lauantai 31. tammikuuta 2015

Kyllä tuli taas niin onnistunut olo

Kävin eilen kahden isomman kanssa illansuussa kaupassa. Käytiin ostamassa Einolle sisäpelikengät, yksi synttärilahja, ruokaa. Apteekissakin piti käydä, mutta unohdin. Lähikaupasta hain postipaketin. Oli siis käytävä monessa kaupassa ja minä kun inhoan kaupoissa pyörimistä ihan yli kaiken (etenkin tällä hetkellä), niin reissu oli jo valmiiksi - noh, hermoja raastava. Aino ja Eino olivat sillä tuulella, että jokaikisestä asiasta piti vääntää: kuka työntää kärryjä, kenen vuoro istua etupenkillä, kumpi ehtii ensin kaupan ovesta sisään, kuka saa kantaa kauppakassia jne. 

Erään kaupan aulassa oli kaksi naista jakamassa jotain lappusia ohikulkijoille. Kyseisestä kaupasta emme löytäneet etsimäämme, mutta karkkia kyllä. Lapsille lakupötköt, itse valitsin isoimman Daim-pussin minkä hyllystä löysin. Löntysteltiin siinä eteisessä herkkuostokset käsissä, kunnes toinen niitä lappusia jakaneista naisista pysäytti ja työnsi hymyillen kaikkien kolmen käteen esitteitä TERVELLISISTÄ VÄLIPALOISTA ja lautasmallista. 

Voi jee. Tässä minä näitä tenavia kasvatan lakritsilla ja vaikka itse näytän juuri siltä, että mitään ei enää kannattaisi syödä, rapisee jättipussi suklaata samassa kädessä, mihin nainen sen terveys-vihkosen lykkää. 

No, ei siinä mitään, ei minulla sentään ollut kaljaa kainalossa. 

Sitten menimme Lidliin. Jos jokin on rasittavaa niin se, ettei yhdestä kaupasta löydä kaikkea tarvitsemaansa. Mantelijauhetta ja neilikkaa. Piru, pitää käydä vielä jossain. Kurvasin k-supermarketin pihaan ja jätin lapset odottamaan autoon silläkin uhalla, että he huudattavat lastenlauluja niin kovaa, että se kuuluu kylän toiselle laidalle. 

Löysin tarvitsemani ja myös kiinankaalia mitä unohdin edellisestä kaupasta ostaa (voi että kun ne terveysnaiset näkisivät minut nyt). Jo kaupan ovelta kuulin Omituisten otusten kerho-laulun sanat, Eino kiusasi takapenkillä istunutta siskoaan laittamalla radion täysille ja välillä hiljemmalle.

Istuin autoon ja puhisin, että vihdoinkin päästään lähtemään kotiin. 

Mutta sitten, auto ei startannutkaan. No, ei siinä mitään, tätähän sattuu, kokeilin uudestaan. Ei inahdustakaan. Avasin konepellin ja räpelsin jotain akunkenkää irti pilkkopimeässä isännän antamien ohjeiden mukaan, josko se auttaisi. Ei mitään. Paikalle riensi muuan herrasmies, ilmeisesti nainen ja avonainen konepelti suorastaan huutavat, että apua kaivataan. Tottahan se on, oli muuten ihan maailman typerin olo siinä seistessä: "Kun tämä auto ei lähde käyntiin." Minulla ei yleensä mene sormi suuhun, mutta nyt oli kyllä myönnettävä, että olin täysin neuvoton. 

Tuo muuan mies oli vallan mukava, hetken tutkittuaan auton akkua epäili, että siitä olisi virta lopussa, valotkin olivat aika himmeät. Samalla puhuin oman mieheni kanssa puhelimessa ja yritin parhaani mukaan kuunnella hänen ohjeitaa kaikista keinoista mitä voisin kokeilla auton käynnistämiseksi. Aino nyyhkytti takapenkillä ja Eino oli jostain kumman syystä aivan innoissaan. "Kävelläänkö me kotiin?". Ei, meillä on sata kiloa ruokaa takakontissa, ei todellakaan kävellä kotiin.

Mikään ei auttanut, joten soitin oman isäni virtaa antamaan. Muuan miehellä oli kaksi kuukautta vanha auto taksi-käytössä, siitä ei kuulemma virtaa olisi saanut irti. Hän sanoi käyvänsä välillä kaupassa ja tulevansa sitten kysymään, olemmeko saaneet apua. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Akku oli tyhjä ja pääsimme lähtemään, kun saimme siihen virtaa. Odottaessamme apua kävi muutama muukin (mies) kysymässä, onko kaikki ok. Suunnaton ärtymys, mitä olin kerännyt koko kauppareissun ajan ja mikä huipentui ehdottomasti auto-ongelmaan, hälveni, kun ystävälliset ihmiset kävivät tarjoamassa apua. On tässä maailmassa kuulkaas paljon hyvääkin.

Jos paremmalla fiiliksellä sitten seuraavalla kerralla.

Ihan just kohta lähden kahden isomman kanssa hypistelemään uutukaista Me&I-mallistoa. Kyllä tätä on taas odotettukin! :) Mukavaa viikonloppua!

perjantai 30. tammikuuta 2015

Mitä vauva tarvitsee + laiskan äidin sämpylät

Eilen pyörittelin koko illan päässäni ajatusta siitä, minkälaisia tarvikkeita pieni vauva tarvitsee. Esikoistaan odottava ystäväni käväisi eilen kahvilla ja puheenaiheeet pyörivät (missäpä muussakaan) kuin raskauksissa ja vauvoissa ja myös hankittavista tavaroista oli puhe. 

Tässä karkea lista niistä tavaroista, mitä meillekin on joskus hankittu/mitä meille ei koskaan hankittu/mikä on ollut hyödyllistä/mikä ei todellakaan ole ollut hyödyllistä.

Hoitopöytä. Esikoista odottaessa minulle oli päivänselvää, että hoitopöytä jos jotakin tarvitaan. Äitini kertoi heidän aina vaihtaneen vaipat ja vaatteet meille milloin missäkin, sohvalla, sängyllä, pöydällä. Tämän jälkeen vähän epäröin koko hoitopöydän hankintaa, ovathan ne parhaimmillaan monen sadan euron arvoisia. Kiertoteitä saimme perushyvän hoitopöydän, kaksitasoisen ja näppärän kokoisen ja otimme sen iloisina vastaan. Onneksi emme sitten koskaan ostaneet hoitopöytää, sillä muutamia kertoja lukuunottamatta vaippojen vaihdot ym. on tehty sohvalla, sängyllä, ruokapöydällä, kodinhoitohuoneen pöydällä tai lattialla. Hoitopöytä oli lähinnä säilytyskaluste, epäkäytännöllinen sellainen. Ei siis toiminut meillä.

Vauvojen tyyny. Senkin saimme jostain, taisi oma mummuni roudata kirpputorilta sellaisen ohuen, pikkuisen tyynyn. Kaikki nämä vuodet se on joko lojunut kaapissa tai ollut nukeilla tyynynä. Täysi turhake meillä, Toukokaan ei vielä nuku pää tyynyssä vaan miten sattuu missä asennossa milloinkin.

Vauvojen vanupuikot. Ne sellaiset muotoillut korvatopsit, mitkä lie. Ostin sellaisia paketin esikoista odottaessa, loppuun ne taidettiin käyttää vasta kolmannen lapsen kanssa. Ovathan ne varmasti äärimmäisen käteviä, mutta meillä ne unohtuivat kokonaan. Putsasin vauvojen korvat (sen kerran kun muistin) tavallisilla vanupuikoilla.

Mobile, kävelytuoli, lelukaari. Kahta ensimmäistä ei meillä koskaan ole ollut, eikä varmaan tulekaan. En ole muutenkaan koskaan innostunut mistään muovisista, isoista härveleistä, mitä on äärimmäisen ärsyttävä säilyttää. Kävelemään lapset ovat oppineet vallan hienosti ilman minkäänlaisia apuvälineitä (on meillä sellainen brion kävelykärry, mutta silläkin isommat ovat lähinnä kuljetelleet joko toisiaan tai tavaraa) ja viihdykettä heille ei pinnasänkyyn ole koskaan tarvinnut tarjota. Toukolla on sänkynsä päällä Afrikasta tuotu, käsin tehty "mobile" mikä on lähinnä hieno koriste. Lelukaari meillä oli joskus, mummuni senkin kirpparilta löysi, mutta sekin oli lähinnä tiellä. Loppupeleistä heitin sen (aika innoissani) pois, kun joku isommista nojasi siihen niin, että kovamuovinen runko halkesi. Jo ihan pienenä lapset ovat viihtyneet vallan mainiosti lattialla seuraillen ympäristöä, liikkumaan opittuaan ovat he löytäneet lattioilta kaiken muun paitsi lelut - johdot, kengät, roskat, muurahaiset ynnä muut ihanuudet.

Pinnasängyn pehmusteet. Jostain kumman syytä en ole niitä ikinä ostanut, tarkoitus on kyllä ollut mutta sitten se on jotenkin jäänyt. Lapsiraukat ovat joutuneet nukkumaan poski vasten kovia pinnoja ja kolauttelemaan raajojaan päin seiniä.

Itkuhälytin. On meillä sellainen ja esikoisella sitä käytettiinkin. Mutta sitten taisi loppua patterit, vai tulikohan siihen joku kosketushäiriö kun joku pudotti sen lattialle? No, hyvin on toimeen tultu ilmankin, tosin vuokra-asunnossa vaunut olivat aina ison ikkunan alla tuuletusikkunan läheisyydessä. Nyt omakotitalossa asuessamme olemme tyytyneet välillä vilkaisemaan kuistille. JA minulla on tämän asian suhteen kuudes aisti: koskaan (okei, ehkä kerran) ei ole yksikään vauva itkenyt vaunussa lohduttomuuteen saakka.

Kantoreppu. Mikä lie oikealta nimeltään. On meillä sellainenkin ja olen sitä varmuuden vuoksi säilyttänyt, olisikohan siinä jokaista vauvaa ehkä kerran kannettu markkinoilla, tivolissa tai metsäretkellä. Mistä sitä tietää, vaikka sitä tämän viidennen kanssa tarvitsisikin ihan oikeasti. Tai mistä sitä tietää, vaikka tämä vauva vaatisi enemmän kantamista ja joutuisimme hankkimaan kantoliinan.

Imetystyyny. En ole kaivannut, koristetyynyt ym. käsillä olevat pehmoiset ovat riittäneet vallan mainiosti.

Kaikkein hyödyllisimmäksi hankinnaksi ikinä on osoittautunut sitteri (turvaistuinta ja vaunuja lukuunottamatta). Emme olisi yksinkertaisesti tullut toimeen ilman sitä. Nyt meillä onkin edessä uuden sitterin hankkiminen, isommat makoilivat lyttyyn edellisen. Uusi tulee olemaan varmaan tämäntyyppinen, perusmalli on paras:


    

Meillä on tarvittu paljon myös niitä sellaisia harsoja, mitä minä kutsun pugluräteiksi. Ihan ehdottomia. Ja lisäksi meidän vauvat ovat tarvinneet vaatteita, vaippoja, talkkia, tutin, itseäni varten ostin nyt parit uudet imetysliivit (niitä on oltava ainakin kahdet), liivinsuojia menee aina pakettikaupalla ja käsikäyttöinen rintapumppukin on ollut ihan kätevä, sen kerran kun jossain olen ollut ilman vauvaa tai johonkin olen itsekseni lähtenyt ja pumpannut maitoa talteen. Äitiyspakkauksen makuupussikin on ollut kovassa käytössä jokaisella. 

Unohtuikohan tästä nyt jotain elintärkeää? :D Joka tapauksessa, meillä näin. Kaikki lapset ovat samasta puusta veistetty eli sitä mitä edellinen ei ole tarvinnut, ei seuraavakaan ole kaivannut. Jonkun tuttipullon olen säilyttänyt, ihan varmuuden vuoksi.

Lopuksi ajattelin jakaa teille mitä mahtavimman sämpyläreseptin ja sen, miten minä ne teen. Nämä ovat oikeasti laiskan äidin pelastus, näitä tehdessä ei tarvitse sotkea edes käsiä (halleluja!).

Laiskan äidin vehnäsämpylät:

5 dl kädenlämpöistä maitoa tai vettä

pussi kuivahiivaa tai 50 g tuorehiivaa

1 rkl hunajaa tai sokeria

2 tl suolaa

litra vehnäjauhoja (osan voi korvata terveellisimmillä jauhoilla)

loraus rypsiöljyä

Vesi/maito ja hiiva sekaisin, joukkoon hunaja/sokeri ja suola. Ensin puolet vehnäjauhoista, loraus öljyä ja loput jauhot. Itse sekoitan koko sotkun puukauhalla/lastalla enkä vaivaa liikaa ettei tule sitkeää. Taikinan kohottua kaksinkertaiseksi nostelen löysästä taikinasta kekoja kahdella lusikalla pellille. Pitäisi jaksaa odottaa, että sämpylät nousevat pellillä vielä hetken, mutta aina en jaksa sitäkään vaan survaisen leivät suoraan 225- asteiseen uuniin reiluksi kymmenenksi minuutiksi.




Lopputuloksena ei ehkä niin kauniita mutta ah niin hyviä, tuoreita sämpylöitä koko porukalle. Yleensä teen kaksinkertaisen annoksen, siitä tulee noin neljä pellillistä sämpylöiden koosta riippuen, 30-40 kpl. Jos ei laiskota niin paljoa, voi voidella ja heittää päälle vaikka unikonsiemeniä tai pellavansiemenrouhetta. 

torstai 29. tammikuuta 2015

Viikko 34+0

Eilen pärähti käyntiin 35. viikko. Taas on pari viikkoa takana, enää muutama edessä - ounou. 

Kävin neuvolassa viime perjantaina, viikolla 33+2. Hemoglobiini oli noussut, nyt se oli 117. Vähän alhainen vielä omasta mielestäni, olenhan vetänyt Obsidania ensin viikon 100mg ja toisen viikon tupla-annoksen. Mutta noussut oli kuitenkin, se on tärkeintä. Nyt otan vielä toisen viikon raudan tuplana, sitten pudotan siihen yhteen tablettiin päivässä. Sf-mitta oli 30,5 ja ultralla tarkistettiin, että vauva on oikeassa asennossa pää alaspäin. 

Iltaisin vaivannut lantionseudun särky hävisi melkein samantien, kun vaihdoin rauta-lisää. Liekö särky ollut yhdenlainen oire raudanpuutteesta. Illalla on ihanaa, kun nukkumaanmeno ei ole niin hankalaa, tosin kaipaan kovasti selällään ja mahallaan nukkumista, kyljen kääntäminen kun on tässä kohtaa jo aika vaivalloista ja herään siihen joka kerta. Lapset ovat nukkuneet nyt viikon verran verrattaen erinomaisesti, joku yö minun ei tarvinnut nousta kuin kerran sängystä, isommat ovat nukkuneet omissa sängyissään hienosti. Unen laatu on minusta ollut parempaa kuin pitkiin aikoihin, eikä päivällä ole ole niin uupunut olo kuin aiemmin - johtuneeko levollisimmista öistä, paremmasta hemoglobiinista vai jatkuvasti valoisimmista päivistä - varmasti kaikista, mutta nyt on sellainen olo, että ehkä nämä viimeiset viikot jaksaa vielä kituutella. Toisaalta, vaihtoehtoja ei ole joten äärimmäisen positiivista latausta on yritettävä pitää yllä. :)

Vauva (meinasin kirjoittaa "vaiva" :D) liikkuu (lähinnä potkii ja kääntää kylkeä) edelleen paljon ja painaa entistä alemmas, välillä on tunne, että jotain luiskahtaa kohta pihalle. Hän hikkaa päivittäin ja pyörittää päätään alaspäin niin, että oikein sattuu. Harjoitussupistuksia (vatsan kovettumista ja paineentunnetta) on paljon etenkin illalla kun päivän touhut alkavat painaa, ja ne ovat entistä pidempiä ja inhottavampia. Keskimäärin vauvat painavat tässä kohtaa raskautta noin 2300 g eli meidän vauvamme painaa varmaan 2500-3000 g, veikkaisin ennemmin tuota kolmea kiloa.  

Vatsa on jo niin iso, että minun on pitänyt kaivaa miehen henkseli-toppahousut kaapista, että saan pidettyä itseni lämpimänä ulkona. Olo on välillä todella tukala, varsinkin kun lapsia pukiessa täytyy kyykkiä ja kumarrella jatkuvasti. Ja tähän vuodenaikaan pukemista ja riisumista riittää kyllä ihan kyllästymiseen saakka. Lisäksi maha on jotenkin lörpsähtänyt entistä alemmas ja eteen. Se näyttää suorastaan roikkuvan.




Olen yrittänyt päästää itseni mahdollisimman vähällä, onneksi välillä tulee sellaisia kummallisia innostuspuuskia ja saan pidettyä huushollin suhteellisen hyvässä järjestyksessä. Olen vakaasti sitä mieltä, että puuskat eivät liity mihinkään pesänrakennusviettiin vaan siihen toiasiaan, että jos en välillä raivaa, hukumme sotkuun. Lasten kanssa jaksan touhuta entiseen malliin ja vaikka uloslähteminen on vaivalloista, se tekee meille kaikille hyvää. Jos joskus sattuu olemaan sellainen aamupäivä, että emme ole ehtineet/jaksaneet/päässet ulos, sen huomaa yleisenä ärtymyksenä: lapset hyppivät seinille ja minä olen äkäinen. Onneksi nyt on ollut mahtavia ulkoilukelejä ja jos itselläni on sellainen olo, ettei mihinkään jaksaisi raahautua, lapset pitävät kyllä huolen siitä, että pääsevät luistelemaan. En oikein osaa käyttää tekosyynä sitä, ettei äiti nyt vaan jaksaisi lähteä ulos. 

Kun vielä pari viikkoa sitten teki mieli kiisseleitä ja mandariineja, nyt tekee mieli suklaata. Yleensä suklaan himo on iskenyt vasta vauvan synnyttyä, mutta tällä kertaa suklaata menisi (menee) levykaupalla jo nyt. Vaikka olen syönyt (välillä vähän huonolla omallatunnolla) aika paljon mm. sitä suklaata, turvotusta sormissa tai jaloissa ei ole ollut juuri lainkaan. Ei ole ollut aikaisemmissakaan raskauksissa, eli kaikki yhdeksän kuukauden aikana kertynyt on ihan sitä itseään - rasvaa. ;) Toinen jokaisessa raskaudessa ihmetystä herättänyt himo on ollut Coca Cola. Sitä en tosin ole juonut nyt raskaudenkaan aikana himosta huolimatta paljoa emmekä juuri osta limsaa kotiin, mutta kun sitä jossain tarjotaan, menee lasillinen tai pari ihan heittämällä. Tai pullollinen. Pieni. Eikä mitään maxia tai zeroa vai mitä ne nyt on, vaan sitä ihan perus-colaa. 

Aamulla Touko paineli ihmeissään napaani. Muuten hänellä ei ole tulevasta sisaruksesta mitään käsitystä, puolitoistavuotiaalle on äärimmäisen hankala yrittää edes selittää koko asiaa. Kolme isompaa hoksaavat kyllä, että miksi maha on niin suuri. Sulolla on tapana osoitella vuoroin seinällä olevaa ultra-kuvaa ja mahaani ja hokea, että tuo vauva on äidin mahassa. Eino jaksaa aina ihmeissään kysellä, miksi napa on pullahtanut ulos ja että palaako se enää koskaan paikalleen. 

Äsken hän kävi ihmettelemässä miksi olen vessassa kännykän kanssa, maha paljaana.



Minulla on ollut uudet silmälasit käytössä jo monta viikkoa. Ajattelin ottaa niistäkin kuvan tänne, mutta Touko änki väkisin kuvaan myös. Loppupeleissä tämä on ehkä paljon kivempi. <3



Ihanaista päivää, kohta on jo viikonloppu!




lauantai 24. tammikuuta 2015

Vertailussa vauva-ajat

Onkohan ihan hölmöä ruveta edes vertailemaan lasten vauva-aikoja? Jos tätä kutsuisi ennemmin tutkimusmatkaksi oman kasvun ja uusien elämäntilanteiden tuomien haasteiden äärelle? No, oli mikä oli, tämäkin jää täysin pintaraapaisuksi, sillä vauvan ensimmäisestä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. 

Jokainen meidän lapsista on erilainen ja oma persoonansa, joten mikä on toiminut toisen kohdalla, ei ole välttämättä toiminut muilla. Tämä kirjoitus painottuukin siksi ennemmin vauva-aikojen haasteisiin minun näkökulmastani, siihen, kuinka oma suhtautumiseni ja kokemukseni ovat kehittyneet vuosien myötä. Avaan myös sanaisen arkkuni niinkin arasta aiheesta kuin imetys: olen pitkän aikaa ollut sitä mieltä, että en käestä aiheeseen sen enempää, mutta viime viikkoina olen törmännyt niin moneen kirjoitukseen ja (kuten arvata saattaa) ihan käsittämättömiin kommentteihin imetyksestä ja kaikkeen siihen liittyvästä, joten minunkin on käännettävä kelkkani ja otettava kantaa. Tai ainakin tuoda esille omat kokemukseni.  

Esikoisen syntymän jälkeen tunteet menivät yhtä vuoristorataa. Kaiken uuden edessä olin yhtä aikaa ihan pihalla sekä niin sinut itseni kanssa kuin olla vaan voi: tämä juttu on minua varten. Ensimmäinen oma lapseni oli suunnilleen ensimmäinen vauva, ketä ikinä pitelin sylissäni, mutta yhtään ei jännittänyt.





Ensimmäisenä päivänä sairaalassa synnytyksen jälkeen kätilö nosti vauvan vierelleni imetystä varten: siis mitä piti tehdä? Maidonnousu tuli minulle täytenä yllätyksenä: ei siis se, että maitoahan sieltä tisseistä pitääkin tulla vaan se, kuinka paljon ja kuinka nopeasti maito nousi. Kuulun niiden onnekkaiden äitien joukkoon, joilta maitoa tulee yli äyräiden, aluksi yli oman vauvan tarpeen. Yhtäkkiä minulla oli sata kiloa painavat, pingoittuneet tissit, joihin sattui suihkussa, nukkuessa ja imettäessä. Jatkuvasti.

Vauva oppi syömään parissa päivässä, tosin minun tissini eivät meinanneet pysyä mukana: ne olivat joko liian täynnä tai liian kipeät. Rintakumien avulla imetys lähti sujumaan ja viiden päivän sairaalassaolon jälkeen pääsimme kotiin. Viisi päivää siksi, että Ainon sokeriarvot olivat alhaiset ja niitä seurattiin pari ylimääräistä päivää.

Ensimmäisten viikkojen aikana maidontulo tasaantui ja me opettelimme elämään vauvan ehdoilla: vaikka vauvantuloon oli etukäteen kyllä valmistautunut, karu todellisuus iski silti moninkertaisena tajuntaan: siinä, missä ennen pystyimme lähtemään viiden minuutin varoitusajalla ihan mihin vain, nyt saatoimme odottaa mahdollisuutta lähteä kolmekin tuntia. Ja vaikka vauva heräsi, ei se tarkoittunut sitä, että pystyimme singahtamaan ovesta ulos heti: ensin vauvan piti syödä tai hänelle piti vaihtaa koko vaatekerrasto, vähintään ainakin vaippa. 

Kun ennen synnytystä pystyin nukkumaan koko yön heräämättä, nyt vauva saattoi herättää tunnin välein. Vaikka sen kyllä tiesi, ei sitä, miltä se oikeasti tuntui, voinut ikinä etukäteen aavistaakaan. Tai kuinka intensiivisesti vauva tarvitsi meitä. Tai sitä, että vaikka olin ensin ajatellut, että vauvahan nukkuu sitten omassa sängyssään (kyllä, minäkin olen ajatellut niin), ei siitä tullut mitään ja vauva nukkui lopulta puoli vuotta minun kyljessäni kiinni. Enkä ollut koskaan tajunnut, kuinka tarkkaan vauvan kasvua seurataan neuvolassa. Tai kuinka paljon ja kauan jälkivuotoa tulee tai kuinka pitkään menee toipua itse synnytyksestä. Noin viikko synnytyksestä menetin ruokahaluni täysin. Iski tietenkin hirveä paniikki, pitihän minun syödö ja juoda. Kuumeen noustessa melkein neljäänkymmeneen (ja se on paljon sellaiselle, jolla peruslämpö on reilut 35 astetta), oli pakko lähteä lääkäriin. Minulla oli kohtutulehdus ja sain siihen antibiottikuurin, mikä vei tulehduksen onneksi mennessään. 

Ensimmäisten kriisien jälkeen ja kun itse pikkuhiljaa toivuin, arki tasaantui: vauva oppi melkein heti syömään rintamaidon lisäksi myös korviketta tuttipullosta, sillä minun oli välillä käytävä koulussa. Minusta tuttipullon ja imetyksen toimiva yhdistelmä oli maailman luonnollisin juttu (ja meille lähes pakollinen) enkä silloin edes osannut ajatella, että jotkut ajattelivat korvikkeen ja tuttipullon olevan itsensä paholaisen keksintö.

Esikoisen kanssa odotin kaikkia uusia kehitysvaiheita innolla: joko kohta voin lähteä hänen kanssaan vaunuilemaan ulos? Joko hänelle saa ruveta syöttämään kiinteitä? Milloinhan hän oppii istumaan, entäs konttaamaan? Oli hirveä kiire vaihtamaan uusia, isompia bodyja ja hattuja tai merkkaamaan puhjenneita hampaita. Aino sai ensimmäiset kiinteät ruoat reilun kolmen kuukauden iässä, imetys kesti puoli vuotta ja tutti kelpasi hänelle vähän liiankin hyvin: pääsimme eroon siitä vasta vähän ennen tytön kaksivuotissyntymäpäiviä.

Ennen Einon syntymää ajattelin, että kaikki on varmasti helpompaa toisella kerralla. Olin oikeassa, ero oli ihan käsittämätön. Osastollaoloaika oli kuin viiden tähden hotelli-loma, vauva oli tyytyväinen, oppi syömään nopeasti ja minun oloni oli itsevarma. Kätilöt kävivät vain välillä tuomassa särkylääkettä jälkisupistuksiin ja etsimässä vauvaa: olin niin tiiviisti kiinni pojassa, etteivät he meinanneet erottaa häntä kapalosta ja peiton uumenista. Pari päivää kuuntelin pienen tuhinaa ja kun esikoinen tuli katsomaan pikkuveljeään, meinasin lentää selälleni: pienestä vauvastani oli tullut yhdessä yössä iso tyttö. Kun hän lähti kotiin, iski ihan hirvittävä koti-ikävä. Onneksi pääsimme lähtemään heti lääkärintarkastuksen jälkeen, vauvan paino oli lähtenyt nousuun ja hän oli kakannutkin jo ns. maitokakkaa eli maitoa hän oli ainakin saanut.

Imetyksessä oli jälleen apuna rintakumit, maitoa tuli onneksi tarpeeksi ja osasin myös varautua imetyksen tuomiin alkuhankaluuksiin. Oli meillä vauvalle pinnasänkykin meidän sängyn vieressä, mutta siinä hän taisi nukkua joskus satunnaisesti päiväunet, yöunia hän siirtyi nukkumaan omaan sänkyyn vasta puolivuotiaana. En edes yrittänyt vastasyntynyttä pinnasänkyyn.

Koska arki vauvan kanssa oli tuttua, uusia haasteita toi kaksi pientä lasta: esikoisella ei ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta pienempää kohtaan, mutta pitihän hänenkin päästä päiväunille, saada ruokaa ja läheisyyttä. Hän sopeutui onneksi nopeasti, mutta harvoin lapset nukkuivat yhtäaikaa päiväunet: juuri, kun kuvittelin saaneeni pienemmän nukkumaan ja olin laittamassa Ainoa nukkumaan, vauva heräsi johonkin ja kaikki meni plörinäksi. Pikkuhiljaa opin kuitenkin toimimaan niin, että lapset saivat tarvitsemansa. Isompien lasten on aina pitänyt oppia tulemaan hetken toimeen myös itsekseen ja esimerkiksi syömään he ovat oppineet aikaisin ja nopeasti, koska minulla ei aina ollut mahdollisuutta hyysätä kahta kerrallaan. Eikä toisaalta ollut kiinnostustakaan, varsinkin, kun huomasin kuinka nopeasti lapset oppivat uusia asioita kun vain sitkeästi harjoittelevat ja itse sietää pientä sekasortoa. Pidemmällä tähtäimellä kärsivällisyys aina palkittiin.

Einokin sai rintamaidon lisäksi korviketta pullosta muistaakseni noin yhden kuukauden iästä lähtien, kun minun piti palata syksyllä koulun penkille. Onneksi sain järjestettyä suurimman osan koulunkäynnistä etäopiskeluksi, mutta aikaahan se silti vei. Kaksi ensimmäistä lasta tottuivatkin alusta asti siihen, että minun oli pakko keskittyä välillä johonkin muuhun kuin pelkästään heihin. Onneksi meitä vanhempia oli (ja on edelleen) kaksi. 





Imetystä kesti neljä kuukautta, ensimmäiset kiinteät ruoat Eino sai reilun kolmen kuukauden iässä. Tuttia hän ei huolinut ollenkaan, tai sitten emme vain tarjonneet sitä tarpeeksi ahkerasti. Toisaalta hän tuli varsin hyvin toimeen ilman sitä eli tuputtaminen olisi ollut turhaa. Kun esikoisen kanssa kiirehdin ja odotin innolla hänen kehitystään, toisen lapset syntymän jälkeen minulla itselläni oli kiire joka paikkaa: oli kiire karistaa raskauskilot, kiire nauttia kesästä, ystävien polttareista ja häistä, kiire jumppaan, juoksemaan ja päästä opinnoissa eteenpäin. Toisaalta osasin nauttia vauva-ajasta paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta kriisi omasta paikasta tässä maailmassa jylläsi voimakkaana.

Kolmannen lapsen synnyttyä kaikki muuttui. Saavutin sisäisen rauhan, eikä enää ollut kiire minnekään. Nyt tiesin, että ei se muu maailma karkaa minnekään, minun paikkani oli tässä, lasten kanssa. Lisäksi stressin- ja kaaoksensietokyky kasvoi sille tasolle, että en jaksanut stressata sellaisista asioista, mistä ennen podin huonoa omaatuntoa tai kannoin turhaa huolta. Sitä myöten huomasin, että kun lopettaa turhan hosumisen, saakin aikaan entistä enemmän. On minussa toki edelleen samanlaista vikaa, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ennen.

Sulon kanssa kaikki onnistui mainiosti. Ensimmäisen viikon aikana kävimme ylimääräisissä painokontrolleissa, koska vauva tykkäsi nukkua ennemmin kuin syödä. Itse en ollut kovinkaan huolissani, näinhän, että vauva voi muuten hyvin. Ensimmäisen viikon jälkeen paino lähti sellaiseen nousuun, että terveydenhoitajat ihmettelivät sitä ihan ääneen. Imetys lähti sujumaan ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin, tosin jossain vaiheessa oli taas otettava rintakumit avuksi, koska iho rikkoutui ja imeminen teki kipeää. Parin viikon sitkeän totuttelun jälkeen rintakumit jäivät pois. Sulo söi pelkkää rintamaitoa ensimmäiset puoli vuotta, vähän niinkuin vahingossa. En ollut missään vaiheessa ajatellut, että täysimettäisin niin pitkään, mutta kun huomasin, että vauva oli tyytyväinen ja kasvoi hyvin, kiinteiden aloitus lykkääntyi. Silloin minulle vasta valkeni termi "täysimetys", enpä ollut aiemmin oikein edes osannut ajatella koko asiaa, olihan tuttipullo kahden ensimmäisen kanssa välttämätön. Sulo siirtyi ennätysajassa omaan sänkyyn nukkumaan: kahden kuukauden ikäisenä hän alkoi nukkua pitkiä yöunia ja kaihomielin kokeilin häntä omaan sänkyyn. Ja siellä hän nukkui, se oli outoa.

Ennen kolmannen lapsen syntymää ei oikeastaan hirvittänyt mikään muu kuin se, kuinka saan kaksi isompaa lasta viihtymään. Sulo syntyi marraskuun puolessa välissä keskelle kiireistä rakennus-arkea, joten minun oli valmistauduttava siihen, että kompromisseja oli tehtävä: kun Sulo oli kaksi viikkoa vanha, pakkasin hänet vaunuihin ja lähdin koko porukan kanssa ulos (mies oli kaksi päivää kotona vauvan syntymän jälkeen, isyysloma käytettiin tehokkaasti hyödyksi talolla). Sen kauemmin eivät isommat olisivat jaksaneet kököttää. Onneksi Sulo oli äärimmäisen tyytyväinen ja itse toivuin nopeasti, sillä Aino ja Eino olisivat tulleet varmaan hulluiksi muuten. Noin viikko synnytyksen jälkeen oloni huononi taas ja kuume nousi. Nyt olin onneksi kokemuksesta viisaampi ja lähdin lääkärille heti, muistan sen päivän kuin eilisen: istuin vauva kaukalossa terveyskeskusen odotusaulassa lähes neljänkymmenen asteen kuumeessa, sairaanhoitaja varoitti, että jonoa on melkein kaksi tuntia ja kysyi, pärjäämmekö me. Jäin odottamaan, en jaksanut enää ajaa takaisin kotiinkaan. Viiden minuutin kuluttua meidät kutsuttiin lääkärin luokse, pääsimme koko jonon ohi. Näin jälkeenpäin harmittaa, kun en tajunnut kiittää päätöksen tehnyttä hoitajaa, ei meitä olisi periaatteessa tarvinnut päästää ohi, olihan sairaana minä eikä vauva. 

Sulo syntyi (hieman odottamattomasti) ehkä parhaaseen mahdolliseen aikaan: vaikka rakentaminen oli ihan vaiheessa ja olisi voinut luulla, että vauvan tulo sekoittaa kaikkea vielä entisestään, kävikin päinvastoin; minä sain jostain kummasta uutta energiaa ja ennen kaikkea ihan muuta ajateltavaa kuin pitkästyttävät budjetit ja rakennuslaskujen maksut. Hankalinta oli yöunille meno: jos mies oli iltavuorossa eli tuli kotiin vasta kymmenen jälkeen tai rakennuksella venähti pitkään, minulla oli välillä suuriakin hankaluuksia saada kaksi isompaa nukkumaan. Vauva oli lähestulkoon aina minun sylissäni että sain hänet pysymään hiljaa eikä pienessä asunnossa ollut muuta mahdollisuutta kuin yhteinen makkarin, joten hulabaloo oli välillä melkoinen. Siinä jos missä hermoni venyivät kilometrien mittaisiksi.





Toukon syntymä ei tuonut enää kovinkaan suurta mullistusta tullessaan: sisarukset ottivat pikkuveljen hyvin vastaan, imetys sujui (jälleen aluksi rintakumien avulla) mainiosti, joskin Toukollakin meinasi ensimmäinen viikko kulua nukkuessa, mutta nyt meidän ei tarvinnut käydä neuvolassa erillisessä punnituksessa, sillä terveydenhoitaja muisti meillä olleen samanlainen tapaus aiemminkin ja luotti siihen, että itse huomaan jos jotakin on vialla. Se oli hyvä ratkaisu, viikon jälkeen Toukon paino lähti nousuun.

Vauva-aika oli mieletöntä: Touko syntyi kesää vasten, eli mies oli ensin isyyslomalla ja melkein heti perään kesälomalla. Vaikka pihassa ja talossa riitti tekemistä, oli ihan luksusta, kun kummallakaan ei ollut kiire minnekään. Mutta mitäpä olisi vauva-aika ilman minkäänlaista tulehdusta? No ei yhtään jännittävä tietenkään. Toukon synnytyksen jälkeen minulle tuli rintatulehdus.





Täysimetin Toukoa puoli vuotta, kiinteiden aloitus meinasi olla (niinkuin Sulollakin) vähän hankalaa, sillä pojat eivät meinanneet millään tottua lusikkaan tai ruoan koostumukseen. Muutaman viikon totuttelun jälkeen syöminen lähti kuitenkin sujumaan.

Kaikkien kohdalla yöimetyksestä on ollut enemmän tai vähemmän hankalaa päästä eroon. Jokaisen kohdalla menetin hermoni jossain vaiheessa ja päätin, että lapsi ei enää yöllä tarvitse maitoa vaan unta. Tissin hamuilu kun häiritsi selkeästikin meidän kummankin yöunia (siinä kohtaa lapsi haki siitä selkeästikin pelkkää turvaa ja syöminen oli vain tapa) ja kun muutaman yön kiukuttelun ja valvomisen jälkeen vauva hyväksyi sen, että tissiä ei enää tipu, nukuimme kumpikin paremmin. Onneksi isommat lapset ovat alusta asti tottuneet yölliseen meteliin (kyllä, heilläkin on ollut siihen tottuminen ja monia öitä on valvottu) eikä pienempien kitinä ole pidemmän päälle haitannut koko perhettä. 

Kaikenkaikkiaan olen tullut samaan johtopäätökseen kuin raskauksien kanssa: vaikka olemme valvoneet, olleet hämmentyneitä, hermoilleet ja stressanneet, koskaan ei tullut mieleen, että yhtään lasta emme enää halua. Osalla lapsista on ollut mahakipua, mitkä ovat valvottaneet öisin ja hankaloittaneet nukkumaanmenoa; sisarusten keskinäiset taistelut ovat venyttäneet hermoja entisestään ja kaaoksen sietäminen ruuhkavuosien keskellä olisi voinut pistää stopin perheen kasvulle, mutta tässä sitä taas ollaan. Mikä hassuinta, meillä se on mennyt niin, että mitä enemmän lapsia on ollut, sitä helpommin kaikki on sujunut.

Mitä imetykseen tulee, omalla kohdalla olen tullut siihen johtopäätkseen, että kun pidän itsestäni tarpeeksi hyvän huolen niin raskaus- kuin imetysaikana, maitoa kyllä riittää. Minusta sanonta "syö kahden edestä" sopii ennemmin imetysaikaan kuin raskausaikaan: silloin saa oikeasti syödä ja juoda niin paljon kuin huvittaa. Siis oikeasti koko ajan. Tai ainakin minä olen saanut, ei ne raskauskilot ole mihinkään sellaisella syömisellä hävinneet, mutta toisaalta ei niitä ole tullut lisääkään. Raskausaikana en ole ottanut stressiä painonnoususta, sillä olen tarvinnut niitä rasvoja imetysaikana. Ja se on ollut minulle tärkeää, olen ehtinyt pudottaa kilot hyvin imetyksen jälkeenkin. Hankaluuksia on ollut, mutta sitkeydellä niistä on päästy yli. Toisaalta tiedän myös, että "yritä vain sitkeästi, kyllä se siitä"-kommentti on ehkä maailman ärsyttävin ja turhin, kaikki varmasti tietävät, että imetyksessä tarvitaan nimenomaan sitkeyttä ja hyviä hermoja.

Itse tiedän hirvittävän huonosti erilaisista rakenteellisista poikkeavuuksista tai ongelmista (esimerkiksi maitorauhasissa), ne ovat tietenkin asia erikseen. Ja voihan niitä poikkeavuuksia olla myös vauvoilla, meillä kävi esimerkiksi Toukon kohdalla todella hyvä tuuri, kun kätilö hoksasi pojan kireän kielijänteen jo synnytyssalissa ja se saatiin hoidettua heti. Jos hän ei olisi sitä huomannut, olisi voinut käydä niin, ettei Touko olisi koskaan oppinut syömään tissiä.

Olen imettänyt lapsia siis 6kk, 4kk, 8kk ja 9kk. Mitään eroa en ole tähän päivään mennessä huomannut esimerkiksi lasten terveydessä, kaikki ovat sairastaneet ihan yhtä paljon, kukaan ei ole allerginen millekään ja kaikki ovat suunnilleen samankokoisia. En ajattele, että hyvä äiti imettää pitkään, koen kyllä olleeni ihan yhtä hyvä äiti ihan kaikille neljälle, minä tykkäsin täysimettämisestä lähinnä sen helppouden vuoksi. Minusta on tärkeintä, että yrittää parhaansa ja jos imetys vie koko perheen ihan loppuunpalamisen partaalle, ei sitä kannata väkisin jatkaa.

Toisaalta minun on hirvittävän hankala käsittää sitä, miksi imetyksestä tehdään niin suuri haloo lähinnä siinä epäonnistuneiden kannalta, mutta toisaalta olen ihan iloinen, että imetykseen kannustetaan ja siitä puhutaan avoimesti eikä julkisen paineen alla tule ainakaan heti mieleen luovuttaa - kun vain sävy olisi hieman positiivisempi. Itse en ole juuri koskaan edes jaksanut vaivautua lukemaan keskustelupalstoja kyseisestä aiheesta enkä ole myöskään jaksanut välittää sukulaistätien "asiantuntevista" kommenteista, minulla on ollut aina sellainen "ihan sama, mitä muut tekevät, minä teen näin"-asenne, mutta jo muutamasta otsikosta ja lööpistä saa kyllä ihan hyvän käsityksen siitä, kuinka paha ihminen osaa toiselle olla. 

Tässäkin asiassa äidit taitavat olla itsensä suurimpia vihollisia. Minusta "hyvä äitiys" mitataan paljon pidemmällä aikavälillä kuin ensimmäisen vuoden aikana. Neuvolaa lukuunottamatta kukaan, ei kukaan ole koskaan kysellyt jälkeenpäin, kuinka kauan olen isompia lapsia imettänyt.

Tästä aiheesta riittäisi jutunjuurta varmasti koko loppuelämäksi, mutta tältä päivältä tämä saa jäädä tähän. Onnellista viikonlopun jatkoa! :)

torstai 22. tammikuuta 2015

Yöllisiä toivonpilkahduksia

Siis että toivoa on, rauhallisten öiden suhteen. Ehkä meillä vielä jonain päivänä nukutaan suurinpiirtein omissa sängyissä, suurinpiirtein koko yö.

Oikeasti omissa sängyissä nukkuminen on onnistunut paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella: kaksi isompaa ovat ottaneet oikein asiakseen pisteiden keräämisen ja ovat selkeästikin nukkuneet paljon paremmin omassa rauhassa. Sovimme, että jos/kun he yöllä heräävät, he voivat tulla hakemaan minut peittelemään uudestaan. Viime yönä kävin Ainon luona vain kerran ja hän nukahti nopeasti uudestaan, Einolla oli hieman levottomampi yö vuorostaan, kävin hänen luonaan kahdesti kunnes sitten kuuden jälkeen hän jäi meidän sänkyymme nukkumaan lyhyen "taksi-episodin" jälkeen: heräsin ennen kuutta siihen, kun Eino hätiköi korvani juuressa, että taksi tuli pihaan. Jouduin ihan hirmuiseen paniikkiin, luulin, että olin itse nukkunut pommiin ja nyt taksi odottaisi Ainoa pihassa. Sanoin monta kertaa, että ei siellä ketään ole, käy vielä nukkumaan. Eino intti ja intti, kunnes jaksoin katsoa kelloa: vähän vaille kuusi, huh. Kävin Einon kanssa katsomassa ikkunasta, kun hän ei suostunut uskomaan, että iskä siellä vain on lähdössä töihin. Peittelin hänet omaan sänkyynsä, mutta hetken kuluttua poika kipitti meidän sänkyyn enkä jaksanut enää patistaa takaisin, herätyskello soisi reilun tunnin päästä.

Yöt ovat olleet vaihtelevia: pahimpina öinä olen noussut sängystä vähintään seitsemän kertaa, kolme kertaa Ainon luokse, kaksi Einon luokse, loput Toukoa rauhoittelemaan tai pissalle. Parhaimpina öinä olen noussut vain kaksi kertaa. On ollut öitä, jolloin jompikumpi on halunnut tulla viereen nukkumaan, mutta niitä on ollut huomattavasti vähemmän kuin uskalsin toivoa. Hienointa on herätä siihen, kun kumpikin kömpii aamulla olkkariin omasta sängystään. Kertaakaan ei ole ollut koko porukka samassa sängyssä, minun totaalisesta väsähtämisestä ahtaaseen sänkyyn on nyt siis parisen viikkoa.

Sulo tulee yöllä meidän viereemme, mutta hänen kanssaan en ole vielä jaksanut nähdä vaivaa: periaatteessa riittäisi, että hänet kantaisi takaisin omaan sänkyynsä, mutta minä en kykene yöllä kantamaan, paikat paukkuvat tarpeeksi jo muutenkin. Ja toisaalta, tässä kohtaa on jo riemuvoitto jos kaksi isompaa oppivat omiin sänkyihin. Kun lapsia on aamulla vieressä kolmen sijaan yksi, tilaa tuntuu olevan monta hehtaaria. Touko-rukka nukkuu aina vaan itsekseen.

Luotan siihen, että jossain hamassa tulevaisuudessa häämöttää vielä yö, jolloin minun ei tarvitse peitellä isompia takaisin sänkyihin. Näin pitkän yöllisen hulabaloon jälkeen tottuminen vie aikaa, niin lapsilla kuin minullakin. Uusi hulabaloo voikin alkaa sitten, kun vauva syntyy.

Muuten meidän arki on kulkenut tavallisia ratoja: viikonloppuna Aino oli kaverisynttäreillä, Eino kävi iskän kanssa sählyssä ja käytiin pari kertaa luistelemassa. Aino oli maanantain pois eskarista pienen lämpöilyn ja yleisen uupumuksen vuoksi (uupumuksesta ei tosin näkynyt illalla enää jälkeäkään), tiistaina alkoi vihdoin lasten odottama päiväkerho pitkän joulutauon jälkeen, saman päivän iltana jaksoimme lähteä vielä uimahalliin ("nukkumis-pisteitä" on kertynyt isommille jo aikamoinen kasa). Huomenna menen taas neuvolaan ja toivon todella, että hemoglobiini on lähtenyt nousemaan.

Valoisammat ja pidemmät päivät herättelevät kummasti koko porukkaa talviunesta. Itse odotan erityisesti ensi viikolla julkaistavaa uutta Me&I-mallistoa, helmikussaa julkaistavaa Nosh-mallistoa sekä helmikuista Himos-reissua hyvien ystävien kesken. <3

P.s. Kokeilin Ainolle lauantaina (silkkaa uteliaisuuttani, en todellakaan ole taitava tässä lajissa) koko pään kiertävää lettiä, mikä onnistui ihan yllättävän hyvin! Kun vielä saisi kampaukset pysymään kasassa edes muutaman tunnin, synttäreiltä kotiutuessaan osa tytön hiuksista oli jo karannut omille teilleen. Vähän hiuslakkaa suihkautin, mutta jotenkin en osaa vielä pienen lapsen päätä sellaisilla mönjillä kyllästää. 

Kuva on otettu minun lapsuudenkodistani eli lasten mummulasta, eikö olekin kauniit sävyt? :)



keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Vertailussa raskaudet

Vihdoin tämä aihe näkee päivänvalon. Minun on jo ajat sitten pitänyt ottaa asiakseni pohtia raskauksia ja niiden samanlaisuutta/erilaisuutta, mutta aiheen laajuuden vuoksi en ole saanut aikaiseksi. Mutta nyt. Tämäkin teksti on pidemmän päälle pelkkä pintaraapaisu jo pelkästään siksi, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huonommin muistan menneistä raskauksista oikeastaan yhtään mitään. Olen siis joutunut kulkemaan pitkän matkan muistojen äärelle, selailemaan satoja kuvia ja kaikkia neuvolakortteja muistaakseni näistä ajoista edes vähäsen.

Jokaisen kohdalla olen tulet pariin tiettyyn johtopäätökseen:

Raskauteni ovat olleet suhteellisen tylsiä. Kaikki ovat kulkeneet suunnilleen samoja ratoja, mikä on toisaalta ehkä ihan hyvä: tasaista ja normaalia, mitäpä sitä enempää toivomaan.

Halu saada odottaa ja synnyttää lapsia on ollut aina suurempi kuin raskausaikojen ja synnytysten "kurjuudet". Mitä monennes raskaus on ollut menossa, sitä vakavammin olen miettinyt, kannattaako tähän ryhtyä enää ikinä uudestaan: lasten pienet ikäerot, ruuhkavuodet ja enenevät vaivat raskauksissa ovat pistäneet miettimään omaa jaksamista ja mielenterveyttä. Mutta tässä sitä silti taas ollaan.

Ensimmäinen raskaus oli sanalla sanoen helppo. Tai no, ainakin näihin muihin verrattuna: kun väsytti, nukuin. Kun nälätti, söin. Oli vain minä ja minun raskauteni, kykenin täysin keskittymään itseeni ja hurjaan hormonimyrskyyn. Suurempia vaivoja ei ollut, mihinkään ei särkenyt, kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mikä parasta: en osannut stressata mistään. Ajatus synnytyksestä ja elämästä sen jälkeen oli niin äärimmäisen absurdi ja kaukainen, että en liiemmin ajatellut koko asiaa. Olin vain valmis ottamaan vastaan se, mitä tulevaisuus toisi tullessaan sitä sen kummemmin suunnittelematta.

Alkuraskauden ultraääni-tutkimus tehtiin oman kunnan terveyskeskuksessa. Sen jälkeen emme vauvaamme nähneetkään ennen hänen syntymäänsä, sillä rakenne-ultra oli tuolloin vielä maksullinen eikä sitä tavattu tarjota kaikille odottajille. Lääkärintarkastuksessa käytiin nykyisen yhden sijaan kolmesti. Nykyiseen verrattuna esimerkiksi hemoglobiini oli ihan loistava (rautalisällä se pysyi melkein aina yli 120:ssä), vain loppuvaiheessa se laski alle 110:nen. Painoa minulle tuli yli 20 kg, mutta koska lähtöpaino ja painoindeksi olivat normaalit, ei siitä tehty suurta numeroa. Alussa olin turhan tarkka siitä, etten söisi mitään eilistä tai pilaantunutta (kerran en suostunut syömään edellisenä päivänä paistettuja kananmunia, haha) ja kerran muistan hermoilleeni terveydenhoitajalle, että olisinko mahdollisesti pilannut vauvan elämän syömällä paristi maksalaatikkoa. Terveydenhoitaja siihen vähän huvittuneena tokaisi, että et sinä maksalaatikon syömisellä ihan hirvittävän suurta vahinkoa ole voinut saada aikaan.¨

Ensimmäisen raskauden aikana minulla ei onneksi ehtinyt käydä aika kovin tylsäksi, kouluhommat laskettuun aikaan asti pitivät ajatukset poissa pitkältä tuntuvasta loppuajasta. Raskaus päättyi synnytykseen viikolla 40+4, esikoisemme, nykyisen eskarilaisen syntymään.

Alla oleva kuva on otettu elokuussa 2008, alempi 12.11., laskettu aika oli 27.11. Katselin itse näitä kuvia hämmentyneenä, maha on näihin neljään seuraavaan verrattuna suoraan sanottuna ihan todella pieni. 








Toinen raskaus alkoi, kun esikoinen oli noin kymmenen kuukautta vanha. Minun puolestani toinen olisi voinut ilmoittaa tulostaan jo aiemmin, mutta minulla imetys ja sen myötä jökkiintynyt hormonitoiminta on toiminut ihan täydellisenä ehkäisukeinona.

Toinen raskaus sujui fyysisesti hyvin samalla tavalla kuin ensimmäinen. Rakenne-ultrassa emme käyneet ja lääkärintarkastuksiakin oli vain yksi. Vatsa tuntui alusta asti paljon isommalta kuin ensimmäisellä kerralla. Pahoinvointia minulla on ollut jokaisessa raskaudessa lähinnä aamuisin ja aamupäivisin. Toisen raskauden alussa aikaiset kouluaamut olivatkin hankalia, kun en oikein tiennyt miten päin olisin ollut. Väsymys ei ollut niin uuvuttavaa, tosin esikoinen oli suhteellisen hyvä nukkumaan joten sain levättyä hyvin. Päiväuniaikoina muistan haaveilleeni itsekin päiväunista, mutta esikoisen nukkuessa oli koulutehtävät tehtävänä. Uutena "vaivana" tulivat lantion pauke ja hankaluus löytää hyvä nukkuma-asento: kylkeä kääntäessä koko lantion seutu rutisi eikä ylös nouseminen ja esikoisen sylissä kantaminen ollut enää yhtään niin helppoa kuin aikaisemmin.

Henkisesti toinen raskausaika oli rankkaa: läheisen ihmisen itsemurha ja sitä seurannut huoli muiden jaksamisesta veivät energiaa. Olenkin miettinyt näin jälkeenpäin tuota aikaa: toinen lapsemme on luonteeltaan hyvin herkkä ja hän reagoi tarkasti esimerkiksi minun mielialoihini; voiko raskausajan huolet vaikuttaa myös lapsen luonteeseen? Toisaalta raskaus ja vilkas esikoinen toivat omalla tavallaan voimaa tuona hankalana aikana, kun oli pakko jaksaa huolehtia sekä lapsesta että itsestään. Tunsin myös syyllisyyttä omasta onnestani: kuinka voin iloita omasta raskaudestani, kun joku muu on juuri menettänyt läheisen mitä inhottavimmalla tavalla?

Samoihin aikoihin jylläsi myös sikainfluenssa-epidemia. Minä mieti pääni puhki, että otanko rokotuksen vai enkö ota. Rokotus oli uusi eikä oikein kukaan osannut vastata vakuuttavasti siihen, onko se turvallinen. Päätin lopulta olla itse ottamatta rokotusta, esikoiselle otimme. Onneksi hänelle ei tullut siitä mitään oireita.

Jossakin vaiheessa sairastimme koko perhe oksennustaudin. Sen sortin sairastaminen raskausaikana oli minulle uutta, mutta meni minulta itseltäni onneksi nopeasti ohi. Silloin ajattelin, että olisi kamalaa lähteä synnyttämään ja potea jotain noro-virusta samaan aikaan.

Toisen raskauden aikana osasin jo ajatella synnytystä hieman etukäteen, tosin en edelleenkään tehnyt suurempia suunnitelmia sen suhteen. Uutena tunteena mukana oli pelko: mitä jos kaikki ei menekään hyvin? Jo yhden lapsen äitinä pelko esimerkiksi lapsen menettämisestä oli ihan toista luokkaa. Eniten muistan miettineeni kuitenkin sitä, kuinka esikoinen suhtautuu tulokkaaseen ja kuinka aikani riittää heille kummallekin.

Tämän raskauden aikana painoa tuli 15 kg, kävin myös sokerirasituksessa: esikoinen painoi muutaman gramman yli neljä kiloa joten minut passitettiin testiin. Tulokset olivat kuitenkin normaalit. 4 340 g painava poika syntyi viikolla 40+6 eturaivotarjonnassa (otsa kohti kattoa, yleensä vauvat syntyvät siis otsa kohti lattiaa) puolentoista tunnin ponnistamisen jälkeen.

Ensimmäinen kuva on otettu jossain vaiheessa alkuraskautta, toinen kesäkuussa 26 päivää ennen vauvan syntymää.



Kolmannen raskauden alussa viimeistelin opinnäytetyötä ja muutimme pienempään asuntoon: päätös talon rakentamisesta oli tehty ja keväällä alkoi tontin raivaaminen.

Kolmannessa raskaudessa kävin kaksi kertaa ultrassa Jyväskylässä, rakenne-ultra oli meille ihan uusi juttu. Lääkärintarkastuksia oli yksi. Fyysisesti raskaus oli taas hyvin samanlainen kuin kaksi aiempaa, vaikka nyt liitoskivut ja selkäkivut olivat entistä pahempia: välillä iskias-tyyppinen särky veti minut ihan kaksinkerroin, mutta onneksi pahoinvointi ei ollut tuttua aamuyökötystä karmeampaa.

Henkisesti kolmas raskaus oli jälleen uudenlainen: rakennusaikana olin paljon yksin kahden isomman kanssa ja väsymyksen ja rakennusajan tuoman stressin sietäminen vei oman jaksamisen ihan äärimmilleen. Onneksi isommat lapset viihtyivät hyvin yhdessä ja olivat hyviä nukkumaan: Aino nukkui päiväunia harvakseltaan, mutta Eino vielä joka päivä pari kolme tuntia. Yöt olivat suhteellisen rauhallisia joten sain itsekin levättyä ihan hyvin.

Koko raskauden ajan pysyin erinomaisessa kunnossa: meillä ei lasten kanssa ollut paljon muuta tekemistä kuin ulkoilla ja käydä uimahallissa, joten minä kävelin ja työnsin tupla-rattaita. Saatoin käydä lasten kanssa kolme kertaa viikossa uimassa ja päivässä kävelin parhaimmillaan monta kilometriä - kauppaan, leikkikentälle, kotiin. Painoa tuli vain reilu kymmenen kiloa (maha oli silti ihan jättimäinen) ja niistäkin suurin osa jäi synnärille. Tosin ensimmäistä kertaa hemoglobiini laski melkein sataan ja verenpaine kävi välillä todella alhaalla, mutta muuten jaksoin hyvin. Sokerirasituksessakin kävin, mutta tulos oli jälleen kerran normaali. Ihan raskauden lopussa sain lähetteen vauvan koko-arvioon Jyväskylään: lääkärin arvion mukaan vauva painoi n. 4100-4300 g, eikä mihinkään jatkotoimenpiteisiin ryhdytty, olinhan aiemmin synnyttänyt vielä suuremman vauvan joka oli kaiken hyvän lisäksi tilaa vievässä asennossa. Sulo syntyi viikolla 40+1 ja painoin 4120 g. 

Kaksi ensimmäistä kuvaa on otettu jossain vaiheessa kesää, viimeinen marraskuun aikoihin hetki ennen laskettua aikaa. Siinä mahan päällä istuu lasten vanhempi serkku. Näin jälkeenpäin vähän harmittaa, ettei ole tullut otettua parempia kuvia, mutta jotakin sentään on jäänyt muistoksi.




Neljäs raskaus oli yhtä autuutta. Ei kouluhommia, ei stressaavaa rakennusaikaa (vaikka rakentaminen ei ole vieläkään ohi), oma piha, enemmän tilaa, pyykinpesukone muutaman metrin päässä, iso jääkaappi. Vaikka väsymys oli pahempaa kuin koskaan aikaisemmin eikä alkuraskauden pahoinvointi ollut helpompaa tälläkään kertaan, oli mahtavaa, kun elämä oli normaalia ja tasaisen tylsää. Kolme isompaa pitivät minut kiireisenä, vain Sulo nukkui enää päiväunia ja yöt olivat katkonaisia. Kävimme kahdessa ultrassa ja yhdessä lääkärintarkastuksessa. Hb pysyi rautalisällä hyvänä, painoa tuli 15 kg eikä sokerirasitukseen tarvinnut mennä. Liitoskivut ja iskias vaivasivat jälleen kerran pahemmin, maha oli alusta asti iso, mutta niiden kanssa pärjäsi, kun muisti levätä välillä.

Jossain vaiheessa sairastimme mahataudin ja kuumetaudin. Hyi, vieläkin puistattaa kun muistelen niitä kuumehouruisia öitä. Pian sen jälkeen pitkittyneen flunssan seurauksena minulle tuli poskiontelotulehdus. Sain siihen antibioottikuurin: sitä taas seurasi hiivatulehdus, mistä en meinannut päästä eroon, en sitten millään. Se oli kyllä varmaan hirvein vaiva tähän mennessä, hatunnosto teille, jotka joudutte siitä kärsimään enemmän.

Touko syntyi viikolla 39+3.

Kuva on otettu muistaakseni kuukausi ennen laskettua aikaa.




Tämä viides raskaus on ollut fyysisesti hyvin samanlainen: selkä- ja liitoskivut tuntuvat pahenevan joka raskaudessa, väsymys on ollut kamalaa ja alkuraskaudessa pahoinvointia lisäsi raskausvitamiini. Selittämätön pelko siitä, onko meille suotu onnea jo tarpeeksi ja että voiko tässä raskaudessa ja synnytyksessä kaikki mennä tosiaankin yhtä hyvin kuin aiemmin, ovat olleet mukana vahvana alusta asti. Neljän lapsen kanssa arki on aika kiireistä, mutta se ei ole tullut minulle yllätyksenä. Lepohetkiä on vain löydettävä jostain välistä, onneksi isommat viihtyvät keskenään todella hyvin.

Vertasin neljän aiemman raskauden neuvolakäyntejä: ensimmäisessä raskaudessa olen känyt ekassa neuvolassa viikolla 6+6, toisessa 10+5, kolmannessa 8+0, neljännessä 7+4 ja viidennessä 9+2. Käyntikertoja on joka kerta yksi vähemmän, ensimmäisessä siis eniten ja neljännessä muutama kerta vähemmän. Sitä en tiedä, mistä erot johtuvat, jossain vaiheessa terveyskeskus liittyi seututerveyskeskukseen ja ainakin minun terveydenhoitajani mukaan kaikki toiminnot harppasivat monta askelta taaksepäin tämän yhdistymisen takia. Lääkärikäyntejä on harvennettu ilmeisesti säästösyistä, tosin itse olen sitä mieltä, että yksi kerta riittää hyvin jos raskaudessa ei ilmene ongelmia.

Emme ole missään raskaudessa osallistuneet sikiöseulontoihin emmekä ole ottaneet selvää vauvan sukupuolesta. Samoilla mennään tälläkin kertaa.

Vaikka minulla ei ole ollut minkään raskauden aikana tapana stressata pienistä ja olen jotenkin kummasti luottanut omaan vaistooni, on varmasti sanomattakin selvää, että viides raskaus kulkee kuin omalla painollaan. Aika kuluu ihan hirmu nopeasti, eikä jokaista vihlaisua tai särkyä välttämättä edes huomaa. Luotan omaan kehooni ja siihen, että vaistoni sanoo, jos jotakin on pielessä. Vaikka en vieläkään tunne olevani mikään raskauksien asiantuntija, ovathan kaikki raskaudet olleet "normaaleja", uskallan silti jo ajatella, että tiedän mistä tässä hommassa on kyse.

Huh. Synnytyksien jälkeisistä ajoista ja pikkuvauva-kuukausista ajattelin kirjoittaa erikseen (toivottavasti pian), sillä jos olisin ympännyt ne tähän samaan niin tekstistä olisi tullut vieläkin pidempi. Kysykää, jos haluatte tietää jotain yksityiskohtia, omat ajatukseni ovat nyt juuri ihan tukossa. :)



lauantai 17. tammikuuta 2015

Arkiviikko: perjantai

Heräämme seitsemän jälkeen. Aino lähtee kouluun, me jäämme poikien kanssa aamupalalle. Ihmeellisen pirteä olo. Einokin heräsi JO kahdeksan perästä. Aamupalan jälkeen (vaihteeksi vispipuuroa) petaan sängyt ja tuuletan hetken, lämpötila on ulkona plussan puolella ja ilma on ihanan raikas. 

Pienen siivoushetken (näistä teksteistä huomaan itsekin, että siivoan lähestulkoon jatkuvasti) jälkeen maksan laskut ja järjestelen parin viikon aikana kertyneet tärkeät paperit pöydiltä. Yhdentoista aikaan lähdemme ulos, Eino alkaa pyörittää heti lumipalloja lumiukkoa varten. Sulo kuulee helikopterin äänen kaukaa eikä hän pidä siitä. Yritän kolata pihaa (lumi on muuten pikkusen painavaa) mutta Sulo hiissaa perässäni ja tahtoo syliin. Yritän kaikkeni, että hän unohtaisi helikopterin äänen ja keksisi jotain tekemistä. Mutta ei. Lopulta raahaan kahta pienempää lumikolan kyydissä ja autan samalla Einoa lumiukon rakentamisessa. Ennen puoltapäivää lähden pienempien kanssa sisälle, Eino jää viimeistelemään ukon: haen hänelle sisältä porkkanan nenäksi ja jostain nurkasta hän kaivaa muutaman kiven silmiksi ja suuksi. Lumiukko on muuten keskellä pihaa, saapa nähdä miten ukon käy.

Syömme eilistä makaronilaatikkoa, Touko menee nukkumaan. Itselleni iskee ihan hirvittävän heikko ja huono olo, hyvä että saan pojille ruoan pöytään. Kädet tärisevät ja happi tuntuu loppuvan. Istahdan puolen minuutin välein alas, se helpottaa. Hotkaisen itse ruoan ja pistän sohvalle pitkäkseni. Ruoat ja tiskit ja kaikki jää pöytiin. Pojat ovat kasanneet sirkusteltan ja roudanneet sinne kaikki huivini ja eteisen laatikossa olleet pipot ja hanskat. Puolet pehmoleluistakin ovat päässeet mukaan. Jestas, mikä määrä tavaraa ja ihan vain parissa minuutissa. 

Makaan hetken horteessa sohvalla, kunnes on pakko nousta (olo on onneksi jo parempi), Touko ei nukkunut puolta tuntia kauempaa. Se on äärimmäisen harvinaista, mutta hetken päästä hän vääntää kakan vaippaan, taisi koskea mahaan. No, hän jaksaa kyllä.

Aino tulee kotiin puoli kahdelta. Katselen ikkunasta, kun taksikuski väistää näppärästi isolla autolla Einon tekemän lumiukon ja auttaa Ainon suksien kanssa ulos autosta. Tunnen kiitollisuutta taksikuskeja kohtaan, jotka jaksavat auttaa pienimpiä ja ovat aina niin ystävällisiä. Kerran eräs kuski oli kääntynyt takaisin meidän pihaan, kun oli katsonut ettei Aino pääse etuovesta sisään. Olin jättänyt sivuoven auki, koska en ollut varma, ehdinkö poikien kanssa kotiin ennen Ainon tuloa. Tyttö tietää, että joku ovi on aina auki. Taksi tuli meitä vastaan ja olimme kotona varmaan kaksi minuuttia Ainon jälkeen.

No, anyway, Aino syö ja kertoo päivän kuulumiset. Alan valmistautua kauppareissuun ja siivoan keittiön ja muun huushollin. Iskä tulee kotiin ennen kolmea. Hän syö ja minä laitan tenavia yksi kerrallaan ulos: minulla on aika kulmien värjäykseen 15.45, joten on pidettävä kiirettä. Pääsemme ajoissa lähtemään, kaupoilla vierähtää pari tuntia. Käyn ostamassa uuden Muumitalo-muumimukin (jee!) ja kukkakaupassa. Urheiluvälineliikkeestä käymme ostamassa Ainolle uudet luistimet (nyt käytössä olleet ovat auttamatta vielä liian suuret), joulun jälkeen luistimet ovat sopivasti tarjouksessa. Haemme pikaisesti ruokakaupasta täydennystä ja viimeisenä paikallisesta marketista Ainon kaverille synttärilahjan, pari uutta soppakauhaa (iskä katkaisi päivällä yhden ) ja kahdelle isommalle pienet legot palkinnoksi hyvin nukutuista öistä. 

Kuuden jälkeen kotiin päästyämme iskä laittaa saunan lämpiämään ja lapset touhuavat uusien legojen parissa. Minä nimikoin heti Ainon uudet luistimet ja niiden suojukset. Ilta menee The Voice of Finlandia katsoessa. Ainiin, kasasihan iskä "Arskan" pinnasängyn, minkä raahasin pari iltaa sitten sisälle varastosta tilaa viemästä. Isompia kiinnostaa kovasti sängyn kasaaminen, Sulokin puhuu "Akkatta" ja isommat kyselevät maailman mahtavimpia kysymyksiä:

"Miksi se vauvaa nukkuu teidän huoneessa? Miksi se nukkuu äiti sinun vieressä? Äiti, kuinka monta yötä on siihen, että Arska syntyy?"

Tuohon viimeiseen vastasin nauraen, että sen minäkin kyllä haluaisin tietää. Mutta vauva itse päättää, milloin haluaa syntyä. Tähän Aino heitti vastakysymyksen:

"Mistä sinä sitten tiedät, että se syntyy?"

Tätä on ollut aika hankala selittää, jotenkin tuntuu hölmöltä selvittää juurta jaksain kaikenmaailman supisteluista ja kivuista ja siitä, mistä ja miten se vauva sitten tulee lopulta ulos, joten olen vain tyytynyt vastaamaan, että kyllä se vauva sitten äitille ilmoittaa kun on aika syntyä. Ei ole tullut lisäkysymyksiä.

Iskä naurahti jossain vaiheessa, että voi vauva-parkaa jos se sattuukin olemaan tyttö ja kaikki kutsuvat häntä Arskaksi. Kysyi hän lapsiltakin, että mites sitten jos vauva onkin tyttö. Ainolla oli valmis vastaus: No, sitten minä kutsun sitä Matildaksi.

Jahas. Tämä selvä.

Saamme lapset sänkyyn vasta yhdeksän jälkeen, he nukahtavat yllättävän nopeasti vaikka torkahtivat vartiksi (Toukoa lukuunottamatta) kauppareissulla autoon. Minä raivaan keittiön loppuun, loppuillan katselemme telkkaria: kun Venla-gaala loppuu, iskä katsoo snookeria ja minä kirjoitan blogia. Ennen nukkumaanmenoa luen vielä hetken lehteä ja selailen oikein mitään rekisteröimättä facebookia. Onneksi aamulla ei ole kiire minnekään. 




perjantai 16. tammikuuta 2015

Arkiviikko: torstai

Heräsimme Ainon kanssa yhtäaikaa, puoli kahdeksan maissa. Touko ja Sulo heräsivät melkein heti meidän jälkeen. Aamu sujui hyvin tavanomaisesti, mitä nyt Touko suuttui Ainolle kun tämä ei laittanut dvd-ltä Ti-Ti Nallea pyörimään. Touko on äärimmäisen jääräpäinen, sitkeästi hän huutaa kurkku suorana kunnes joko saa tahtonsa läpi tai tuhahtaa loukkaantuneena. Aino lähti kouluun ja me aloimme poikien kanssa aamupalalle.

Aamupäivä kului siivoillessa, tai lähinnä järjestellessä, tarkoituksenani oli imuroida jossakin vaiheessa viiden päivän tauon jälkeen (mikä on meillä siis ihan todella pitkä aika), mutta ennenkuin pääsen imuroimaan, on tavarat raivattava omalle paikalleen. Lisähaastetta tuo jatkuvasti lisää leviävät lelut: kun saan yhden paikan järjestykseen, seuraava odottaa siivoojaansa. Hermoan hetken pojille sekasotkusta, mutta melkein heti luovutan. Järjestelen sitten ruoan jälkeen loppuun. Touko syö ja nukahtaa päiväunille puolenpäivän jälkeen. Syömme Einon ja Sulon kanssa loput makkarakastikkeet ja spagetit, joten siivoamista ennen väsään makaronilaatikon uuniin. Pojat leikkivät sillä aikaa keskenään jotain ritari-leikkiä eikä riidoilta vältytä taaskaan: ehdin juuri ja juuri väliin, kun Sulo yrittää haukata Einon käsivarresta palan pois ja Eino puristaa täysiä Sulon poskea. Leikit jatkuvat niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, onneksi Touko on tottunut veljiensä ääniin eikä herää vaikka välillä meteli yltyykin. 

Aino tuli kotiin yhden jälkeen, juuri kun sain ruoan uuniin. Hänellä oli jo kova nälkä ja napisi melkein puoli tuntia, että eikö ruoka ole jo kohta valmis. Koulussa hän oli syönyt kaksi annosta nakkikastiketta ja perunoita. 

Pojatkin rauhoittuvat hetkeksi television ääreen. Laitan Ainolle ruoan, makaronilaatikkoa hän syö kaksi lautasellista (illalla ihmettelinkin miehelle ääneen, miten paljon meidän lapset syövät ruokaa). Iskä tulee kotiin kolmen maissa. Touko herää.

Raivaan loput lelut ja tavarat omille paikoilleen ja siivoan keittiön. Heitän olohuoneen puuvillamaton pesukoneeseen ja imuroin. Olohuoneen sohvapöydän alta löydän kasan kaurahiutaleita (Touko levitteli niitä eräänä päivänä pitkin poikin) sekä muutaman Sulon lelurekan puutukin. Vaihdoin pariin koristetyynyyn päälliset: violetit Finlaysonin Taimi-päälliset vaihtuivat raikkaisiin vihreisiin Taimiin. Eino huomaa muutoksen melkein heti: onko nuo äiti uudet?

Imuroinnin jälkeen alan touhuta Ainolle ja Einolla ulkokamppeita, lupasin lähteä heidän kanssaan hiihtämään pururadalle. Einolle on aina etsittävä vaatteet ihan alusta asti, harvoin hänellä on edes kalsareita jalassa kun pitää lähteä jonnekin. Paita löytyy yhdestä huoneesta, housut toisesta. Sukat taisivat olla vessassa. Pääsemme lähtemään vasta viiden jälkeen, iskä laittaa saunan lämpiämään ja lähtee pikkupoikien kanssa ulos. 

Hiihtäminen lasten kanssa on mukavaa, hiihto sujuu hyvin kummaltakin kunhan keskittyvät itse hiihtämiseen. Vauhtiamme hidastaa lähinnä tappelut siitä, kumpi saa mennä edellä ja kun jompikumpi on nopeampi, sitä jäädään märehtimään. Aino malttaa mennä jo rauhallisesti, Einolla on hirveä kiire pysyä perässä. Välillä Eino pysähtyy syömään lunta tai ihmettelemään, miksi valotolppa on tehty puusta. Loppumetreillä kiroan itsekseni, että seuraavalla kerralla otan vain yhden lapsen kerrallaan mukaan. Kunnes kohta kiroan omaa jääräpäisyyttäni: olisi ollut viisaampaa lähteä kävellen, sillä kaadun kankulleni viimeisessä pienessä mäessä, koska kiirehdin lasten edelle ennen tien ylitystä. Lumi oli onneksi pehmoista ja pääsin suhteellisen nopeasti ylös - keksivartalon tuki taitaa olla hiihdossa aika tärkeää, joten ehkä näin kookkaan etupainon kanssa ei ole enää järkeä lähteä ladulle lykkimään. Ihan vain turvallisuuden vuoksi. 

Hiihtoreissussa menee tunti, kotona pääsemme suoraan saunaan. Iskä on pikkupoikien kanssa mennyt edeltä. Ilta sujuu jouhevasti, koko sakki on aika poikki kaikesta ulkoilusta. Itse liikun hitaasti paikasta toiseen, kankkua ja reittä särkee. Seuraan vaistomaisesti vauvan liikkeitä, onneksi niitä riittää eikä mihinkään kriittiseen paikkaan satu. Lapset syövät hyvällä ruokahalulla iltapalan, kaurapuuroa, ruisleipää ja hedelmiä. Sulo rakastaa banaania, hän voisi syödä niitä vaikka kokonaisen tertullisen. Kun banaanit loppuvat, korvaukseksi kelpaa onneksi banaani-jogurtti.

Lapset ovat sängyissä jo ennen kahdeksaa, iskä jää lukemaan heille ja minä lähden lainaamaan mummulasta muutaman kilometrin päästä suodatinpusseja ja ketsuppia. 

Kotiin päästyäni katsomme The Voice of Finlandin ääni ratkaisee-jakson, serkkuni oli siellä esiintymässä. Hikoilin ja jännitin, huh kun olikin outoa nähdä hänet telkkarissa. Löhöämme vielä tunnin sohvalla. Minä luen sängyssä vielä hetken, kunnes on pakko laittaa silmät kiinni. Ei särkyä, mieletöntä.  



Arkiviikko: keskiviikko

Aamu alkaa hitaasti. Herään ensimmäisenä ennen puolta kahdeksaa, Aino herää omaan herätyskelloonsa hetkeä myöhemmin. Letitän Ainon hiukset, hän syö aamupalaa ja lähtee eskariin. Itse en vielä jaksanut keittää edes kahvia, vaan pötkötän hetken Touko kainalossa sohvalla. Pikkupojat heräsivät ennen kahdeksaa, Eino vasta ennen yhdeksää: hän on nukkunut aamuisin pidempään, kun on alkanut nukkua yöt omassa sängyssä.

Aamupäivänkin käyn hitaalla, edellisen päivän hötkyily kostautuu nyt. Syömme aamupalan ja siivoilen hiljakseen edellisen päivän tiskit ja hujan hajan jääneet vaatteet. Pojat leikkivät taas duploilla, nyt on selkeästikin taas jonkinlainen rakentelu-kausi meneillään. Eino haluaisi pelata sisällä jääkiekkoa, mutta joudun takavarikoimaan mailan kun se nousee liian korkealle. Joulun jälkeen seinille ja oviin on ilmestynyt uudenlaisia mustia, viirumaisia tahroja, mitkä tulevat ilmeisesti jääkiekkomailasta. Seuraavaksi hän pelaa sählyä, jonka aikana myös duplo-palikat saavat kyytiä. Ennen ruokaa meneekin hetki kaikkien lelujen keräämiseen, pojat ovat onneksi suhteellisen vapaaehtoisia auttamaan, he saavat kätevästi kyykittyä leluja huonekalujen alta. 

Syömme edellisten päivien jämä-ruokia. Touko menee päiväunille puolenpäivän jälkeen, minä raivaan keittiön ja alan valmistautua Toukon lääkärineuvola-käyntiin. Aino tulee kotiin ja syö, heillä oli ollut mukava hiihto-päivä. Ainolla oli ollut hankaluuksia saada monot suksiin kiinni ja joku kuudesluokkalainen oli auttanut häntä niiden kanssa.

Toukon lääkäri-aika on tasan kolmelta, joudun herättelemään häntä puoli kolmen aikaan kun iskä tulee kotiin. Kiire meinaa tulla silti, autokin reistailee matkan varrella (nyt siihen on onneksi tilattu uusi osa, halleluja). Touko on ihan ihmeissään, kun olemme kahdestaan liikkeellä. Lääkärintarkastus menee hyvin, rehellisesti sanoen minulle tuli siellä hieman pönttö olo: Touko syö, nukkuu, kasvaa ja kehittyy hyvin, hän ei ole kummemmin sairastellut. Jossain vaiheessa lääkäri toteaa, että mimulla ei taida olla mitään erityistä huolta pojasta ja ihmettelee, onko lapsi aina näin rauhallinen. Touko tuijottaa mies-lääkäriä suoraan silmiin ja kurtistaa hieman kulmiaan, kun lääkäri painelee nivusia. Ei sen enempää. En oikein keksi mitään sanottavaa, hoen vain, että eipä meillä mitään ihmeellistä. Monesti tuntuu, että tilanne ei olisi niin kiusallinen, jos olisi edes jotain kysyttävää tai jos lapsi vaikka huutaisi kurkku suorana. Lääkäreissä ja heidän toimintatavoissaan on muuten aika suuria eroja: viimeisten vuosien aikana olemme käyneet ainakin kymmenellä eri lastenlääkärillä, ja minusta on ollut mukava huomata, että toiset huomioivat erilailla sen, että lapsella olisi oikeasti mahdollisimman mukava olla. Tämä lääkäri oli huoneessa ilman lääkärintakkia eikä Toukon tarvinnut riisua kaikkia vaatteita kerralla pois (sitäkin on tapahtunut). Kyllähän nyt kenestä tahansa on epämukavaa olla alasta viileässä huoneessa vieraan ihmisen tutkittavana.

Olimme kotona puoli neljältä, siivoilin keittiötä ja pistin hetkeksi selälleni sängylle. Torkahdinkin hetkeksi, jestas tätä väsymystä. Viiden maissa nousin ja aloin raivata. Aino halusi mennä koululle sekakerhoon kuudeksi, ajattelin samalla vielä lasit, metallit, paperit ja pahvit keräyspisteelle. Ja niitähän riittää, en käsitä, miten jotkut ihmiset voivat olla kierrättämättä, johan siinä tulisi kaatopaikkaroskaa jo niin paljon, että roskista olisi tyhjennettävä jatkuvasti. Meillä kierrätykseen kelpaamatonta jätettä tulee pussillinen päivässä, vaikka kompostoimme, kierrätämme ja poltamme kaiken mahdollisen. 

Vein Ainon koululle, sillä aikaa iskä puki poikia, jäimme heidän kanssaan saunan lämpiämisen ajaksi ulos. Siivosin samalla ulkovaraston, sinne tulee monesti kiireessä vain heitettyä tavaraa. Varasto ei ole suuri, mutta järjestelyn jälkeen siellä mahtuu hyvin jopa kääntymään. Mitä pienemmät varastotilat, sitä vähemmän tulee säilöttyä turhaa tavaraa.

Eino ja Sulo keksivät kaivaa tunneleita ja poteroita lumikasoihin, Touko pääsi lumikolan kyytiin (kunnon vapaamatkustaja). Iskä lähti poikien kanssa ennen seitsemää saunaan, minä lähdin hakemaan Ainon kerhosta. Siellä oli ihan jäätävästi porukkaa, varmaan puolet kyläkoulusta. Heillä oli siellä joku ulkoleikki vielä meneillään ja olimme vasta pitkälti seitsemän jälkeen kotona. Kävimme Ainon kanssa kahdestaan saunassa, iskä oli keittänyt sillä aikaa puuron.

Lapset olivat sängyssä kahdeksalta, kaikki nukahtivat nopeasti. Järjestelin hetken ja rauhoituimme katsomaan telkkaria (Top Chef, jes, lemppariohjelmiani). Sängyssä luin vielä hetken jotain lehteä ja törmäsin huvittuneena uutiseen, missä hehkutettiin jälleen kerran puurojen, erityisesti kaurapuuron terveysvaikutuksia ja että ne ovat juuri nyt ruoka-trendien kuuminta kärkeä. Olemme siis olleet jo vuosikausia muodin huipulla, lusikoimmehan kitusiimme aamuin illoin mitä helpointa ja edullisinta superfoodia.   

torstai 15. tammikuuta 2015

Arkiviikko: tiistai

Aino heräsi hyvissä ajoin ennen minua jo seitsemän jälkeen (omasta sängystä), hetken päästä nousin itsekin keittelemään kahvia. Kun saatoin Ainon taksiin, huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta - pahimmillaan sitä oli reilu kaksikymmentä senttiä, enkä voinut kuin toivoa, että taksi pääsee pihasta pois. Etukuistikin oli lumen peitossa. 

Sulo ja Touko heräsivät kahdeksan aikaan, söin heidän kanssaan puuron ja säntäsin ulos. Oli vielä hämärää, kun harjasin lunta pois ensin kuistilta ja siitä eteenpäin lumikolan luokse. Eino jäi vielä nukkumaan, pienemmät pojat rakentelivat duploilla ja katsoivat Lentsikat-elokuvaa. Kävin välillä ulko-ovella kysymässä, että oliko kaikki hyvin. Vaikka meidän piha ei ole kovin iso, sen lumimäärän kolaamisessa meni tuplasti aikaa normaaliin verrattuna. Tai itse kolaaminenhan on iisiä, mutta kaiken sen lumen heitteleminen penkkojen yli sai sykkeen kyllä nousemaan. Eino heräsi jossain vaiheessa, olisiko ollut yhdeksän jälkeen ja hän ilmoitti ylpeänä, että ovat osanneet olla ihan yksin tosi kiltisti. Sain kolattua pihasta puolet, kunnes käväisin sisällä laittamassa Einolle aamupuuron ja pukemassa koko porukalle ulkovaatteet.

Yhdentoista jälkeen oli pakko luovuttaa, Touko ei jaksanut enää. Sain lumityöt siihen malliin, että iltapäivälle ei jäänyt kuin pikkuinen alue pihatiestä, risteyksenkin sain auki. Pojilla oli posket punaisina ja itsekin näytin ihan joltain sketsi-hahmolta: punaiset posket, hiestä pörröinen tukka ja iskän ylisuuri jussi-paita päällä oli sangen viehättävä näky.

Sisällä aloin heti touhuta ruokaa, makkarakastiketta ja spagettia. Toukolle annoin eilistä kinkkukiusausta, että hän pääsi ajoissa nukkumaan puolenpäivän aikaan. Touko nukahti ja minä raivasin huushollin. Söimme poikien kanssa pienen riita-episodin jälkeen: jompikumpi otti jommaltakummalta jonkin lelun, hankala sanoa mitä tapahtui, kun en nähnyt, mutta seurauksena Sulo puraisi Einoa selkään niin, että hyvä ettei lähtenyt pala irti. Pian Aino tulikin kaverinsa kanssa koulusta kotiin. Eino ja Sulo innostuvat aina vähän liikaa kun Aino tuo kavereita kylään ja sehän raastaa Ainon hermoja melkoisesti. Tytöt sulkeutuivat Ainon huoneeseen ja minä yritin pitää pojat poissa kyselemästä hölmöjä. Istahdin hetkeksi sohvalle ja torkahdin. Lapset häsläsivät sen aikaa jotain, tytöt olivat keskenään ja pojat leikkivät autoilla. 

Tytöt kävivät välillä syömässä ja iskä tuli kotiin ennen kolmea. Touko heräsi. Siivosin keittiötä ja raivasin tupaa, joimme kahvit. Neljän jälkeen hyväksyin sen tosiasian, että oli lähdettävä käymään kaupassa. Vein Ainon kaverin samalla kotiin ja Aino lähti mukaani kauppaan. Päätimme hakea pizzat samalla reissulla. Aino sai ehdottaa ruokia muutamalle seuraavalle päivälle, joten ostimme mm. ainekset makaronilaatikkoon sekä kanakastikkeeseen ja rusettipastaan. Ne ovat tällä hetkellä Ainon lemppariruokia. Tulomatkalla jätimme Ainon sukset koululle, heillä olisi seuraavana päivänä hiihtoa.

Olimme kotona vähän kuuden jälkeen, iskä oli lämmittänyt saunan valmiiksi. Laitoimme pizzat hetkeksi vielä uuniin ja kävimme saunassa. Söimme, kaurapuuroa olisi turha tarjota kaiken sen herkuttelun jälkeen, joten pienen siivoushetken jälkeen patistimme kaikki hammaspesulle ja nukkumaan. Kahdeksalta koko porukka oli sängyssä, iskä jatkoi Taikurin Hattu-kirjan lukemista. Minä siivosin loppuun, lajittelin pyykit ja laitoin Ainolle monot valmiiksi reppuun.

Isommat nukkuivat ennen puolta yhdeksää, Touko vähän jälkeen. Lysähdimme sohvalle katsomaan Urheilu-gaalaa ja ihmettelemään (tai minä ihmettelin) suomalaisten (mennyttä) menestystä esimerkiksi mäkihypyssä. Innostuimme myös katsomaan youtubesta jääkiekko-videoita: en muistanutkaan, kuinka hieno se Granlundin ilmaveivi olikaan. Jos meillä jotakin mieheni kanssa on yhteistä urheiluun liittyen, niin se on kyllä jääkiekko. <3