maanantai 12. tammikuuta 2015

Kun äiti ei saa unta - TSS eli tyhjän sängyn syndrooma

Arkinen maanantai-tervehdys täältä jännän ääreltä. Viime viikolla aloitetut operaatiot nukahtamisen ja nukkumisen kanssa ovat sujuneet paremmin kuin osasin odottaa. Olemme saaneet lapset nukkumaan hyvissä ajoin, viikonloppuna nukkumaanmenoajalla ei tosin ollut niin merkitystä, koska aamuisin kaikki saivat nukkua pitkään. Silti jonkinlainen rytmi sitä on yritettävä pitää viikonloppuisinkin, muuten maanantai lyö väsymyksen päin kasvoja kuin märän rätin. Tänään kolme isoimpaa nukkuivat jo kahdeksan jälkeen, Touko hieman myöhemmin. 

Keskustelimme siis viime viikolla isoimpien lasten kanssa nukkumisesta omassa sängyssä. Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että meillä on muutaman päivän sisällä ollut jo yksi yö, jolloin KAIKKI ovat nukkuneet omissa sängyissään aamuun asti. OMG. Mutta arvatkaa, osasinko minä nukkua? No en. Aika klassista, kun yölliset "häiriöt" ovat saaneet minut vuosikausia hereille, ei niitä ihan hevillä unohda. Juurikin sinä yönä, kun jokainen nukkui omassa sängyssä, heräsin vähän väliä tunnustelemaan, onko vieressä joku muukin kuin oma mies. Tottumiskysymys, tiedän.

Olemme keränneet Ainolle ja Einolle "karttaan" tarroja hyvin nukutuista öistä. Viime yöstä Aino sai puolikkaan, koska heräsin jossain vaiheessa siihen, että hän oli hiipinyt viereeni huomaamattani. Onneksi hän siirtyi mukisematta omaan sänkyyn loppuyöksi (sekin nimittäin on hänen kanssaan jo suuri saavutus: nukahtaminen omaan sänkyyn uudestaan ilman hirvittävää vastarintaa). Lapset ovat hyvin hoksanneet sen, että jos yöllä tulee paha mieli, voi minut pyytää vaikka peittelemään uudestaan. Itsehän joudun ja olen joutunutkin jo ramppaamaan yöllä ahkerammin heidän huoneissaan, mutta yöt ovat silti olleet levollisempia, kun sänkyssä on enemmän tilaa. 

Minulle on käynyt omien yöunieni kanssa jokaisen lapsen kohdalla samalla tavalla: kun he vauvana ovat alkaneet (noin puolivuotiaana) nukkumaan kokonaisempia öitä, minun on ollut hankala tottua useamman tunnin yhtäjaksoiseen uneen. Uskoisin, että tämä on vaivannut monia muitakin vanhempia: joka hetki sitä odottaa, että milloin vauva herää, itkee tai älähtää. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja sellaisessa ihmeellisessä valmiustilassa, että odottaa jonkun herättävän kohta kuitenkin eikä sen takia ole saanut itse nukuttua kunnolla. Mutta tottumiskysymys tämäkin.

Ja toisaalta, mihinkään liian hyvään ei kannata tottuakaan, sillä vaikka lapset kasvavat ei se ole mikään tae paremmista yöunista. Päinvastoin. Ja sitten joku hullu haluaa synnyttää niitä vielä lisää, ihan kuin edellisten kanssa ei olisi jo ihan tarpeeksi tekemistä (ja valvomista). Eh eh.

No mutta, oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaikille! Tänään on ollut ainakin täällä Keski-Suomessa suhteellisen virkistävä pakkaskeli, eli tämän päivän ulkoilujen jälkeen sen vähäisenkin yöunen pitäisi olla suhteellisen laadukasta. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti