tiistai 17. helmikuuta 2015

Pakokauhun vallassa

Eilen se kolahti. Illalla, juuri ennen kuin olin käymässä nukkumaan: ei hitto, vauva syntyy oikeasti pian. Huomenna vauva on täysiaikainen eli vaihtuu viikko 37+0. Meillä se on tähän asti tarkoittanut sitä, että vauvan tuloon on vielä noin kolme viikkoa (edelliset synnytykset 40+2, 40+6, 40+1, 39+3) eli en vielä ole edes pakannut kassia. Enkä täyttänyt sitä "synnytykseen liittyviä toiveita"-lappua minkä sain neuvolasta jo aikoja sitten ja minkä toivotaan olevan synnyttämään mennessä mukana. 

Tulevana viikonloppuna pitäisi käydä katsomassa tilavampaa autoa, kaikki vauvan vaatteet ovat vielä ihan sikin sokin, vaipat on hankkimatta, turvakaukalo jossain missä lie, ÄÄÄK. Kolme viikkoa tuntuu jotenkin niin säälittävän lyhyeltä ajalta verrattuna siihen, mitä on jo takana, mutta toisaalta myös maailman pisimmältä ajalta tämän jatkuvasti raskaammaksi käyvän taakan kanssa. 

Tässä kohtaa raskautta tunnelmat ovat aika ristiriitaiset: toisaalta sitä toivoisi tämän tuskan jo loppuvan ja synnytystä odottaa enemmän kuin mitään muuta, mutta toisaalta sitä ajattelee, että voisiko tämän koko jutun peruuttaa? Että kun en minä kuitenkaan osaa. Enkä pysty. En jaksa, en halua, kaikki menee kuitenkin ihan päin mäntyä, unohdamme lähteä ajoissa sairaalaan tai en jaksa ponnistaa tai ponnistan ihan miten sattuu. Juuri nyt on sitäpaitsi pieni flunssa päällä, hyvä että jaksan edes kävellä niin mitäs sitten, jos lähtö vaikka tuleekin? Tai jos mies on jossain kamalassa taudissa eikä hän voi lähteä tueksi? Tai jos synnytys alkaa keskellä päivää jossain luistinradan reunalla. Tai perjantaina HopLopissa. Perkele, ei pysty.

Kirkkaimpana mielessä siintää kuitenkin se hetki, kun saan vauvan oikeasti syliin. Sitä en malttaisi odottaa, en sitten millään. Siinä hetkessä on jotakin niin ainutlaatuista, etten osaa sitä edes sanoin kuvailla.

Enkä osaa sanoin kuvailla oikein tätä tämänhetkistä olotilaakaan: toisaalta olo on hyvä, maha ei tunnu läheskään niin suurelta kuin aiemmin, vauva vain painaa alaspäin enemmän kuin aiemmissa raskauksissa; toisaalta olo on kamala, jatkuvasti väsyttää, joko ottaa päähän tai sitten ei ota päähän yhtään; flunssa tekee olosta samean ja yöllä joko pissattaa tai närästää. 

Olen käynyt synnytyksen läpi tuhat kertaa mielessäni. Olen kerrannut aikaisempia kertoja ja niitä fiiliksiä, mitä niihin on liittynyt. Pakokauhun vallassa olen jäsennellyt jokaisen päivän aina viikon eteenpäin niin, että jos pikainen lähtö tulee, pystyn selittämään kaiken isompiin lapsiin liittyvän puolessa minuutissa. Todellisuudessa en sitten varmaan muista kertoa mitään. Tässä kohtaa helpottaa ajatus siitä, että en voi itse vaikuttaa tässä asiassa mihinkään: vauva syntyy sitten, kun syntyy ja riittää, että teen parhaani. Isompien lasten kanssa jäävä/jäävät pärjäävät varmasti eikä minkään suunnitteilla olevan väliin jääminen ole vakavaa. 

Luotan omaan kehooni ja siihen, että paineen alla pakokauhu väistyy ja olen itse rauhallisuus, niinkuin aiemminkin.

Eino nauroi minulle koko eilisen päivän, kun kuljin kotona liian pienessä paidassa. Hän kävi vähän väliä silittelemässä mahan paljasta osaa ja kysyi, että miksi maha näkyy koko ajan, eikä sitä palele? <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti