torstai 12. maaliskuuta 2015

Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä (varoitus: tämä on vuodatus)

Hyvää huomenta. Tällä hetkellä käyn pääni sisällä äärimmäistä taistelua, edelleen:

Mitä ihmeen hyvää tässäkin aamussa on, häh? Aurinko paistaa, on muutenkin mahtava ilma, Aino lähti hyvillä mielin eskariin (niinkuin aina), kaikki ovat terveitä ja niin päin pois. Ja minä, minä kärvistelen edelleen. Mitenkähän näitä ajatuksia oikein pukisi sanoiksi? Yöllä oli vaikka mitä hienoa mielessä, mutta en jaksanut (kyennyt) nousta neljän aikaan kirjoittamaan. 

Omasta mielestäni olen äärimmäisen kärsivällinen tyyppi. Kuten olen tässä nyt vuosien varrella moneen otteeseen kuulut, minulla on hyvät hermot. Mutta nyt niitä kyllä koetellaan toden teolla. Minulle ominaiseen tapaan olen pitänyt suuni kiinni, koska tiedän, että valittaminen ja nariseminen ei auta yhtään - synnytys käynnistyy sitten, kun vauva on valmis syntymään. Jos asiaa kysyttäisiin mieheltäni, hän voisi ehkä kertoa havainneensa pientä ärtymystä käyttäytymisessäni, mihin kärsimättömyys ehdottomasti eniten vaikuttaa. Miksi ihmeessä hermojani ja kärsivällisyyttäni vielä koetellaan? Menkööt koettelemaan niitä, jotka oikeasti ovat lyhytpinnaisia ja joille tekisi hyvää kokea tällaista samanlaista tuskailua. Ärr.

Ja nyt on menossa kuitenkin vasta viikko 40+1. Tässä kohtaa ovat erittäin osuvia jotkut kliseiset sanonnat kuten "jokainen päivä on liikaa" ja "odottavan aika on pitkä". Tässähän saattaa vierähtää vielä parikin viikkoa ennen kuin mitään tapahtuu. 

Suhtaudun välillä hyvinkin kypsästi tähän äärimmäisen turhautumiseen: en voi itse vaikuttaa mitenkään mihinkään; oletettavasti vauva on aina vain kypsempi ja valmiimpi tähän maailmaan, mitä kauemmin hän kohdussa viihtyy; ainakin tällä hetkellä kaikki on hyvin, vauva liikkuu ja voi hyvin. 

Tai sitten en osaa suhtautua yhtään kypsästi: vauva ei synny ikinä (ikuinen valitusvirsi), mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ole; muiden ihmisten näkeminen tuntuu äärimmäisen tuskaiselta, siksi päätänkin vähän väliä linnoittautua seuraavaksi pariksi viikoksi kotiin ja erakoitua; kaikki muut, joilla on laskettu aika pian käsillä, saavat vauvansa varmasti ensin (eikä siinä mitään, olen kokenut tällaisia ohitustilanteita ennenkin, minkäs niille voi, nyyh).

Onnekseni lähestulkoon koko lähipiirini on päättänyt hiljentyä eikä kysymyksiä tuntemuksista tai lähdön merkeistä ole tullut. Jopa mieheni on päättänyt olla kommentoimatta koko asiaa, hän vain kiltisti lähtee aamuisin töihin ja jaksaa kysellä, että miten päivä on kulunut. Lapset eivät onneksi ymmärrä lasketun ajan päälle mitään, joten sen lisäksi että he pitävät minut kiireisenä (polttavat viimeisetkin päreeni tappelemalla jatkuvasti keskenään ja uhmaamalla kaikkea, mitä sanon) he eivät osaa kommentoida vauvan tuloa millään lailla. Ihanaa. Saan siis pyöritellä näitä ajatuksia ihan omassa rauhassa. 

Jossain vaiheessa tuli jo mieleeni, että jos tämä koko juttu onkin vain suuri vitsi? Ei siellä mahassa mitään vauvaa ole, olen vain onnistunut lihottamaan itseni paikallisesti ja uskotellut kaikille (myös itselleni), että olen raskaana? Etsin käsiini tämän kuvan vauvan (hampurilaisen?) tulevan kummitädin facebook-seinältä:


Tästäkö se johtuukin, että koko synnytys ja vauvan olemassaolo on tuntunut pitkän aikaa äärimmäisen absurdilta ajatukselta? En osaa enää ollenkaan kuvitellakaan, että synnyttäisin tai että vauva muuttaa meille ihan pian. Olen jopa unohtanut jännittää sitä, kumpi vauva on, tyttö vai poika. Juuri nyt vauva tuntuu vain isolta, kasvottomalta möykyltä, jonka syntymä lipuu jatkuvasti kauemmas, johonkin saavuttamattomiin. 

Ja sitten kun pääsen yli tästä äärimmäisestä vitutuksesta, vaivun synkkyyteen: mitä jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin, eikä hän synny siksi koska hän ei pärjää kohdun ulkopuolella? Kävin eilen neuvolassa ja sinne tai äitipolille käskettiin olla herkästi yhteydessä jos tunnen jotain omituista tai vauva ei liiku normaalisti: niin että nytkö on entistä suurempi riski tapahtua kaikkea kamalaa? Tai mitä jos itsessäni on jotakin vikaa eikä kehoni ole oikeasti valmis synnyttämään?

Näihin ajautuksiin on kiva herätä yöllä. Kun minä mieluummin heräisin siihen järjettömään kipuun, mikä on viesti siitä, että jotain tapahtuu. Mutta ei. Tuskin sitä koskaan elämässään odottaa kipua näin kärsimättömästi. 

Eilinen neuvolakäynti oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Terveydehoitaja oli varma, ettei näe minua siellä enää, sillä hänkin jotenkin oletti, että koska on näin mones raskaus kyseessä ja edellinen on syntynyt ennen laskettua aikaa, ei tämäkään viihtyisi loppuun asti. Ja paskat. Ei ole vauvan pää kiinnittynyt, niinkuin ei neljässä aiemmassakaan raskaudessa koskaan käynyt. Sf-mitta oli 35 mikä on merkki siitä, että vauva kasvaa edelleen: jes, sitähän tässä vielä kaipasinkin, voivottelua siitä, että toivottavasti vauva syntyisi pian ettei hän ehtisi kasvaa kovin suureksi. Isohan hän on jo nyt, arvion mukaan neljä kiloa. Onneksi olen pakertanut pihalle neljä suunnilleen samankokoista lasta aiemminkin, joten sen suhteen ongelmaa ei pitäisi olla. Verenpaineet olivat alhaalla, pissat puhtaat, ei ole turvotusta, oma painoni oli laskenut kilon per viikko. Seuraava aika varattiin viikon päähän, siellä kuulen toivottavasti muutaman faktan synnytyksen käynnistämisestä (mitä en todellakaan toivo) ja vauva säikähtää niin, että syntyy itsekseen. Yliaikainenhan raskaus on oikeasti vasta joskus viikolla 42 eli tuskin tämän kanssa tehdään mitään ennen sitä. 

Osin huomaan itsekin luopuneeni toivosta, kun suunnittelen juttuja pidemmälle: Aino lähtee huomenna laskettelureissulle koulun kanssa, joten olen puuhannut ja miettinyt hänelle varusteet ja eväät valmiiksi; olen suunnitellut loppuviikon ruoat, menot ja tekemiset eikä niihin kuulu vauvaa. Ehkä sitten parin viikon päästä. Pyh.

Kevätkin nostaisi päätään, jos en velloisi toivottomuudessa jatkuvasti. Olen mukamas yrittänyt pitää ajatukset koossa järjestelemällä (uusi hylly on saanut jo muutaman tavaran kantaakseen, mutta minulta on koko homman punainen lanka kadoksissa enkä oikein meinaa päästä kiinni koko projektiin) ja nauttimalla kevään merkeistä. Ja lepäämällä. Jestas että voi ihmistä väsyttää.



5 kommenttia:

  1. Kyllä se pikkunen sieltä tulee ja varmaan silloin, kun vähiten sitä odotat. Helppohan se on täältä sanoa, tiedän ;) Mutta Rentoudu ja ota iisii, sä osaat tän homman varmasti. Ja vaikka kaikki tuntuu nyt ärsyttävältä, niin mieti että kohta teillä on viides pieni ihme sylissä. Teille on suotu ihania lapsia ja oot pystynyt kantamaan kaikki hienosti. On paljon hyvääkin, vaikka aina ei varmasti helppoa olekkaan. Mutta tsemppiä loppurutistukseen ja täällä jännätään kanssa kumpi sieltä tulee! :) Ps. Avautuminen kannattaa aina, se helpottaa heti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu! :)

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä viimeisiin päiviin! :)

    VastaaPoista