lauantai 24. tammikuuta 2015

Vertailussa vauva-ajat

Onkohan ihan hölmöä ruveta edes vertailemaan lasten vauva-aikoja? Jos tätä kutsuisi ennemmin tutkimusmatkaksi oman kasvun ja uusien elämäntilanteiden tuomien haasteiden äärelle? No, oli mikä oli, tämäkin jää täysin pintaraapaisuksi, sillä vauvan ensimmäisestä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. 

Jokainen meidän lapsista on erilainen ja oma persoonansa, joten mikä on toiminut toisen kohdalla, ei ole välttämättä toiminut muilla. Tämä kirjoitus painottuukin siksi ennemmin vauva-aikojen haasteisiin minun näkökulmastani, siihen, kuinka oma suhtautumiseni ja kokemukseni ovat kehittyneet vuosien myötä. Avaan myös sanaisen arkkuni niinkin arasta aiheesta kuin imetys: olen pitkän aikaa ollut sitä mieltä, että en käestä aiheeseen sen enempää, mutta viime viikkoina olen törmännyt niin moneen kirjoitukseen ja (kuten arvata saattaa) ihan käsittämättömiin kommentteihin imetyksestä ja kaikkeen siihen liittyvästä, joten minunkin on käännettävä kelkkani ja otettava kantaa. Tai ainakin tuoda esille omat kokemukseni.  

Esikoisen syntymän jälkeen tunteet menivät yhtä vuoristorataa. Kaiken uuden edessä olin yhtä aikaa ihan pihalla sekä niin sinut itseni kanssa kuin olla vaan voi: tämä juttu on minua varten. Ensimmäinen oma lapseni oli suunnilleen ensimmäinen vauva, ketä ikinä pitelin sylissäni, mutta yhtään ei jännittänyt.





Ensimmäisenä päivänä sairaalassa synnytyksen jälkeen kätilö nosti vauvan vierelleni imetystä varten: siis mitä piti tehdä? Maidonnousu tuli minulle täytenä yllätyksenä: ei siis se, että maitoahan sieltä tisseistä pitääkin tulla vaan se, kuinka paljon ja kuinka nopeasti maito nousi. Kuulun niiden onnekkaiden äitien joukkoon, joilta maitoa tulee yli äyräiden, aluksi yli oman vauvan tarpeen. Yhtäkkiä minulla oli sata kiloa painavat, pingoittuneet tissit, joihin sattui suihkussa, nukkuessa ja imettäessä. Jatkuvasti.

Vauva oppi syömään parissa päivässä, tosin minun tissini eivät meinanneet pysyä mukana: ne olivat joko liian täynnä tai liian kipeät. Rintakumien avulla imetys lähti sujumaan ja viiden päivän sairaalassaolon jälkeen pääsimme kotiin. Viisi päivää siksi, että Ainon sokeriarvot olivat alhaiset ja niitä seurattiin pari ylimääräistä päivää.

Ensimmäisten viikkojen aikana maidontulo tasaantui ja me opettelimme elämään vauvan ehdoilla: vaikka vauvantuloon oli etukäteen kyllä valmistautunut, karu todellisuus iski silti moninkertaisena tajuntaan: siinä, missä ennen pystyimme lähtemään viiden minuutin varoitusajalla ihan mihin vain, nyt saatoimme odottaa mahdollisuutta lähteä kolmekin tuntia. Ja vaikka vauva heräsi, ei se tarkoittunut sitä, että pystyimme singahtamaan ovesta ulos heti: ensin vauvan piti syödä tai hänelle piti vaihtaa koko vaatekerrasto, vähintään ainakin vaippa. 

Kun ennen synnytystä pystyin nukkumaan koko yön heräämättä, nyt vauva saattoi herättää tunnin välein. Vaikka sen kyllä tiesi, ei sitä, miltä se oikeasti tuntui, voinut ikinä etukäteen aavistaakaan. Tai kuinka intensiivisesti vauva tarvitsi meitä. Tai sitä, että vaikka olin ensin ajatellut, että vauvahan nukkuu sitten omassa sängyssään (kyllä, minäkin olen ajatellut niin), ei siitä tullut mitään ja vauva nukkui lopulta puoli vuotta minun kyljessäni kiinni. Enkä ollut koskaan tajunnut, kuinka tarkkaan vauvan kasvua seurataan neuvolassa. Tai kuinka paljon ja kauan jälkivuotoa tulee tai kuinka pitkään menee toipua itse synnytyksestä. Noin viikko synnytyksestä menetin ruokahaluni täysin. Iski tietenkin hirveä paniikki, pitihän minun syödö ja juoda. Kuumeen noustessa melkein neljäänkymmeneen (ja se on paljon sellaiselle, jolla peruslämpö on reilut 35 astetta), oli pakko lähteä lääkäriin. Minulla oli kohtutulehdus ja sain siihen antibiottikuurin, mikä vei tulehduksen onneksi mennessään. 

Ensimmäisten kriisien jälkeen ja kun itse pikkuhiljaa toivuin, arki tasaantui: vauva oppi melkein heti syömään rintamaidon lisäksi myös korviketta tuttipullosta, sillä minun oli välillä käytävä koulussa. Minusta tuttipullon ja imetyksen toimiva yhdistelmä oli maailman luonnollisin juttu (ja meille lähes pakollinen) enkä silloin edes osannut ajatella, että jotkut ajattelivat korvikkeen ja tuttipullon olevan itsensä paholaisen keksintö.

Esikoisen kanssa odotin kaikkia uusia kehitysvaiheita innolla: joko kohta voin lähteä hänen kanssaan vaunuilemaan ulos? Joko hänelle saa ruveta syöttämään kiinteitä? Milloinhan hän oppii istumaan, entäs konttaamaan? Oli hirveä kiire vaihtamaan uusia, isompia bodyja ja hattuja tai merkkaamaan puhjenneita hampaita. Aino sai ensimmäiset kiinteät ruoat reilun kolmen kuukauden iässä, imetys kesti puoli vuotta ja tutti kelpasi hänelle vähän liiankin hyvin: pääsimme eroon siitä vasta vähän ennen tytön kaksivuotissyntymäpäiviä.

Ennen Einon syntymää ajattelin, että kaikki on varmasti helpompaa toisella kerralla. Olin oikeassa, ero oli ihan käsittämätön. Osastollaoloaika oli kuin viiden tähden hotelli-loma, vauva oli tyytyväinen, oppi syömään nopeasti ja minun oloni oli itsevarma. Kätilöt kävivät vain välillä tuomassa särkylääkettä jälkisupistuksiin ja etsimässä vauvaa: olin niin tiiviisti kiinni pojassa, etteivät he meinanneet erottaa häntä kapalosta ja peiton uumenista. Pari päivää kuuntelin pienen tuhinaa ja kun esikoinen tuli katsomaan pikkuveljeään, meinasin lentää selälleni: pienestä vauvastani oli tullut yhdessä yössä iso tyttö. Kun hän lähti kotiin, iski ihan hirvittävä koti-ikävä. Onneksi pääsimme lähtemään heti lääkärintarkastuksen jälkeen, vauvan paino oli lähtenyt nousuun ja hän oli kakannutkin jo ns. maitokakkaa eli maitoa hän oli ainakin saanut.

Imetyksessä oli jälleen apuna rintakumit, maitoa tuli onneksi tarpeeksi ja osasin myös varautua imetyksen tuomiin alkuhankaluuksiin. Oli meillä vauvalle pinnasänkykin meidän sängyn vieressä, mutta siinä hän taisi nukkua joskus satunnaisesti päiväunet, yöunia hän siirtyi nukkumaan omaan sänkyyn vasta puolivuotiaana. En edes yrittänyt vastasyntynyttä pinnasänkyyn.

Koska arki vauvan kanssa oli tuttua, uusia haasteita toi kaksi pientä lasta: esikoisella ei ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta pienempää kohtaan, mutta pitihän hänenkin päästä päiväunille, saada ruokaa ja läheisyyttä. Hän sopeutui onneksi nopeasti, mutta harvoin lapset nukkuivat yhtäaikaa päiväunet: juuri, kun kuvittelin saaneeni pienemmän nukkumaan ja olin laittamassa Ainoa nukkumaan, vauva heräsi johonkin ja kaikki meni plörinäksi. Pikkuhiljaa opin kuitenkin toimimaan niin, että lapset saivat tarvitsemansa. Isompien lasten on aina pitänyt oppia tulemaan hetken toimeen myös itsekseen ja esimerkiksi syömään he ovat oppineet aikaisin ja nopeasti, koska minulla ei aina ollut mahdollisuutta hyysätä kahta kerrallaan. Eikä toisaalta ollut kiinnostustakaan, varsinkin, kun huomasin kuinka nopeasti lapset oppivat uusia asioita kun vain sitkeästi harjoittelevat ja itse sietää pientä sekasortoa. Pidemmällä tähtäimellä kärsivällisyys aina palkittiin.

Einokin sai rintamaidon lisäksi korviketta pullosta muistaakseni noin yhden kuukauden iästä lähtien, kun minun piti palata syksyllä koulun penkille. Onneksi sain järjestettyä suurimman osan koulunkäynnistä etäopiskeluksi, mutta aikaahan se silti vei. Kaksi ensimmäistä lasta tottuivatkin alusta asti siihen, että minun oli pakko keskittyä välillä johonkin muuhun kuin pelkästään heihin. Onneksi meitä vanhempia oli (ja on edelleen) kaksi. 





Imetystä kesti neljä kuukautta, ensimmäiset kiinteät ruoat Eino sai reilun kolmen kuukauden iässä. Tuttia hän ei huolinut ollenkaan, tai sitten emme vain tarjonneet sitä tarpeeksi ahkerasti. Toisaalta hän tuli varsin hyvin toimeen ilman sitä eli tuputtaminen olisi ollut turhaa. Kun esikoisen kanssa kiirehdin ja odotin innolla hänen kehitystään, toisen lapset syntymän jälkeen minulla itselläni oli kiire joka paikkaa: oli kiire karistaa raskauskilot, kiire nauttia kesästä, ystävien polttareista ja häistä, kiire jumppaan, juoksemaan ja päästä opinnoissa eteenpäin. Toisaalta osasin nauttia vauva-ajasta paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta kriisi omasta paikasta tässä maailmassa jylläsi voimakkaana.

Kolmannen lapsen synnyttyä kaikki muuttui. Saavutin sisäisen rauhan, eikä enää ollut kiire minnekään. Nyt tiesin, että ei se muu maailma karkaa minnekään, minun paikkani oli tässä, lasten kanssa. Lisäksi stressin- ja kaaoksensietokyky kasvoi sille tasolle, että en jaksanut stressata sellaisista asioista, mistä ennen podin huonoa omaatuntoa tai kannoin turhaa huolta. Sitä myöten huomasin, että kun lopettaa turhan hosumisen, saakin aikaan entistä enemmän. On minussa toki edelleen samanlaista vikaa, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ennen.

Sulon kanssa kaikki onnistui mainiosti. Ensimmäisen viikon aikana kävimme ylimääräisissä painokontrolleissa, koska vauva tykkäsi nukkua ennemmin kuin syödä. Itse en ollut kovinkaan huolissani, näinhän, että vauva voi muuten hyvin. Ensimmäisen viikon jälkeen paino lähti sellaiseen nousuun, että terveydenhoitajat ihmettelivät sitä ihan ääneen. Imetys lähti sujumaan ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin, tosin jossain vaiheessa oli taas otettava rintakumit avuksi, koska iho rikkoutui ja imeminen teki kipeää. Parin viikon sitkeän totuttelun jälkeen rintakumit jäivät pois. Sulo söi pelkkää rintamaitoa ensimmäiset puoli vuotta, vähän niinkuin vahingossa. En ollut missään vaiheessa ajatellut, että täysimettäisin niin pitkään, mutta kun huomasin, että vauva oli tyytyväinen ja kasvoi hyvin, kiinteiden aloitus lykkääntyi. Silloin minulle vasta valkeni termi "täysimetys", enpä ollut aiemmin oikein edes osannut ajatella koko asiaa, olihan tuttipullo kahden ensimmäisen kanssa välttämätön. Sulo siirtyi ennätysajassa omaan sänkyyn nukkumaan: kahden kuukauden ikäisenä hän alkoi nukkua pitkiä yöunia ja kaihomielin kokeilin häntä omaan sänkyyn. Ja siellä hän nukkui, se oli outoa.

Ennen kolmannen lapsen syntymää ei oikeastaan hirvittänyt mikään muu kuin se, kuinka saan kaksi isompaa lasta viihtymään. Sulo syntyi marraskuun puolessa välissä keskelle kiireistä rakennus-arkea, joten minun oli valmistauduttava siihen, että kompromisseja oli tehtävä: kun Sulo oli kaksi viikkoa vanha, pakkasin hänet vaunuihin ja lähdin koko porukan kanssa ulos (mies oli kaksi päivää kotona vauvan syntymän jälkeen, isyysloma käytettiin tehokkaasti hyödyksi talolla). Sen kauemmin eivät isommat olisivat jaksaneet kököttää. Onneksi Sulo oli äärimmäisen tyytyväinen ja itse toivuin nopeasti, sillä Aino ja Eino olisivat tulleet varmaan hulluiksi muuten. Noin viikko synnytyksen jälkeen oloni huononi taas ja kuume nousi. Nyt olin onneksi kokemuksesta viisaampi ja lähdin lääkärille heti, muistan sen päivän kuin eilisen: istuin vauva kaukalossa terveyskeskusen odotusaulassa lähes neljänkymmenen asteen kuumeessa, sairaanhoitaja varoitti, että jonoa on melkein kaksi tuntia ja kysyi, pärjäämmekö me. Jäin odottamaan, en jaksanut enää ajaa takaisin kotiinkaan. Viiden minuutin kuluttua meidät kutsuttiin lääkärin luokse, pääsimme koko jonon ohi. Näin jälkeenpäin harmittaa, kun en tajunnut kiittää päätöksen tehnyttä hoitajaa, ei meitä olisi periaatteessa tarvinnut päästää ohi, olihan sairaana minä eikä vauva. 

Sulo syntyi (hieman odottamattomasti) ehkä parhaaseen mahdolliseen aikaan: vaikka rakentaminen oli ihan vaiheessa ja olisi voinut luulla, että vauvan tulo sekoittaa kaikkea vielä entisestään, kävikin päinvastoin; minä sain jostain kummasta uutta energiaa ja ennen kaikkea ihan muuta ajateltavaa kuin pitkästyttävät budjetit ja rakennuslaskujen maksut. Hankalinta oli yöunille meno: jos mies oli iltavuorossa eli tuli kotiin vasta kymmenen jälkeen tai rakennuksella venähti pitkään, minulla oli välillä suuriakin hankaluuksia saada kaksi isompaa nukkumaan. Vauva oli lähestulkoon aina minun sylissäni että sain hänet pysymään hiljaa eikä pienessä asunnossa ollut muuta mahdollisuutta kuin yhteinen makkarin, joten hulabaloo oli välillä melkoinen. Siinä jos missä hermoni venyivät kilometrien mittaisiksi.





Toukon syntymä ei tuonut enää kovinkaan suurta mullistusta tullessaan: sisarukset ottivat pikkuveljen hyvin vastaan, imetys sujui (jälleen aluksi rintakumien avulla) mainiosti, joskin Toukollakin meinasi ensimmäinen viikko kulua nukkuessa, mutta nyt meidän ei tarvinnut käydä neuvolassa erillisessä punnituksessa, sillä terveydenhoitaja muisti meillä olleen samanlainen tapaus aiemminkin ja luotti siihen, että itse huomaan jos jotakin on vialla. Se oli hyvä ratkaisu, viikon jälkeen Toukon paino lähti nousuun.

Vauva-aika oli mieletöntä: Touko syntyi kesää vasten, eli mies oli ensin isyyslomalla ja melkein heti perään kesälomalla. Vaikka pihassa ja talossa riitti tekemistä, oli ihan luksusta, kun kummallakaan ei ollut kiire minnekään. Mutta mitäpä olisi vauva-aika ilman minkäänlaista tulehdusta? No ei yhtään jännittävä tietenkään. Toukon synnytyksen jälkeen minulle tuli rintatulehdus.





Täysimetin Toukoa puoli vuotta, kiinteiden aloitus meinasi olla (niinkuin Sulollakin) vähän hankalaa, sillä pojat eivät meinanneet millään tottua lusikkaan tai ruoan koostumukseen. Muutaman viikon totuttelun jälkeen syöminen lähti kuitenkin sujumaan.

Kaikkien kohdalla yöimetyksestä on ollut enemmän tai vähemmän hankalaa päästä eroon. Jokaisen kohdalla menetin hermoni jossain vaiheessa ja päätin, että lapsi ei enää yöllä tarvitse maitoa vaan unta. Tissin hamuilu kun häiritsi selkeästikin meidän kummankin yöunia (siinä kohtaa lapsi haki siitä selkeästikin pelkkää turvaa ja syöminen oli vain tapa) ja kun muutaman yön kiukuttelun ja valvomisen jälkeen vauva hyväksyi sen, että tissiä ei enää tipu, nukuimme kumpikin paremmin. Onneksi isommat lapset ovat alusta asti tottuneet yölliseen meteliin (kyllä, heilläkin on ollut siihen tottuminen ja monia öitä on valvottu) eikä pienempien kitinä ole pidemmän päälle haitannut koko perhettä. 

Kaikenkaikkiaan olen tullut samaan johtopäätökseen kuin raskauksien kanssa: vaikka olemme valvoneet, olleet hämmentyneitä, hermoilleet ja stressanneet, koskaan ei tullut mieleen, että yhtään lasta emme enää halua. Osalla lapsista on ollut mahakipua, mitkä ovat valvottaneet öisin ja hankaloittaneet nukkumaanmenoa; sisarusten keskinäiset taistelut ovat venyttäneet hermoja entisestään ja kaaoksen sietäminen ruuhkavuosien keskellä olisi voinut pistää stopin perheen kasvulle, mutta tässä sitä taas ollaan. Mikä hassuinta, meillä se on mennyt niin, että mitä enemmän lapsia on ollut, sitä helpommin kaikki on sujunut.

Mitä imetykseen tulee, omalla kohdalla olen tullut siihen johtopäätkseen, että kun pidän itsestäni tarpeeksi hyvän huolen niin raskaus- kuin imetysaikana, maitoa kyllä riittää. Minusta sanonta "syö kahden edestä" sopii ennemmin imetysaikaan kuin raskausaikaan: silloin saa oikeasti syödä ja juoda niin paljon kuin huvittaa. Siis oikeasti koko ajan. Tai ainakin minä olen saanut, ei ne raskauskilot ole mihinkään sellaisella syömisellä hävinneet, mutta toisaalta ei niitä ole tullut lisääkään. Raskausaikana en ole ottanut stressiä painonnoususta, sillä olen tarvinnut niitä rasvoja imetysaikana. Ja se on ollut minulle tärkeää, olen ehtinyt pudottaa kilot hyvin imetyksen jälkeenkin. Hankaluuksia on ollut, mutta sitkeydellä niistä on päästy yli. Toisaalta tiedän myös, että "yritä vain sitkeästi, kyllä se siitä"-kommentti on ehkä maailman ärsyttävin ja turhin, kaikki varmasti tietävät, että imetyksessä tarvitaan nimenomaan sitkeyttä ja hyviä hermoja.

Itse tiedän hirvittävän huonosti erilaisista rakenteellisista poikkeavuuksista tai ongelmista (esimerkiksi maitorauhasissa), ne ovat tietenkin asia erikseen. Ja voihan niitä poikkeavuuksia olla myös vauvoilla, meillä kävi esimerkiksi Toukon kohdalla todella hyvä tuuri, kun kätilö hoksasi pojan kireän kielijänteen jo synnytyssalissa ja se saatiin hoidettua heti. Jos hän ei olisi sitä huomannut, olisi voinut käydä niin, ettei Touko olisi koskaan oppinut syömään tissiä.

Olen imettänyt lapsia siis 6kk, 4kk, 8kk ja 9kk. Mitään eroa en ole tähän päivään mennessä huomannut esimerkiksi lasten terveydessä, kaikki ovat sairastaneet ihan yhtä paljon, kukaan ei ole allerginen millekään ja kaikki ovat suunnilleen samankokoisia. En ajattele, että hyvä äiti imettää pitkään, koen kyllä olleeni ihan yhtä hyvä äiti ihan kaikille neljälle, minä tykkäsin täysimettämisestä lähinnä sen helppouden vuoksi. Minusta on tärkeintä, että yrittää parhaansa ja jos imetys vie koko perheen ihan loppuunpalamisen partaalle, ei sitä kannata väkisin jatkaa.

Toisaalta minun on hirvittävän hankala käsittää sitä, miksi imetyksestä tehdään niin suuri haloo lähinnä siinä epäonnistuneiden kannalta, mutta toisaalta olen ihan iloinen, että imetykseen kannustetaan ja siitä puhutaan avoimesti eikä julkisen paineen alla tule ainakaan heti mieleen luovuttaa - kun vain sävy olisi hieman positiivisempi. Itse en ole juuri koskaan edes jaksanut vaivautua lukemaan keskustelupalstoja kyseisestä aiheesta enkä ole myöskään jaksanut välittää sukulaistätien "asiantuntevista" kommenteista, minulla on ollut aina sellainen "ihan sama, mitä muut tekevät, minä teen näin"-asenne, mutta jo muutamasta otsikosta ja lööpistä saa kyllä ihan hyvän käsityksen siitä, kuinka paha ihminen osaa toiselle olla. 

Tässäkin asiassa äidit taitavat olla itsensä suurimpia vihollisia. Minusta "hyvä äitiys" mitataan paljon pidemmällä aikavälillä kuin ensimmäisen vuoden aikana. Neuvolaa lukuunottamatta kukaan, ei kukaan ole koskaan kysellyt jälkeenpäin, kuinka kauan olen isompia lapsia imettänyt.

Tästä aiheesta riittäisi jutunjuurta varmasti koko loppuelämäksi, mutta tältä päivältä tämä saa jäädä tähän. Onnellista viikonlopun jatkoa! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti