lauantai 31. tammikuuta 2015

Kyllä tuli taas niin onnistunut olo

Kävin eilen kahden isomman kanssa illansuussa kaupassa. Käytiin ostamassa Einolle sisäpelikengät, yksi synttärilahja, ruokaa. Apteekissakin piti käydä, mutta unohdin. Lähikaupasta hain postipaketin. Oli siis käytävä monessa kaupassa ja minä kun inhoan kaupoissa pyörimistä ihan yli kaiken (etenkin tällä hetkellä), niin reissu oli jo valmiiksi - noh, hermoja raastava. Aino ja Eino olivat sillä tuulella, että jokaikisestä asiasta piti vääntää: kuka työntää kärryjä, kenen vuoro istua etupenkillä, kumpi ehtii ensin kaupan ovesta sisään, kuka saa kantaa kauppakassia jne. 

Erään kaupan aulassa oli kaksi naista jakamassa jotain lappusia ohikulkijoille. Kyseisestä kaupasta emme löytäneet etsimäämme, mutta karkkia kyllä. Lapsille lakupötköt, itse valitsin isoimman Daim-pussin minkä hyllystä löysin. Löntysteltiin siinä eteisessä herkkuostokset käsissä, kunnes toinen niitä lappusia jakaneista naisista pysäytti ja työnsi hymyillen kaikkien kolmen käteen esitteitä TERVELLISISTÄ VÄLIPALOISTA ja lautasmallista. 

Voi jee. Tässä minä näitä tenavia kasvatan lakritsilla ja vaikka itse näytän juuri siltä, että mitään ei enää kannattaisi syödä, rapisee jättipussi suklaata samassa kädessä, mihin nainen sen terveys-vihkosen lykkää. 

No, ei siinä mitään, ei minulla sentään ollut kaljaa kainalossa. 

Sitten menimme Lidliin. Jos jokin on rasittavaa niin se, ettei yhdestä kaupasta löydä kaikkea tarvitsemaansa. Mantelijauhetta ja neilikkaa. Piru, pitää käydä vielä jossain. Kurvasin k-supermarketin pihaan ja jätin lapset odottamaan autoon silläkin uhalla, että he huudattavat lastenlauluja niin kovaa, että se kuuluu kylän toiselle laidalle. 

Löysin tarvitsemani ja myös kiinankaalia mitä unohdin edellisestä kaupasta ostaa (voi että kun ne terveysnaiset näkisivät minut nyt). Jo kaupan ovelta kuulin Omituisten otusten kerho-laulun sanat, Eino kiusasi takapenkillä istunutta siskoaan laittamalla radion täysille ja välillä hiljemmalle.

Istuin autoon ja puhisin, että vihdoinkin päästään lähtemään kotiin. 

Mutta sitten, auto ei startannutkaan. No, ei siinä mitään, tätähän sattuu, kokeilin uudestaan. Ei inahdustakaan. Avasin konepellin ja räpelsin jotain akunkenkää irti pilkkopimeässä isännän antamien ohjeiden mukaan, josko se auttaisi. Ei mitään. Paikalle riensi muuan herrasmies, ilmeisesti nainen ja avonainen konepelti suorastaan huutavat, että apua kaivataan. Tottahan se on, oli muuten ihan maailman typerin olo siinä seistessä: "Kun tämä auto ei lähde käyntiin." Minulla ei yleensä mene sormi suuhun, mutta nyt oli kyllä myönnettävä, että olin täysin neuvoton. 

Tuo muuan mies oli vallan mukava, hetken tutkittuaan auton akkua epäili, että siitä olisi virta lopussa, valotkin olivat aika himmeät. Samalla puhuin oman mieheni kanssa puhelimessa ja yritin parhaani mukaan kuunnella hänen ohjeitaa kaikista keinoista mitä voisin kokeilla auton käynnistämiseksi. Aino nyyhkytti takapenkillä ja Eino oli jostain kumman syystä aivan innoissaan. "Kävelläänkö me kotiin?". Ei, meillä on sata kiloa ruokaa takakontissa, ei todellakaan kävellä kotiin.

Mikään ei auttanut, joten soitin oman isäni virtaa antamaan. Muuan miehellä oli kaksi kuukautta vanha auto taksi-käytössä, siitä ei kuulemma virtaa olisi saanut irti. Hän sanoi käyvänsä välillä kaupassa ja tulevansa sitten kysymään, olemmeko saaneet apua. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Akku oli tyhjä ja pääsimme lähtemään, kun saimme siihen virtaa. Odottaessamme apua kävi muutama muukin (mies) kysymässä, onko kaikki ok. Suunnaton ärtymys, mitä olin kerännyt koko kauppareissun ajan ja mikä huipentui ehdottomasti auto-ongelmaan, hälveni, kun ystävälliset ihmiset kävivät tarjoamassa apua. On tässä maailmassa kuulkaas paljon hyvääkin.

Jos paremmalla fiiliksellä sitten seuraavalla kerralla.

Ihan just kohta lähden kahden isomman kanssa hypistelemään uutukaista Me&I-mallistoa. Kyllä tätä on taas odotettukin! :) Mukavaa viikonloppua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti