keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Ainon suusta

Vein tänään illalla Ainoa satujumppaan. Jumpassa oli kaveri-päivä, joten Ainon muutamaa vuotta nuorempi serkku oli meillä mukana.

Kukahan se juuri vähän aikaa sitten kirjoitti, että esimerkiksi automatkat ovat varsin otollisia hetkiä lapsen/lasten kanssa höpöttelyyn ja kuulumisien tiedustelemiseen? En muista, joku psykologi varmaan, anyway, minä kuulin tänään sillä reilun kymmenen minuutin matkalla keskustaan varsin mahtavia juttuja. Tai pitäisikö sanoa ennemmin niin, etten voinut olla kuulematta (itsehän pitäisin automatkoja mieluusti sellaisina aika harvinaisina, rentouttavia hetkinä, jolloin saisin olla ihan hiljaa ja kuunnella musiikkia, kuulen niitä kuulumisia ihan tarpeeksi koko muun päivän; kun lapsia on mukana, se ei ikinä onnistu): kaksi kovaäänistä tyttöä yrittivät kilpaa esittää asiansa,  ja jossain vaiheessa jouduinkin pistämään pelin poikki ja karjaisemaan itse, että "puhukaa yksi kerrallaan eikä tarvitse huutaa!". Tämän jälkeen keskustelut sujuivat ihan ok.  

Kuuntelimme Ainon kanssa Vain Elämää-ohjelman ensimmäisen kauden levyä (eikös se eka kausi ollut missä oli mm. Jari Sillanpää ja Erin?) jo ennen kuin haimme serkku-tytön kyytiin. Lähtiessämme soi "Levoton tuhkimo" en muista kenen esittämänä. Aino kuunteli tarkkaan ja huudahti iloisena: "Se lauloi, että Tuhkimo teki itsestään vampyyrin!". En raaskinut edes korjata.

Kun serkku istahti kyytiin, tytöt keskustelivat mm. siitä, mitä olivat syöneet tänään. Aino kyseli serkultaan, että mitä heillä oli ollut tänään ruokana: "siskonmakkarakeittoa". Aino siihen takaisin, että niin siis sitä sun siskos makkarakeittoa? Hahahahaah, vastaus taisi olla vielä kaiken hyvän lisäksi myöntävä. 

Kun radiosta tuli (en taaskaan muista esittäjää) joku Rio-aiheinen biisi (muistaakseni), missä hoettiin lopussa monta kertaa badadadampamdampampaadaaa (tai jotain sinne päin), serkku ilmoitti iloisena, että äiti tanssi tätä banaani-peppu-tanssia siellä teratterissa (teatterissa). 

Lopuksi Aino tiedusteli minulta hyvin hiljaisella äänellä (aikaisempaan verrattuna) että voisiko hän saada oman lemmikin. Sellaisen pupun. Tai oikeastaan kaksi. Niin että milloin se oikein onnistuu, äiti?

Minusta pupu on jo ihan jees, paljon helpompi toteuttaa kuin hänen aiemmin ehdottamansa poni.

Kävimme jumpan jälkeen Ainon kanssa kahdestaan saunassa. Puhuimme siellä hänen koulupäivästään. Utelin, että missäköhän heidän opettajansa mahtoi olla, sillä heillä oli ollut tänään sijainen. Aino vain hoki, että ope on iltavuorossa. Minä sitä sitten ihmettelin ääneen, että missä iltavuorossa (tekevätkö opettajat nykyään sellaisiakin?). "No iltavuorossa, iltavuorossa." 

Kysyin vielä uudestaan, että missä ihmeen iltavuorossa?

"IL-TA-VUO-RO-SSA!" tyttö vastasi jokaista tavua painottaen, ajatteli varmaan, etten vain tyhmä älyä mitä hän minulle yritti sanoa. Yritin vielä kysyä, että mitähän se opettaja siellä "iltavuorossa" oikein tekee. 

"No kysy iskältä, se on ollut iltavuorossa, se tietää mitä siellä tehdään!"¨

Selvä, minäpä kysyn iskältä. Annoin periksi, mitäpä se minulle oikeastaan edes kuuluu, missä opettaja oikein on. :D

Jos joku tietää paremmin luokanopettajien iltavuoroista, kuulisin  mieluusti lisää. ;)

2 kommenttia:

  1. Ihania juttuja, oivoi :DD Muutenkin tosi kiva blogi sulla, näitä on ilo lukee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukavaa että viihdyt näiden surkuhupaisten juttujen parissa. :)

      Poista