lauantai 7. maaliskuuta 2015

Perfektionistin päiväkirja #3 (näin perfektionisti valmistautuu synnytykseen)

Ei ole synnytyksestä mitään merkkejä, ei tuntemuksia, ei oloja. Eikä ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, vaan kun synnytys on oikeasti käynnistynyt, se on ollut menoa. Toisaalta, laskettu aika on vasta tulevana keskiviikkona eli pahimmassa tapauksessa kiroan täällä kyllästymistäni vielä parin viikon päästä. 

Aiemmat synnytykset ovat käynnistyneet viikoilla 40+4, 40+6, 40+1 ja 39+3. Kaikki ovat käynnistyneet supistuksilla, vedet ovat menneet vasta kätilön puhkaistua kalvot synnytyssalissa hetkeä ennen vauvan syntymää. Limatulppaa en kahdessa ensimmäisessä havainnut lainkaan, kolmannessa huomasin sen kun supistuksiakin oli jo tullut, neljännessä se irtosi synnytystä edeltävänä päivänä eikä supistusten alkaminen siksi tullutkaan suurena yllätyksenä.

Kävin neuvolassa viimeksi maanantaina (38+5), seuraava aika varattiin keskiviikolle eli lasketulle päivälle. Toivon todella, että sille neuvolakäynnille minun ei tarvitse enää mennä, mutta olen vastahakoisesti valmistautunut siihenkin. Neuvolassa katsottiin perusjutut, eikä isompia muutoksia ollut tapahtunut. Menin ehkä vähän hämilleni, kun terveydenhoitaja kysyi, että onko vauva mielestäni tullut alaspäin eli laskeutunut. Minulla ei todellakaan ole mitään hajua, miltä se mahtaa tuntua tai että sitä voi edes itse huomata. Joo, vauva painaa aina vaan pahemmin alaspäin, mutta niin hän on tehnyt alusta asti. 

Sf-mitta oli 34, aiemmissa raskauksissa se on ollut samoilla viikoilla 35, 35, 34,5 ja 35. Tasaisesti kasvaa ihan keskikäyrän tuntumassa. Olen näiden kaikkien raskauksien myötä tullut siihen lopputulokseen, että tuo sf-mitta ei ole kertonut juuri mitään vauvan lopullisesta koosta: lapset ovat painaneet syntyessään 4030 g, 4340 g, 4120 g ja 3950 g. Oletettavasti siis tämä seuraava tulokaskin on noin nelikiloinen, vaikka mitta kulkee keskikäyrällä.

Tiistaista asti olen voinut aika ajoin todella pahoin (oikein piste i:n päälle tässä loppuvaiheessa). Välillä oikein oksettaa kun olo on niin huono. Vatsa on ollut kuralla eikä ruoka ole maistunut, päivällä olen saattanut nukahtaa sohvalle vaikka yön olisin nukkunut hyvin. Päiväunilta noustessa olen ollut ihan hikinen ja selkää on särkenyt. Tänään on ollut hieman parempi päivä, ilmeisesti vauva painaa nyt suolistoa jotenkin kummasti ja alaselässä paukkuu kylkeä kääntäessä. Tavallista mahatautia tämä ei ole, sillä välillä taas olo on ihan normaali ja muistaakseni ainakin viime raskauden lopulla oli myös pahoinvointia.

Jo tämän viikon olen hysteerisesti tehnyt kaiken loppuun asti ajatellen niin, että jos vaikka ensiyönä lähdetään tai jos vaikka illalla täytyy soittaa tänne joku. Olen yrittänyt huolehtia siitä, että jääkaapissa olisi paljon ruokaa, jotain syötävää olisi jatkuvasti valmiina eikä huusholli olisi ihan kaaoksen vallassa - ihan kuin koko talo romahtaisi jos en laittaisi kaikkea valmiiksi tai he/hän joka tänne lasten kanssa tulee synnytyksen ajaksi olisi täysin kykenemätön käymään esimerkiksi kaupassa tai tekemään ruokaa, puhumattakaan siitä, että pakottaisin heidät sietämään neljän vilkkaan lapsen lisäksi valtavaa sekasortoa. 

Ihan kun sillä olisi oikeasti mitään merkitystä. 

Joka ilta olen laittanut Ainon koulurepun ja vaatteet valmiiksi, neuvonut tytölle itselleen, että tässä on kurahousut ja vararukkaset, muista ottaa sukset mukaan, monot ovat jo repussa. Lisäksi olen muistutellut kohta varmasti jo hermoromahduksen saavaa miestäni kaikesta tulevasta: lauantaina on perhesähly, sunnuntaina Ainolla on kaverisynttärit, tässä hänelle juhlavaatteet ja lahja synttärisankarille valmiina.

Ihan kun näilläkään olisi sen kummempaa merkitystä. Kun olemme kuitenkin lähdön koittaessakin lähestulkoon koko ajan tavoiteltavissa eikä synnytyksessä toivottavasti kestä hirveän montaa tuntia eli iskä ehtii takaisin kotiin alta aikayksikön.

Mutta onhan se nyt kamala ajatus, siis se, että jonkun pitää ihan itse kaivaa lapsille vaatteet kaapeista tai saattaa Aino taksiin. Tai keksiä heille jotain syötävää tai yrittää löytää kodinhoitohuoneen vaate-kenkä-sekamelskasta säähän sopivat varusteet.

Niin että mitäpä jos yrittäisin rentoutua? Jos se synnytyskin käynnistyisi joskus kun en olisi jatkuvasti sellaisessa ihmeellisessä paniikkitilassa. Sitä paitsi en ole jaksanut ajatella itse synnytystä juuri ollenkaan, kun olen panikoinut varmuuden vuoksi kaikkea valmiiksi täällä kotona.

Tällaiselle kaikki-narut-omissa-hyppysissä-tyypille synnytys ja sen käynnistyminen on parasta vastapainoa ikinä: jotakin, mitä ei oikeasti voi suunnitella etukäteen ja mihin ei juurikaan itse voi vaikuttaa. Sitten, kun aika koittaa, on hetkeksi osattava luottaa koko kaaos jonkun muun käsiin. 

Juuri nyt on kyllä sellainen olo, että lähtö ei koita ikinä. Miten nämä viimeiset päivät voivat olla näin pitkiä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti