torstai 30. huhtikuuta 2015

Kaaoksen selättämistä

Palaan parin kirjoituksen verran viime viikkoon, sen jälkeen yritän päästä kiinni reaaliaikaan, tähän hetkeen.

Viime viikko oli siis vallan kiireinen. Miten se meneekään niin, että kaikki tapahtuu aina samaan aikaan? Samalle viikolle osui minun parturiaika, yhdet vaatekutsut, Liinan neuvola, valokuvaus perhekerhossa, vauva-treffit (nyyttärit), vanhempainvartti, iskän petokoulutus ja oman kylän perhekerho. Siihen kun lisätään lasten harrastukset ja ristiäisten alustavat järjestelyt, päivät ovat täynnä. Lisäksi tietenkin olisi suotavaa saada hoidettua ihan ne perus arkijutut, ruoanlaitot, pyykit jne. 

Kun on paljon mukavaa tekemistä, ne ei niin mukavat tekemiset jäävät helposti tekemättä. Viime viikolla oli pari hyvää pyykinkuivatuspäivää (eli pyykit kuivuivat nopeasti ulkona) joten keskitin pyykinpesun näille parille päivälle. Kun illalla muistin hakea kuivat pyykit ulkoa, ajattelin laittavani ne seuraavana päivänä kaappiin. No, pahimmillaan ne saivat odottaa viikkaajaa kolme päivää. Ja kun ennen viikkausta ehti tulla jo uusi satsi puhdasta pyykkiä odottamaan. Sama homma kaiken muunkin tavaran kanssa: likaisia tai vain hetken käytettyjä vaatteita kertyi pikkuhiljaa ihan joka paikkaan ja epätoivoisesti yritin niitä välillä heitellä yhteen kasaan (mikä ei tietenkään pysy kasassa). Osaatte varmasti kuvitella, millaisia nämä puhtaiden ja likaisten vaatteiden keot seitsemänhenkisessä perheessä ovat. Lisäksi leluja, kirjoja, lehtiä, laskuja, askartelutarvikkeita, kaikkea kerääntyi koko viikon pöydille ja tasoille. 

Vaikka inhoan ihan hirvittävästi sotkuisesta kodista lähtemistä, vielä enemmän inhoan sotkuiseen kotiin palaamista. Ja jälkimmäinen tietenkin johtuu siitä, että on tapahtunut edellinen eli aamulla on ollut niin kiire, että kaikki on jäänyt sikin sokin. Olen tarkka siitä, että sängyt pedataan aina aamuisin ja aamutouhuista tulleet sotkut kerätään suunnilleen omille paikoilleen (juujuu, niponipo). Tämä on varmaan jotain epätoivoista järjestyksen ylläpitämistä kaiken tämän sekamelskan keskellä. No, viime viikolla oli monta aamua, että kaikki jäi levälleen. Minun oli valittava kahden väliltä: joko jätän järjestelemättä ja olemme suunnilleen ajoissa siellä missä minäkin aamuna piti olla tai sitten siivoan kodin ja myöhästymme ties kuinka paljon. Valitsin ensimmäisen. Ja tässä kohtaa niille jotka eivät tiedä: inhoan sekä myöhästymistä että sotkua, joten valinta oli vaikea. :D Minulla on selkeästikin vielä pitkä matka siihen, kun jonain kauniina päivänä tajuan, että minun pitää itse ehtiä töihin ja lasten kouluun JA että niinä aamuina ei välttämättä siivoilla yhtään mitään. Huoh.

Tätä kirjoitusta inspiroi muutama kuva näiltä kiireisiltä päiviltä: jossain vaiheessa pysähdyin ja katselin hämmentyneenä edessäni olevaa "kaaosta". Tästä on pakko ottaa kuva, ajattelin. Ajattelin myös, että kaaos oli oikeasti kamala. Mutta kun katselin näitä kuvia myöhemmin, huomasin itsekin, että eihän tuo nyt niin kamalalta näytä! Mutta sillä hetkellä sen tuntui kamalalta, uskokaa pois. Ihan sellaiselta ylivoimaiselta hommalta, mitä en ikinä saisi selätettyä. Aamupäivän kun roudaa neljän lapsen kanssa ympäri kyliä, tulee kotiin ja väsää häthätää jotakin ruokaa kaikille, sotkun siivoaminen tuntuu ihan todella vastenmieliseltä. Mutta sitten kun on hetken rypenyt itsesäälissä ja kurjuudessa, sitä ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyy toimeen. 

Ja kyllä kyllä, elämisen jälki saa näkyä, siihen tulokseen minunkin on pitänyt tulla näiden vuosien saatossa, mutta kun meillä se elämisen jälki kasvaa välillä niin suureksi, ettei sen seassa mahdu enää edes kävelemään. 

Ruokahuollosta pitää vielä mainita, että siinäkin menen välillä sieltä, missä aita on matalin. Viime viikolla eräänä päivänä tapahtui oikea pohjanoteeraus: keitin lapsille perunoita ja nakkeja (no ne on välillä ihan ok, juu), mutta itse söin ns. RUTKUBURGERIN, jos joku tietää mitä tarkoitan: sellaisen viidenkymmenen sentin purilaisen, missä on mitä pehmeimmät rupusämpylät ja pihvi, mikä ei ole lihaa nähnytkään. Itse en kutsuisi purilaisia välttämättä edes oikeaksi ruoaksi, mutta niin vain minä sellaisen söin kun perunoita ei olisi riittänyt muuten kaikille. Yäk. Söin sentään salaattia sen kanssa.












Yksi huone pysyi järjestyksessä, OMG!

Jokaisen vessan vakiovaruste: lasten vasara.

Onko se nyt mikään ihme, jos tutit ovat aina hukassa? Tämä löytyi kaiuttimesta.
Kun tämä uusi viikko alkoi ja ristiäiset olivat ohi, meidän elämä rauhoittu, jee. Tällä viikolla en ole joutunut hoputtamaan ketään ja lapset ovat saaneet leikkiä leikkinsä rauhassa loppuun. <3 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti