sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Mammutti maratonille

Loman aikana olen pienentänyt ahkerasti lukemattomien lehtien valtavaa kekoa: kun viimeinen Harry Potter tuli päätökseen, tuli tyhjä olo. Jotakin piti saada lukea, se on niitä harvoja tapoja, millä pystyn hetkeksi hengähtämään jopa kesken päivän. Syksyn mittaan tulleet lehdet menivät vielä ihan kevyesti, mutta tuoreimmat lehdet pullistelevat mitäpä muutakaan kuin elämäntaparemontteja, laihdutusvinkkejä ja vertailuja eri ruoka-aineiden välillä: kummassa on enemmän kaloreita, banaanissa vai avokadossa? Perhana, avokadossa moninkertaisesti, ja minä söin juuri puolikkaan. 

Olen aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista ja terveydestä, joskin "alan" lehdet ovat viime vuosina väistyneet perhe-lehtien tieltä. Silloin tällöin valitsen lukemiseksi jonkin tarjous-kampanjan mukana tulleen sportti-lehden. Tänään selailin Me Naiset (mm. vinkkejä itseltään superdietti-Jutalta)- ja Sport-lehteä ("näin valitset oikeat juoksukengät"). Miksi ihmeessä himo lähteä juoksemaan maratonia tulee juuri silloin, kun siihen ei fyysisesti tai henkisesti ole mitään mahdollisuuksia? 

Kun jo pelkkä ripeä askeltaminen saa aikaan vihlontaa ja herättää epätoivoisia ajatuksia (ja epäilyksiä) siitä, palaudunkohan ikinä takaisin omaksi sutjakkaaksi itsekseni? Lankkuhaaste, Juo tarpeeksi-haaste, Peppu timmiksi-haaste, haaste toisensa perään, voi, miksi juuri nyt? MÄKIN HALUAN LANKUTTAA! 

Jep, lankuta ihmeessä, mikäs sinua oikeastaan estäisi. Hitsi kun en oikein osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta, kun tekisi mieli rutistaa sata vatsalihasta, mutta pelkkä istuminen tasaisella lattialla ryhdikkäässä asennossa on omanlaisensa liikuntasuoritus sellaiselle, jonka peilikuvasta tuijottaa kohta kymmenen kiloa paisunut mammutti. Juuri niin, siltä minusta juuri nyt tuntuu: mammutilta. Tai hylkeeltä. Tai norpalta. Ihan sama, mitä suurempi rasvaprosentti, sen parempi.

Onneksi tämä on monesti vain lyhyt kriisi. Huomenna ei välttämättä enää ole niin kurja fiilis ja hyväksyn jälleen sen, että raskaus:


  • kestää perkeleellisen pitkään hyvästä syystä
  • muokkaa kroppaa niin, etten itsekään meinaa tunnistaa sitä
  • saa minut aika-ajoin harkitsemaan jokaista suupalaa, sillä kaikki, mitä suustani lasken alas, tuntuu imeytyvän suoraan pakaroihin ja reisiin
  • päättyy enemmin tai myöhemmin, ja palkinto on mitä mahtavin (eikä sitten enää ole yhtään niin kiire juoksemaan maratonia).

Vaikka itselläni tulee vähän väliä suoraan sanottuna hirveitä "inhoan itseäni ja tätä turvonnutta olemustani"-kohtauksia, ihmiset ympärilläni hyväksyvät sen muitta mutkitta (toisaalta, osa heistä ei edes joudu ikinä kokemaan mitään samankaltaista, joten ehkä sanomisen varaa ei ole). Lapset roikkuvat automaattisesti mukana, heidän silmissään minulla on "vain" iso maha. Touko puristelee tissejäni automaattisesti sylissä ollessaan, niistä on ilmeisesti hyvä pitää kiinni, Eino tuli kerran neljännen raskauden jälkeen puristelemaan saunassa mahaani: miksi tämä on näin ryppyinen? Heille on ihan sama, onko minulla mahamakkara tai kaksi. 


Mutta tuo mies. Siinä se vieläkin on. Vaikka minulla on epäsäännöllisen kokoiset tissit, keloidi-arpea olkapäällä, raskausarpia siellä täällä, huolittelematon alakropan karvoitus (kattaa koko viidakon kaulasta alaspäin, mm. talviaikaan sheivaamattomat sääret), harjaamattomat hiukset, törröttävät polvet, lyhyt selkä, hyllyvä pylly ja selluliittia. Siinä hän on ja lähinnä nauraa minun norppa-viittauksilleni.

Omituista.

Huoh. Jos huomenna lukisin pelkkiä äitiys-lehtiä. Ne ovat paljon armollisempia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti