torstai 26. maaliskuuta 2015

Synnytys

Tänään vauvalle tulee ikää tasan viikko. Sen kunniaksi kaivelen muistista viikon takaiset tapahtumat ja kaikessa lyhykäisyydessään sen, miten tyttö saapui maailmaan.

Heräsin torstain vastaisena yönä pari kerta kummalliseen särkyyn. Kävin vessassa ja juomassa, koska olin hikoillut taas sata litraa. Nukahdin uudestaan enkä ajatellut säryistä sen kummempaa, olihan särkyä jos jonkinlaista esiintynyt viimeisten viikkojen aikana vaikka kuinka paljon. Kun nousin saattamaan Ainon eskariin, voin hieman pahoin. Pohdin jo, että jäämmekö poikien kanssa sittenkin kotiin perhekerhon sijaan. Huono olo meni kuitenkin ohi ja lähdimme kerhoon. 

Pitkin päivää tunsin pientä jomotusta alaselässä, välillä voimakkaampaa, välillä laimeampaa. Välillä oli niin pitkä tauko, että unohdin jo koko jomotuksen. En näistäkään jomotuksista uskaltanut ajatella vielä oikein mitään, olinhan siinä kohtaa raskautta ihan varma, että vauva ei synny ikinä ja meidän olisi mentävä seuraavalla viikolla käynnistykseen. Iltapäivällä lähti kuitenkin se kuuluisa limatulppa. Aluksi en ollut siitäkään varma, mutta pian toisella vessakäynnillä varmistuin asiasta - se se oli, ei epäilystäkään. Uskalsin jo hieman toivoa, vihdoinkin tapahtuu jotain! 

Iltaa kohti tunsin välillä lievempiä, välillä kovempia supistuksia. Kun tuli pidempi tauko, odotin seuraavaa särkyä malttamattomana. Sieltä se aina tuli, ennemmin tai myöhemmin. Taisin torkahtaakin jossain vaiheessa. En uskaltanut sanoa miehellekään koko asiasta, jos vaikka supistukset olisivatkin hiipuneet. Elimme illan ihan normaalisti, kävimme saunassa, keitin lapsille iltapalaksi riisipuuroa.

Siinä puuroa keitellessä seitsemän-kahdeksan aikaan oli välillä pysähdyttävä odottamaan supistuksen loppumista. Tässä kohtaa mieskin jo huomasi, että jotain tapahtuu. Lapset eivät hoksanneet mitään. Kun mies rupesi lukemaan lapsille iltasatua ennen kahdeksaa, minä vaihdoin vaatteet ja keräilin hujan hajan olleet tavarat kassiin. Laitoin myös äidilleni viestin, että millainen tilanne heillä juuri silloin oli. Kun lapset olivat nukahtaneet, vanhempani tulivat ja minä hiissasin kuuman kaurapussin kanssa olohuoneessa. Keräilin Ainon seuraavan päivän vaatteet, laitoin repun valmiiksi ja siivoilin muutenkin illalla levinneitä tavaroita pois tieltä. 

Ennen yhdeksää lähdimme ajamaan Jyväskylään mieheni ja äitini kehotuksesta. "Eikö nyt jo kannattaisi mennä?", itselläni ei ollut vielä mikään hoppu. Säännölliset supistukset alkoivat siis tasan kahdeksalta ja kun olimme ajaneet hetken, supistuksilla ei ollut enää väliä ollenkaan. Jossain vaiheessa meinasin sanoa miehelleni, että ei tarvitse ajaa niin lujaa, ei tässä mikään kiire ole, mutta hyvä etten sanonut, olisin saattanut kuulla siitä muutamaan otteeseen jälkeenpäin. Enkä kyllä enää loppumatkasta tiennyt, miten päin autossa istuisin, joten oli hyvä että jätin sanomatta.

Kun puoli kymmenen jälkeen pääsimme synnytysvastaanoton oville, tunsin jo pientä tarvetta ponnistaa. Onneksi meidät vastaanottanut kätilö hoksasi tilanteen nopeasti eikä mennyt aikaakaan, kun olimme jo synnytyssalissa. Toivoin kivunlievitykseksi lämpöpussia, kätilö oli lämmittänyt sen minulle valmiiksi. Lapsivedet menivät, paine helpotti hetkeksi ja kohta aloinkin jo ponnistaa.

Ponnistusvaihe kesti 14 minuuttia, mutta se tuntui maailman pisimmältä ajalta. Jossain vaiheessa tuntui, että vauva ei suostu tulemaan pihalle, vaikka kuinka hikoilin ja näin vaivaa. Meillä oli onneksi hyvin rauhallinen ja kokenut kätilö ja lopulta puoli yhdentoista jälkeen syntyi tyttö mitoin 4325 g ja 53 cm.  Vauva syntyi ns. avoimessa takaraivotarjonnassa eli kasvot kohti kattoa. Tämä vaatii kuulemma hieman enemmän tilaa ja kätilö yllättyikin, kun kerroimme tämän olevan meillä jo kolmas vauva joka syntyy hiukan erikoisessa asennossa. 

Synnytyksen jälkeen fiilis oli mahtava, yhtään repeämää ei jäänyt ja vauva oli heti virkeä ja aivan ihastuttava. Olimme synnytyssalissa pari tuntia, kunnes pääsimme osastolle yhden aikoihin. Minä ja vauva jäimme lepäämään ja iskä lähti kotiin nukkumaan. Synnytyksen kestoksi merkattiin 2 tuntia 28 minuuttia, ponnistus 14 minuuttia ja jälkeiset 5 minuuttia.

Synnytys meni odotusteni mukaisesti. En tarvinnut lämpöpussia kummempaa kivunlievitystä (vaikka jossain vaiheessa tosin tuntui, että luomusynnytyksen toivominen oli typerin idea aikoihin), pääsimme lähtemään yötä vasten saatuamme lapset nukkumaan ja mikä parasta, kaikki meni loistavasti ja vauva on ihan täydellinen ilmestys.

Niin että miltä se sitten tuntuu, kun saa kuulla, onko syntynyt vauva tyttö vai poika? Tätä minulta kysyttiin aiemman postauksen yhteydessä ja rupesin asiaa sen jälkeen oikein pohtimalla pohtimaan. Kysymys osoittautui hankalammaksi kuin ajattelin. Mehän emme ole koskaan kysyneet lapsen sukupuolta etukäteen, joten sitä on jännitetty aina ihan loppuun saakka. Tai jännitetty ja jännitetty, enemmän olemme jännittäneet sitä, että kaikki menee hyvin. Itse olin ihan varma, että tämä viides tulokas on poika, joten kuten arvata saattaa, olin melko hämmentynyt kun syntyikin tyttö. Heti vauvan synnyttyä on hankala ajatella sukupuolesta oikein mitään, siinä kohtaa on vain onnellinen kun koko urakka on takana ja vauva on kunnossa. Sitä jotenkin kummasti yrittää toitottaa itselleen, että tyttö tuli, tyttö tuli, sitä kuitenkaan oikeasti vielä tajuamatta. Vauvan sukupuoli on iskenyt konkreettisesti tajuntaan vasta kotona kun on hämmästyksissään laittanut vauvalle päälle jotain tytön tai pojan "väristä" (niin kovasti kun pyrinkin tätä jakoa välttämään). Pitkän aikaa vauva on vain vauva, ei tyttö tai poika. Sitä olenkin monesti miettinyt: olisiko minulla erilainen mielikuva vauvasta valmiina, jos olisimme tienneet, onko hän tyttö vai poika?

Ensimmäinen selkeä ajatus oli varmaankin "Onpas kiva kun lapset saavat pikkusiskon". Vaikka ihan yhtä kivaa olisi jos olisivat saaneet pikkuveljen.

Tämän viikon olen iltaisin vain tuijotellut vauvaa: hänen pieniä sormiaan, korviaa, varpaitaan. Minusta on aina yhtä ihmeellistä, että hän on niin pieni mutta kuitenkin niin valmis. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat hioutuneet valmiiksi viimeisten yhdeksän kuukauden ajan minun mahani suojissa. Ja näin jälkeenpäin kieltämättä vähän nolottaa: miten olenkaan kuulostanut kiittämättömältä naristessa kaikenmaailman vaivoista ja viimeisistä, pitkistä päivistä. Nyt kun katson vauvaa, tiedän, että jokainen päivä on tuonut häntä lähemmäs meitä ja jokainen päivä on ollut hänen kehityksensä kannalta todella tärkeä.

Juuri nyt olen vain ääärimmäisen kiitollinen kaikista lapsistamme, en voisi enempää toivoa, he ovat kaikki niin täydellisiä. <3



P.s. Täytyy kyllä myöntää, että on oikeasti ihan tosi kivaa laittaa vauvalle vaaleanpunaiset housut jalkaan. ;)

8 kommenttia:

  1. Mukavan kuuloinen ja nopea synnytys. :)
    Meilläkin kaksi viimeistä syntyneet nopeaan. Poika 1h8min ja tyttö 2h53min. Poika oli onneksemme väärässä tarjonnassa kasvot ylöspäin, muuten olisi syntynyt matkalle (matka sairaalaan kestää sen 50min.). Saa nähdä onko tämä masuasukki kuinka kiireinen tuossa ulostulossa. :)

    Voi että noita suloisia pikku varpaita.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, onpas ollut vallan pikaisia teilläkin synnytykset! Toivottavasti ehditte viidennen kanssa sairaalaan! :)

      Poista
  2. Saat sen kuulostamaan niin ihanan helpolta 😍

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Oon ihan koukussa vauvojen pikkuruisiin varpaisiin. <3

      Poista
  4. Kiitos todella viitseliäästi kirjoitetusta postauksesta!

    Jos tästä oikein ymmärsin, niin tytön tai pojan "saapumisen" ymmärtää sitten pikkuhiljaa, mutta sen tiedon ohi kiilaa aina aluksi kaikki vauvasta huolehtiminen ja uusi perheenjäsen ylipäänsä, lapsen identiteetti rakentuu vasta sen jälkeen arjessa, "paremmalla ajalla".

    Tämä kuulostaa loogiselta. Vaikka minulla sp on ollut tiedossa jo etukäteen, on lapsesta silti löytynyt jotain yllättävää kuten hiusten väri tai silmien väri - joka on ollut erilainen kuin etukäteen kuvitteli. Näihin ominaisuuksiin on sitten ehtinyt tutustua ja ihastua pikkuhiljaa kotona.

    Olipa hauska lukea kokemuksistasi ja hienosti ajoittuneesta synnytyksestä.

    Onnea vielä!

    Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, kaikki loksahtaa paikalleen ajan kanssa. Kiitos! :)

      Poista