keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Haaveissa yhteinen ruokailuhetki

Niin mukavana ja tärkeänä kun itse pidänkin yhdessä ruokapöydän äärelle istumista, se harvoin meillä onnistuu. Tai kyllä me, varsinkin minä ja lapset, istumme pöydän ääressä yhdessä päivittäin, mutta minun on ihan turha yrittää edes kuvitella syöväni lasten kanssa yhtäaikaa. Tässä siis (jälleen kerran) yksi asia, minkä olen ajatuksissani siirtänyt hamaan tulevaisuuteen ja siihen, että lapset ovat kaikki niin isoja, ettei minun tarvitse olla heitä palvelemassa ihan jokaisessa arkisessa asiassa.

Tässä muutama syy siihen, miksi olen luopunut yrityksistä istua syömään samaan aikaan lasten kanssa:


  • siinä vaiheessa, kun olen saanut viimeiselle lapselle lautasen nenän eteen, ensimmäisenä ruoan saanut huutaa lisää
  • jollakin ruoka on aina joko liian kuumaa (äiti puhalla!) tai perunat ovat liian isoja
  • tulee sotku: esimerkiksi viimeksi tänään Einon maitomuki kaatui pitkin pöytää minkä seurauksena myös Touko kaatoi omansa pöydälle ja huusi teatraalisesti OHO
  • jokin loppuu pöydästä ja sitä on haettava jääkaapista lisää
  • joku haluaa välttämättä leipänsä paahdettuna
  • jollakin tippuu ruokaa paidalle tai housuille: meillä (isänsä sanoin) oman elämänsä Teuvo Lomanit eivät pysty jatkamaan ruokailuaan jos vaatteet ovat likaiset
  • saattuu joku muu katastrofi: lasi, haarukka, lautanen tai leipä tippuu lattialle
  • jo ruokansa syötyä saanut (lähinnä Touko) lähtee pöydästä kädet ja naama ruoassa tai voissa ja minä riennän rätin (minä olen aina pyyhkinyt lasten naamat ja kädet keittiörätillä, nam) kanssa perään

Vaikka meillä kaikki lapset syövät itse ja suhteellisen siististi, yleensä tapahtuu aina jotain. Täysin itsekkäistä syistä olen päättänyt, että en jaksa olla pomppimassa puolen minuutin välein oman ruokani ääreltä pois vaan odotan niin kauan, että lapset saavat syödäkseen. Ja jos jotakin inhoan niin haaleaa, jäähtynyttä ruokaa. 

Tosin harvoin saan senkään jälkeen istua kymmentä minuuttia paikallani: ruoan jälkeen varsinkin pojille tulee yleensä aina vessahätä ja siksi oma ruokahetki ilman yhtäkään "PYYHKIMÄÄN!"-huutoa on suorastaan luksusta. Tai sitten olen unohtanut antaa purkkaa tai pastillia ja estääkseni pöydille kiipeämisen on noustava niitä antamaan. Sitäpaitsi lapsilla tuntuu menevän täysin ohi hokemat kuten "kohta, äiti syö ensin" tai "odota, tulen sitten kun olen syönyt" tai sitten niihin vastataan hokemalla "äiti, joko sinä olet syönyt?". 

Minusta on ihanaa, kun toisille äideille (ja isille) ei tarvitse selittää, miksi "rauhassa" syöminen silloin tällöin on maailman paras juttu. 

Yhteisiä ruokailuhetkiä odotellessa.

2 kommenttia:

  1. Tiedän tunteen. Meillä tosin päivällisen syöminen luonnistuu yhdessä, aamupalat ja välipalat ja lounaat ja sen sellaiset onkin sitten ihan toinen juttu. Auta armias, jos menet ottamaan jotakin mitä lapset ei just sillä hetkellä syö (vaikka toisen väristä leipää) niin alkaa armoton kuulustelu siitä, että miksi sinä nyt tuota syöt ja miksi meille et tuota antanut ja saanko minä palasen. Sekin vielä! Anna äiti pala leivästä, anna äiti maistiaiset milloin mistäkin. Joten... vaikka ne päivälliset yhdessä onnistuukin ja ovat kivoja, niin nuo muut ateriat syön itsekseni ihan omasta vapaasta tahdostani - muuten mun ruokani söisi joku ihan muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu kuulostaa kyllä tutulta! :D Ehkä meillä kummallakin vielä jonain päivänä istuu pöydässä sellainen suht sivistynyt sakki, joka osaa nauttia ruoasta ja hyvästä seurasta ilman vänkäämistä? :)

      Poista