perjantai 20. helmikuuta 2015

Neuvolassa, 37+1

Kävin eilen neuvolassa - taas. Tai siltä nämä viimeiset käynnit tuntuvat, kun suunnilleen viikon välein on tarkastus. Jutusteltiin synnytyksestä, miten olemme siihen valmistautuneet ja miten aiemmat synnytykset ovat käynnistyneet. Itse en osaa ajatella synnytyksestä oikein mitään: milloin se alkaa tai miten se alkaa. Jotenkin on vielä todella skeptinen olo koko touhun suhteen, laskettuun aikaan on kuitenkin vielä vajaat kolme viikkoa ja vaikka terveydenhoitaja sanoi, että synnytyshän voi nyt hyvinkin käynnistyä milloin vain, en oikein usko. Pah, sanon minä.

Verenpaineet, sokerit ym. olivat ennallaan ja puhtaat. Hb oli 115, vähän laskenut mutta silti ihan ok. Terveydenhoitaja tosin sanoi, että synnytyksen jälkeenkin kannattaa syödä rautaa vielä pari kolme kuukautta, että saan rautavarastot ennalleen: verikokeessa joku ferrit-arvo oli 12 (ala-raja 13 ja yläraja 50) eli rautavarastot ovat olemattomat tässä vaiheessa. Hyvän ystäväni sanoin: mikä ihmeen vampyyri-lapsi minulla mahassa kasvaa? :D

Ravinnon puutteesta ei ainakaan tarvitse huolehtia: itselleni on tullut painoa reilusti yli sen "suositellun" puoli kiloa viikossa, mutta ei se mikään ihme ole: liikkuminen on tällä hetkellä ihan olematonta, lähinnä puen lapsia, siivoan hitaalla tahdilla ja löntystelen lasten kanssa pihalla. Ei vain yksinkertaisesti jaksa, ei kykene. Vauva liikkuu mahassa kyllä vallan paljon, voi kun saisi osan siitä energiasta itselleen. Vauva on oikeassa asennossa pää alaspäin, eikä terveydenhoitaja saanut päätä enää "liikkumaan". Sf-mitta oli 33, käyrä on laskenut tasaisesti loppua kohden: tässä kohtaa mitta on sentin tai pari pienempi kuin samaan aikaan neljässä edellisessä raskaudessa, mutta hyvin samoissa mitoissa silti mennään.

Nukkuminen on kamalaa. Sen kerran, kun löydän hyvän asennon, tulee pissahätä. Olen varmasti hullu, mutta odotan niin kovasti vauvan syntymää ja sitä, että mahan hävittyä saan taas nukkua "kunnolla": siedän ennemmin yösyöttöjä kuin näitä pirun särkyjä js rutinoita. Ja kuinka odotankaan sitä mahtavaa tunnetta, kun ei tarvitse käydä kymmenen minuutin välein pissalla!

MUTTA: tänään alkoi hiihtoloma! Olemme koko porukka lomalla, kuinka mahtavaa. Kävimme tänään autohuollon yhteydessä (kirjoitan tästä auto-episodista ehkä myöhemmin, juuri nyt koko juttu ärsyttää niin paljon, että postaus olisi täynnä pelkkää perkelettä) Jyväskylässä HopLopissa. Lapset ovat odottaneet reissua viikkokausia ja nyt se saatiin kätevästi järjestettyä: mies meni auton kanssa huoltamolle ja minä lasten kanssa HopLoppiin. Viimeksi olemme käyneet siellä silloin, kun odotin viimeisilläni Toukoa eli vajaa pari vuotta sitten. HopLop on siitä(kin) mukava paikka, että itse voin parkkeerata itseni johonkin tiettyyn paikkaan ja yrittää epätoivoisesti pitää kaikkia neljää silmällä. Tämä ei tietenkään mitenkään onnistu vaan kadotan vähän väliä koko porukan näköpiiristä eikä auta muuta kuin luottaa siihen, että he pärjäävät. Tai lähinnä Touko, kolme isompaa kyllä löytävät takaisin luokseni. Jälleen kerran täytyy todeta, että lapset (ja minä) voivat olla äärimmäisen onnellisia siitä, että heillä on toisensa: kun minulle tuottaa suuria hankaluuksia jo pelkkä ajatus sokkeloihin könyämisestä, joku isommista löytää pienimmän alta aikayksikön.

Kaikkien ehdoton suosikki oli monta metriä pitkä liukumäki, Toukokin laski ensin Ainon kanssa ja sitten yksin monta kertaa tukka hulmuten. Hitsi kun en kehdannut ottaa kuvia, oli minulla kamera mukana, mutta koska muita lapsia oli niin paljon etten olisi voinut välttyä muidenkin kuvaamiselta, niin päätin keskittyä painamaan ne ikimuistoiset hetket omalle verkkokalvolle.  

Oikein rentouttavaa viikonloppua ja lomaa niille, jotka sellaiseen ovat etuoikeutettuja! <3 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti