tiistai 10. maaliskuuta 2015

Näin kulutan aikaa

Huomenna on laskettu päivä: ei vieläkään mitään merkkejä siitä, että vauva olisi jo halukas syntymään. Ei mitään. Siellä se jumppaa mahassa käyttäen kaiken jäljellä olevan tilan hyväkseen. Hikkaa ja potkii ja rummuttaa. 

Minua ei harmita, ei itketä. Ottaa vaan ihan helvetisti päähän. Jatkuvasti. Voi että näitä viimeisiä hetkiä, ihan kuin viimeistä kahdeksaa kuukautta ei olisi olemassakaan vaan kaikki kiteytyy näihin viimeisiin päiviin. Vauva ei synny ikinä. Se yrittää varmasti pitää huolen siitä, että en enää ikinä edes haavelisi raskaudesta ja että hän saisi olla ikuisesti perheemme kuopus. Tai jotain sinne päin. Ihan varmasti.

Kun huomasin kehitteleväni kaikenmaailman salaliittoteorioita siitä, että vauva kiusaa minua tahallaan tai että minua rangaistaan nyt suurella kädellä jostakin, päätin, että on tehtävä jotain. On keksittävä jotain muuta ajateltavaa kun tämä jatkuva vellominen tuskassa, mikä on oikeasti lähes olematonta, ei todellakaan vakavaa mutta kuitenkin niin ylenpalttisen kokonaisavaltaista ettei siitä meinaa päästä yli eikä ympäri.

Onneksi lasten kanssa touhutessa päivät kuluvat nopeasti ja ajatukset harhailevat väkisinkin välillä johonkin muualle. Ja tekemistähän tässä talossa riittää aina. Tänään hinkkasin vessanpönttöjä, ikkunoita, imuroin, järjestelin Ainon huoneen sekä korjasin ja teippasin ison kasan lasten kirjoja. Tuo viimeisin projekti on odottanut tekijäänsä oikeasti ainakin vuoden, eli jos jotakin positiivista tästä olotilasta keksin, niin sen, että turhautuminen pakottaa sellaisiin tekoihin, mitkä eivät muuten huvittaisi pätkääkään. Illalla mies asensi myös kauan odotetut hyllyt meidän makuuhuoneen seinälle, huomenna pääsen siis niitä järjestelemään. 



Ja onpahan suunnitelmissa myös vaipanvaihtopisteen luominen kodinhoitohuoneen pöydälle: meinasin päällystää vanhan hoitopöydän pehmusteen ja asetella sen nätisti kodarin tasolle, kätevästi pesualtaan läheisyyteen. Vaipat vielä viereen niin ehkä siellä tulisi oikeasti jokusen kerran vauvan pylly pestyä.

Sitten joskus kun vauva suvaitsee tulla ulos. Ehkä sadan vuoden päästä. Kamalinta tässä on se, että alan oikeasti tottua tähän olotilaan. Pikkuhiljaa taivun kohtalooni ja hyväksyn sen tosiasian, että olen koko loppuelämäni raskaana. Olokin on ollut ihan hyvä, joten mikäs tässä ollessa, jääköön sinne asumaan. 

Huomenna menen neuvolaan. Ihmetelköön siellä sitten, että vielä sitä ollaan yhdessä kasassa. Juu kyllä, niin ollaan, kiitos kun muistutit. Voi jeskamandeera.

4 kommenttia:

  1. Tuttuja ajatuksia :) tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu en varmastikaan ole ainoa, jolla tällaiset asiat pyörivät mielessä. Se lohduttaa, ainakin vähän! ;) Kiitos! :)

      Poista