toinen luukku sisältää jotain ihan tavallista joulusuklaata, on kalenterin avaamisessa ihan omanlaisensa tunnelma. Tähän saakka on ollut mm. pizza-ilta, aarteenetsintä, makkara-retki ja joulukoristeiden askartelua.  


Eilen (maanantaina) kävimme Ikeassa. Lapset olivat niiiiin innoissaan tästäkin, ihan kuin he olisivat päässeet isoon huvipuistoon. Lähdimme ostamaan vaatekaappia ja muuta tarpeellista, reissu meni erinomaisesti: kauppa oli hiljainen varmasti vilkkaan viikonlopun jäljiltä ja lapset jaksoivat tosi hienosti (myös me vanhemmat jaksoimme hienosti ;)). Lopuksi Aino ja Eino pääsivät leikkipaikalle tunniksi leikkimään.


Tänään pojilla oli nyyttärit kerhossa, illalla kävin pitkästä aikaa (edellisistä on ainakin ööööh monta viikkoa) Nosh-kutsuilla, Liina saa kummitädiltään niin ihanan mekon joululahjaksi että en ehkä kestä. Kuvaan sen sitten aikanaan teillekin. Huomenna aamulla yritän saada jotain tolkkua tähän kaaokseen, minkä syntymiseen ei nykyään vaadita kovin paljoa oikeastaan yhtään mitään. Illalla roudaan Ainoa vielä pianotunnille ja (jälleen kerran) kaverisynttäreille, niitä on ollut nyt muutaman viikon sisään ihan todella monet.

Kertokaan hei tekin, mitä teille kuuluu? Joko tontut kurkkii? :)  

torstai 3. joulukuuta 2015

Joulua tupaan

Minä olen ihan henkeen ja vereen joulutyyppi. Ensimmäiset glögit juotiin lokakuussa, joululauluja olemme kuunnelleen jo kuukauden. Joulussa parasta on sen odotus: pikkuhiljaa joulufiilis hivuttautuu meidänkin arkeen ja kun ensimmäinen kalenterin luukku aukeaa, alkaa ikäänkuin lähtölaskenta aattoon. Joulua on laitettu pikkuhiljaa jo kauan ennen joulukuun alkua: koriste sinne, toinen tuonne. Ajatukset joulukalentereista on toteutettu ja joulukorttien suunnittelu alkaa. Hankin silloin tällöin jonkin joulukukan, valot on viritelty jo kauan sitten.

Vaikka en ole perinteisten joulukoristeiden (tai koriste-esineiden ylipäätään) kummoinen ripustelija, jotakin jouluista meilläkin siis joka vuosi on. Lasten askartelut on tietenkin laitettava esille, on kynttilää, joulukuusta jne., mutta minusta valoilla, kynttilöillä, kukilla ja pienillä yksityiskohdilla saa tyylikkään ja tunnelmallisen kokonaisuuden aikaan.   







Meidän yhteisessä joulukalenterissa on tänä vuonna hieman vaaleanpunaista (mitä muuta voi odottaa, kun hurahtaa kaikkeen hempeään?). Askartelin jokaisesta luukusta erilaisen (ihan kuin tekemistä ei olisi edelleenkään tarpeeksi) ja osassa luukuista on jotain pientä herkkua, osassa jotain yhteistä tekemistä, tänään esimerkiksi aarteenetsintä (väänsin yöllä vielä puolilta öin aarrekarttaa ja muuta tarpeellista, mistä näitä pähkähulluja ajatuksia oikein tulee?!).



Vielä sananen "pakkomielteistä". Tiedättekö sen fiiliksen, kun saa päähänsä jonkin ajatuksen eikä pääse siitä eroon ennen kuin sen on toteuttanut? No, minulle niitä tulee vähän väliä. Viimeisimpinä myrskylyhdyt. Jostain tuli ajatus, sitten myrskylyhdyt. Onneksi ideat on usein aika helposti toteutettavissa ja pienellä vaivalla (ja rahalla) saa paljon kivaa aikaan.


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Päivän positiiviset - tiistai

Enpäs sitten kuvannutkaan mitään joulujuttuja. Tänään vietettiin Ainon kaverisynttäreitä eli siinähän se päivä meni niitä valmistellessa ja ilta siivoillessa. Tässä kohtaa on kyllä myönnettävä, että onneksi tämä juhlahässäkkä on nyt ohi, seuraavan kerran meillä juhlitaan synttäreitä maaliskuussa, kun Liina täyttää vuoden. Hänelle ei onneksi tarvitse vielä kaverisynttäreitä järjestää. :D

Tytöt koristelivat synttäreillä pipareita, ne sai joko syödä heti tai ottaa mukaan. Sainpas ihan omaksi huvikseni tehdä siinä "luonneanalyysit" Ainon luokkakavereista, tällaisessa hommassa nimittäin lasten luonne puskee niin läpi ettei mitään rajaa. Toiset nyhräsivät ja näpräsivät ja säästivät kaikki mukaan, toiset nyhräsivät mutta söivät kaikki heti, jotkut eivät niin nyhränneet ja söivät kaikki heti. Plus kaikkea siltä väliltä. Aivan mahtavaa!



1. Aamu alkoi tietenkin joulukalenterien avaamisella. Voi sitä riemua kun lapset saivat avata vihdoin ensimmäiset luukut, hienosti pienemmätkin ovat jaksannet odottaa monta päivää.

2. Tänään oli kiva ulkoilusää. Tai ainakin paljon mukavampi kuin eilen. 

3. Kun kurkkasi kerhon ovesta sisään (pojat olivat siis tänään päiväkerhossa) Sulo väritti kuvaa. Kynällä. Väritti. Kun kotona ehdotan jotakin piirtämishommaa tai värittämistä, vastaus on jyrkkä "ei, en osaa!" ja se loppuu siihen. On helpottavaa tietää, että hän osaa kyllä vaikka minulle ei sitä näytäkään.


4. Ainon synttärijuhlat kunnialla läpi, tytöillä tuntui olevan hauskaa.

5. Illalla käväisin vielä kynttiläkutsuilla Einon ja Sulon kanssa.

6. Juuri nyt näyttää siltä, että Liina meni nukkumaan ilman iltaraivareita. Jes. 


Jos sitten huomenna niitä jouluisia kuvia. :)


tiistai 1. joulukuuta 2015

Päivän positiiviset - maanantai

Noniin, kun tuolla facebookissa tuntuu pysyvän kestosuosikkina haastaa ihmisiä mukaan listaamaan päivän positiivisia juttuja niin minäpä listaan niitä tänne!

Minähän yritän jopa rasittavuuteen asti etsiä jokaisesta asiasta jotain positiivista. Muuten en pysyisi järjissäni, on tämä sellaista hulabaloota välillä. Juuri nyt on tosin ihan tositositosi hankala yrittää keksiä oikein mitään positiivista tuosta tämänhetkisestä säästä, sen verran synkkää, harmaata ja märkää siellä on. Ja sitä hiekkaa, voi jeskamandeera, kuinkahan monta kiloa olen tänä syksynä imuroinut hiekkaa meidän lattioilta? Varmaan tuhat. Yh. No okei, ei tarvitse kolata eikä putsata autoja/raapata ikkunoita, mutta silti, minä pidin enemmän siitä lumisesta maisemasta.

Sitten tähän päivään. Jossain vaiheessa lapsilta meinasi lähteä homma vähän lapasesta (olimme normaaliin nähden tosi vähän ulkona, reilun tunnin jälkeen oli luovutettava kun Touko hytisi huulet sinisenä ja hoki "kymmä"), mutta mukava fiilis jäi silti tästä päivästä:

1. Lapset nukkuivat pitkään ja olivat viikonlopun jäljiltä hyvin levänneitä.

2. Pikainen puhelu hyvän ystävän kanssa, jota en ole nähnyt moneen päivään (ja se on paljon se).

3. Vaikka ilma oli ihan ahterista, kävimme silti urhoollisesti ulkona.

4. Lapset söivät hyvin.

5. Lasten täti tuli illaksi kylään (ja kävi myös kaupassa ennen tuloaan, se pelasti paljon, sillä iskä jäi ylitöihin enkä olisi lasten kanssa päässyt kauppaan).

6. Näimme lasten tuoreimman serkku-pojan. En kestä. En todellakaan kestä. Miten jokin voikaan olla niin pieni? Kyseinen heppu hurmasi heti meidänkin lapset, Liina tosin ei oikein hiffannut että mistä oli kyse, muita kiinnosti kyllä kovasti.




7. Laitoin joulujuttuja. Jihuu! Kuvaan niitä huomenna, olen itsekin niistä niin innoissani, että tottahan niitä täytyy tännekin tulla esittelemään.

8. Sain yhteisen joulukalenterin valmiiksi (eikä yhtään viime tipassa). Kuvaan sitäkin huomenna. Jee.

Noin, siinä päällimäiset. Huomenna lisää. Tsau! 

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Meidän koti

Koska meidän perheen asuinjärjestelyistä on kysytty monta kertaa aikaisemminkin, ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vähän laajemmin.

Me asumme hirsitalossa keskellä metsää. Lähin naapuri on noin kahden kilometrin päässä, lähin kauppa kahdentoista kilometrin päässä. Kyläkoululle tulee meiltä matkaa vajaa kolme kilometriä. Varsinkin talvisin on vallan ihmeellistä, jos meille tuovalla hiekkatiellä kulkee meidän lisäksi kaksi muuta autoa päivässä. Kesäisin liikennettä on paljon, kun kesämökkiläisiä kulkee päivittäin autoilla, polkupyörillä, mopoilla ja kävellen.

Neliöitä meidän talossa on noin 140. Pihassa on ulkorakennus, missä on liiteri, pannuhuone ja pieni lämmin varasto. Talossa on neljä makkaria, iso aula, tuulikaappi, vessa, vaatehuone, tupakeittiö, kodinhoitohuone, pesuhuone ja sauna. Kylppärissä on yksi suihku ja vessanpönttö. Kodinhoitohuoneessa pyykinpesukone, kuivausrumpu, liinavaatekaappi, siivouskaappi ja kaksi kaikkea epämääräistä tavaraa (työkaluja, koirannappuloita, pyöräilykypäriä, villasukkia, pesuaineita, siivoustarvikkeita, maaleja, välikausivaatteita, lyhtyjä, ruukkuja ym.) sisältävää kaappia sekä kaksi aina ihan täpötäynnä olevaa naulakkoa. 



Viikko sitten minulta kysyttiin, että jos saisin nyt muuttaa talossamme jotain, mitä muuttaisin. Äkkiseltään ei tullut mieleen mitään, mutta hetken päästä sanoin haluavani isomman kodinhoitohuoneen. Heti perään olin kuitenkin sitä mieltä, että tuskinpa se loppupeleistä auttaisi kovinkaan paljoa, joku keksisi täyttää "ylimääräisen" tilan kuitenkin jollain. Samoin lämpimän varastotilan kanssa: haluaisin tilaa enemmän, mutta ehkä sitten tulisi säilöttyä turhaa tavaraa. Mahdumme hyvin nytkin, eikä ylimääräistä tule jemmattua.

Niin sanotussa pikkueteisessä on kaksi isoa kaappia, mitkä kätkevät sisäänsä välikausivaatteet ja kengät. Vaatehuoneessa on meidän vanhempien vaatteet sekä Sulon ja Toukon vaatteet plus kaikki lasten pieneksi jääneet ja vielä liian isot vaatteet, miehen metsästystavaraa, peittoja ja tyynyjä ja askartelutarvikkeita. Liinan vaatteet ovat nyt vielä lipastossa, mutta tarkoitus olisi hankkia uusi vaatekaappi Sulon ja Toukon vaatteille, jotta Liinan vaatteet saisi vaatehuoneeseen ja vaatehuoneen parempaan järjestykseen. Ainon ja Einon vaatteet ovat vaatekaapissa, mikä on Einon huoneessa. Aulassa olisi vielä hyvin tilaa esimerkiksi isolle vaatekaapille, mutta vielä en ole katsonut sellaista tarpeelliseksi.


Sulo ja Touko asuvat tällä hetkellä yhdessä huoneessa, Eino yhdessä, Aino yhdessä ja me yhdessä. Liina nukkuu vielä meidän huoneessa. Einon huoneessa on kerrossänky (yläpeti tällä hetkellä siis tyhjä) ja jossain vaiheessa todennäköisesti Sulo muuttaa sinne nukkumaan. Kaikki makuuhuoneet ovat tehokkaassa käytössä, eikä tilaa esimerkiksi erilliselle työhuoneelle tai vierashuoneelle ole. Vielä silloin kun muutimme tänne, yksi huone oli nimenomaan työhuone/vierashuoneena, mutta sitten huomasimme huoneen keräävän vain kaikkea tarpeetonta tavaraa eikä laskujakaan tullut koskaan maksettua tietokonepöydän ääressä, joten huone otettiin parempaan käyttöön.



Niin julmalta kuin se kuulostaakin, lapsilla ei tule koskaan olemaan omia huoneita. Tai ainakaan kaikilla yhtä aikaa. Nytkin Ainon ja Einon "omat huoneet" ovat kaikkien käytössä ja niissä säilytetään kaikkien yhteisiä tavaroita. Pakollinen mottomme on "sopu sijaa antaa", koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. En ikimaailmassa jaksaisi siivota sellaista taloa, missä kaikilla viidellä lapsella ja meillä vanhemmilla olisi omat huoneet. Plus yleiset tilat, huhuh, näissäkin tiloissa on aikamoinen tekeminen. Vielä eivät lapset ole omaa tilaa kaivanneet, saas nähdä miten käy, kun he kasvavat. Tähän saakka ollaan pärjätty hyvin siksi, että he ovat alusta asti tottuneet tähän järjestelyyn. Pienet ikäerot tekevät sen, etteivät he koskaan tule muistamaan sitä, että ovat olleet joskus ns. yksin tai edes kaksin. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.




Tämä on meidän koti eikä meidän ole tarkoitus rakentaa uutta taloa (jestas, eihän tämäkään ole vielä valmis!), vaikka tietenkään koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan". :) 

P.s. Iskä kävi Ainon, Einon ja Toukon kanssa perjantaina katsomassa uuden Hevisaurus-elokuvan, minä jäin kotiin Sulon (hän ei halunnut lähteä) ja Liinan kanssa. Olipa hassua olla vain näiden kahden kanssa kotona, mikä hiljaisuus!



torstai 26. marraskuuta 2015

Eläintarhassa

Minäpäs pääsin tänään visiitille mitä mielettömimpään eläintarhaan - siellä elivät sulassa sovussa mm. kaksi kirahvia, nukkuva susi, kyyhkysiä, karhu, possu, dinosaurus, hirvi, apina ja supikoira.

Kirahvi (nostokurki oli puu).

Apina talutushihna-liaanissa.

Kyyhkysiä. Myöhemmin nämä olivat kuulemma papukaijoja, koska leikki oli ilmeisesti siirtynyt viidakkoon.

Hirvi.

Dinosaurus.

Nukkuva susi (iso valkoinen), peittokin oli laitettu päälle.

Supikoira.
Tämä kaikki siis Einon ja Sulon käsialaa. Pojat olivat aivan innoissaan, kun hain kameran ja pyysin saada kuvata. Hah, kunnon turisti. Nykyäänhän saan kuvata lähestulkoon jokaisen teoksen ja rakennelman - kun olen yhdestä joskus ottanut kuvan, vaativat he kuvaamaan aina, kun joku juttu on valmis: 

Sulon hirvi.

Einon tekemä "kiinalainen palatsi".
Ja näitähän riittää. <3