tiistai 3. helmikuuta 2015

Tervetuloa meille, Vakuutusmies

Meillä kävi tänään mies vakuutusyhtiöstä tekemässä tarjouksen.

Lähtöasetelma on tämä: minulla on jo ennalta hieman nihkeä asenne koko juttua kohtaan. Olen tällaisissa tilanteissa sillä kannalla, että jos joku puoliväkisin änkee meille esittelemään mitä tahansa, mikäs siinä, mutta me emme ala esittämään mitään muuta kuin sitä mitä olemme. Ajattelin, että en oikeastaan käestä koko asiaan, hoitakoon isäntä kun kerta on sopinut, me teemme sitä, mitä arki-iltapäivänä yleensä satumme tekemäänkään. 

Loppuasetelma on tämä: asenne on edelleen nihkeä ja olen vakaasti sitä mieltä, että vaikka on hyvä kilpailuttaa tämän sorttiset asiat, me kilpailutamme ne sitten mieluummin siellä vakuutusyhtiön omassa toimistossa tai vaikka puhelimitse.

Vakuutusmies saapui meille tasan neljältä. Touko oli juuri herännyt päiväunilta ja isommat touhusivat mitä lie: yksi rakensi majaa omassa huoneessaan, yksi pelasi sählyä, kolmas rakensi junarataa keskelle tupaa. Saattaa kuulostaa rauhalliselta, mutta on kaikkea muuta: meillä pääsee meteliä karkuun vain vaatehuoneeseen tai saunaan, eikä kumpaankaan vakuutusvirkailijan kanssa voi mennä. Tupakeittiön pöydän äärellä saa varmasti tuutin täydeltä sitä, mitä meidän arkipäivät pitävät sisällään.

Kyllä vakuutusmies varmasti tarjouksen sai esiteltyä, kaikesta huolimatta: Touko tykittää TRIIOOLI-lauluja (lujempaa, hiljempaa, lujempaa, hiljempaa..) dvd:ltä, Ainon huoneesta kuuluu kamalaa ryminää kun majanrakennuspuuhissa pöytälamppu tippuu lattialle, Eino ja Sulo ovat etsineet Ikeasta ostetun tunnelin ja leikkivät sillä erittäin äänekkäästi jotain madon ja mörön risteymää (toinen on putken sisällä ja karjuu täysiä, toinen juoksee karkuun). Minä leikkaan salaattia ja yritän pitää volyymit siedettävällä tasolla: vaikka mieheni ja minä olemme tottuneet puhumaan metelin yli, en todellakaan odota sitä tältä (melko kuivan oloiselta) miekkoselta. Onnistun huonosti, Sulo kiljuu kun Eino röhnöttää hänen päällään eikä Touko malta pitää näppejään erossa dvd-soittimen volyymi-nappulasta.

Meidän lapset ovat vieraskoreita, kyllä, mutta eivät kotona. Oli vierailulla sitten itse presidentti, niin heidän touhujaan se ei tunnu hetkauttavan. Päinvastoin, sitä raahataan vähän väliä jotain lelua tai peliä esiteltäväksi vieraalle, joka on tuskin ollut eläessään tekemisissä tällaisen lauman kanssa. Ei sillä, että minulla olisi ennakkoluuloja, mutta sen vaan jotenkin huomaa. 

Kaiken kukkuraksi omalla miehelläni ei ole kovinkaan hyvää käsitystä meidän vakuutusasioista: minä vastaanotan, maksan ja huolehdin muutenkin tällaiset asiat, joten on vähän urpo olo (siinä kaalia leikatessa) kun kuuntelen sivukorvalla keskustelua, jota minun olisi järkevämpi käydä. Vaikka päätin, etten käestä, en voi olla vastaamatta kysymyksiin vakuutusten laajuudesta (esim. onko meillä henkivakuutus) ja suuruudesta. Hitto, pitikö tähän jotenkin valmistautua? Minä kun luulin, että hän tekee tarjouksen ja that`s it. En minä voi millään muistaa, mitä kaikkea meidän nykyisiin vakuutuksiin sisältyy.

Hillitsen itseni yllättävän hyvin, kun tulee puhe jostain vakavan sairauden varalle otettavasta vakuutuksesta:

"Kun teidän taloudessa sinä (mieheni) taidat kuitenkin olla se, joka sitä rahaa tuo enemmän, olisi sinulla hyvä olla vakuutus, mikä turvaa tarvittavan tulotason jos joudut jäämään pois töistä."

Niin että jos MINÄ tästä nyt sairastuisin vakavasti, koko talous pyörisi ihan niinkuin ennenkin. Nice.

Kävi muuten muutaman kerran mielessä työntää se keittiöveitsi, millä juuri sillä hetkellä leikkasin tomaatteja, sen vakuutusmiehen takaraivoon. Päädyin kuitenkin vain kolistelemaan ruoan pois uunista mahdollisimman mahtipontisesti, että äijä tajuaisi häipyä ja päästää meidät syömään.

AH. Näin, olkaa hyvät, helpottipas. Jälkeenpäin kävi kyllä vähän sääliksi vakuutusmiestä, mutta itsepähän änki kylään. Seuravalla kerralla pakotan mieheni vakuutusyhtiön tiloihin tarjouksia kuuntelemaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti