tiistai 30. kesäkuuta 2015

Poikkeus vahvistaa säännön

Sain lukijalta jälleen erinomaisen aiheen pohdittavaksi: teorian siitä, että poikia syntyy leppoisaan, tasaiseen elämävaiheeseen ja silloin, kun äidillä on erityisen huoletonta; tyttöjä taas silloin, kun nainen tuntee itsensä ujoksi, jännittää tai stressaa. 

Hauska teoria. Minusta tämä menee vähän samaan kategoriaan esimerkiksi poika- ja tyttö-raskausmahojen kanssa tai spekulaatioihin siitä, että lapsi tyttö jos odottava äiti oksentaa puolet raskausajasta. Äärimmäisen hauskoja silloin, kun ne pitävät paikkansa, mutta minusta ihan yhtä paljon on niitä tapauksia, missä näissä uskomuksissa ei ole mitään perää. Harmittomia ja hauskoja.

Jos tämä teoria pitäisi paikkansa meidän kohdalla, sehän menisi näin: ennen esikoisen eli Ainon odotusaikaa elämä olisi ollut stressaavaa, seuraavan kolmen kohdalla tasaista ja huoletonta, viidennen kohdalla taas stressaavaa. Heti ensialkuun tyrmäsin koko jutun, sillä ensimmäisenä tuli mieleen, että TIETENKIN aika ennen lapsia on ollu tasaista ja huoletonta. Mutta onko sittenkään? Kun muistelen millainen olen ollut seitsemän vuotta sitten, sanoisin äkkiseltään, että paljon stressaavampi kuin nyt. Se johtuu lähinnä siitä, että lasten myötä olen oppinut hölläämään. Ennen stressasin asioista, mitkä tuntuvat nyt ihan tosi hölmöiltä stressattavaksi. Elämää katsoo jotenkin eri tavalla lapsen syntymän jälkeen ja asiat saavat uudet mittakaavat. Huolettomampi olen varmasti ollut (vai olenko?) ennen esikoisen syntymää, mutta toisaalta matka tähän stressittömämpään minään ei ole ollut lainkaan stressitön (kohta pimahdan tämän stressi-sanan kanssa :D) eli stressiä, ujoutta ja epävarmuutta on ollut silloinkin, kun poikia on syntynyt. Koulua olen käynyt sekä tytön että pojan synnyttyä eli jännitystä esimerkiksi tenteistä, esiintymisistä ja opinnäytetyöstä on ollut tasaisesti, itseasiassa enemmän Einon odotuksen aikana. Töitäkin olen tehnyt pienimuotoisesti aina Sulon odotusajasta Toukon syntymään saakka. Myös hektinen talonrakennus-aika on ollut nimenomaan poikien syntymien keskellä.

Tasaisempaa (lue: säännöllisempää) elämä on ollut ensimmäisen lapset syntymästä lähtien ja kaikkein huolettomin aika on ollut Liinan kohdalla.

Olen edelleen sitä mieltä, että teoria ei pidä paikkaansa. Ainakaan meidän kohdalla. Paitsi jos olen ollut ihan hirveä stressaaja ennen lapsia ja muuttunut jossain välissä leppoisammaksi huomaamatta. Mutta mitään ihmeellistä muutosta tai suurempia mullistuksia en muista tapahtuneen neljännen ja viidennen välissä joten tämän teorian mukaan viidennenkin olisi pitänyt olla poika. Vahvistaako tässäkin poikkeus säännön?

Tämä juttu pistää miettimään omaa itseään ja käyttäytymistää erittäin paljon. Olenko ollut oikeasti huoleton vai salakavalasti stressannut jostain? Olenko oikeasti stressannut lasten jo ollessa osa elämäämme vai onko kiukkupuuskat, harmit ja stressi johtuneet vain väsymyksestä ja uusien asioiden kohtaamisesta? Osaanko edes arvioida mitä oikea stressi on, onhan elämä kohdellut minua tähän saakka aika hyvin? Vähän väliä tätä kirjoittaessa epäilin itsekin omia ajatuksiani.

No entäs vaikuttaako äidin luonne siihen, synnyttääkö hän tyttöjä vai poikia? No ei, tämä tyttö vai poika-hommelihan on silkkaa fysiikkaa ja biologiaa enkä usko, että vanhempien luonteella olisi mitään vaikutusta siihen, kumpaa sukupuolta lapset ovat vaan enemmän siihen, minkä luonteisia lapsista tulee. Mutta onhan näitä hauska miettiä! Tässä kohtaa on pakko lainata pätkä lukijan kommentista, jotta tiedätte, mistä tämä pohdinta sai alkunsa:

"... Yhdellä tädeistäni on tyttö-poika-poika-poika-sarja. Hän on lapsesta asti ollut säpäkkä ja suoranainen pomottaja, joka on pitänyt jöötä isommille veljilleenkin. Vähän kova, eikä stressaa. Sitkeä ja suora. Jos tälle tädille kertoisi odottavansa kolmosia, vastaus olisi "no siinähän se rantapallo vasta venyy".

Toinen tätini taas on saanut tyttö-tyttö-sarjan. Hän on maltillisempi, ei sano vastaan jos tulee jotain missä saattaisi olla tarvettakin puolustautua. Iloinen, herskyvän nauravainen, mutta myös empaattinen, tuntee toisen kivun omissa luissaankin asti. Alistuvainen ja herkkä. Jos tälle tädille ilmoittaisi odottavansa kolmosia, vastaus olisi "mitenhän sen kivun kanssa, pärjäätköhän varmasti"..."

Minussa itsessäni on kumpaakin. Enemmän ensimmäistä. Sitkeyden, kovuuden ja suoruuden olen "perinyt" toiselta mummultani. Jöötä olen pitänyt aina (tai ainakin yrittänyt) ärsyttävän isosiskon ja tyypillisen esikoisen tapaan. Toisaalta minun on aina ollut hankala sanoa ei ja empaattisempi minusta on tullut lasten myötä. Ehkä minulla siksi onkin sekä tyttöjä että poikia. Minun vastaukseni (tai ainakin ajatukseni) kolmos-uutisiin olisi kroonista vauvakuumetta potevalle tyyppillinen "oi, aivan ihanaa, olen kateellinen!" riippumatta siitä, kuka odottaja on. Sen, mitä suustani päästäisin, olisi ehkä enemmän muokattu sopivaksi tilanteeseen ja odottajan itsensä fiiliksiin.

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla myös teidän lukijoiden kokemuksia, tunnistatteko näistä teorioista itseänne?

Kiitos Kaislakertulle tästä erittäin mielenkiintoisesta aiheesta, mistä olisi kaikkein mielekkäintä päästä keskustelemaan kasvotusten, sillä kaikkia ajatuksia ei millään saa ängettyä eikä puettua järkeviksi lauseiksi yhteen postaukseen! ;) Toivottavasti tämä vastaa edes hieman sitä, mitä hait. :)

P.s. Tässä meidän uusi hauvavauva, länsisiperian laika, josta on vielä hankalampi yrittää saada hyvää kuvaa kuin pienistä lapsista.






    

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Pitkän viikon viimeinen päivä

Pikainen tervehdys täältä, meillä on takana piiiiitkä viikko. Tavallista kiireisemmän siitä teki leikkimökki-kioskin ja koiranhäkin urakointi, Einon kaverisynttärit ja iskän "poikien reissu". Tätä viikkoa kuvaa mielestäni hyvin tämä kuva, tosin yksi ainoa tuoli ei ole todellakaan riittänyt, vaan kaikki mahdolliset tasot, lipastot ja tuolit jäivät jatkuvasti pyykki- ja tavaravuorien alle. 


Kun kello löi kaksi lauantaina iltapäivällä, saatoin hengähtää: kaverisynttärit alkoivat eli kaikki mahdollinen oli tehty, herkut pöydässä ja pitkin viikkoa kertyneet kasat selätetty. Iskä lähti heti aamusta virkistysreissulle ja tuli kotiin oikeastaan vasta sunnuntai-iltana meidän uuden perheenjäsemme kanssa.

Ai että mikä uusi perheenjäsen?! No koiranpentu. Sille se sitä häkkiä väsäsi öitä myöten. 

Kaikeasta tästä lisää myöhemmin, pari toivepostaustakin on taas tulossa, lupaan sen! 

Oikein mukavaa ja kesäistä alkavaa viikkoa! :) 

torstai 25. kesäkuuta 2015

Näin meillä: nukahtaminen

Vihdoin sain tämän tekstin aikaiseksi: kohta tulee varmasti jo ainakin kaksi viikkoa kuluneeksi siitä, kun minulta toivottiin postausta liittyen siihen, mikä varmasti on kautta aikain raastanut lähestulkoon jokaikisen vanhemman hermoja ainakin jossain vaiheessa: lasten nukuttaminen. Nukkumaan meneminen, nukahtaminen, nukkuminen. Kaikkein tärkein asia ikinä lapsiperheen arjessa ja voi venäjä kuinka hankala myös.

Unihan on kiistatta yksi tärkeimmistä tekijöistä ihmisen jaksamisen kannalta. Kun on väsynyt, kaikki menee päin honkia. Noin niinkuin kärjistetysti. Kun on nukkunut, sujuu paremmin. Kaikilta, niin vanhemmilta kuin lapsiltakin. Vaikka itse olen suhteellisen kärsivällinen ja pitkäpinnainen, tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka piinaavaa lasten nukuttaminen voi olla. Me olemme rämpineet vaikeuksien kautta voittoon nukuttamisen ja nukahtamisen suhteen, sillä jo pitkän aikaa se on sujunut meillä kuin unelma. Yritän seuraavaksi kiteyttää (mikä tulee olemaan hyyyyvin vaikeaa, sillä tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan) huippuhetkiä, alamäkiä ja oivalluksia nukahtamisesta sekä palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, milloin olemme kamppailleet milloin minkäkin ongelman kanssa. Uskokaa pois, aika todellakin kultaa muistot, sillä valtavan ajatustyön ja pinnistelyn jälkeen minun on edelleen hyvin hankala muistaa oikeastaan mitään mistään muusta hetkestä kun tästä nykyisestä. Parhaani kuitenkin yritän.

Kun Aino oli vauva, hän nukahti iltaisin syliin. Ensin tissille, myöhemmin tutti suussa joko minun tai iskän syliin. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että minulla oli sekä iso maha että iso lapsi iltaisin sylissä nukkumassa - odotin siis Einoa ja tajusin, että esikoisemme on jo reilusti yli vuoden ikäinen syliin nukkuja. Siirryimme nukuttamaan hänet sänkyyn: jompikumpi lauloi tai hyräili sängyssä tytön vieressä niin kauan, että hän nukahti. Tässä kohtaa oli pakko selailla Ainon lapsuusmuistot-kirjaa, sillä muistikuvat ovat olemattomia: Ainolla oli siis tutti nukahtaessa suussa ja toinen kädessä (reilu 1v.). Taistelutahtoa Ainolta löytyi jo tässä vaiheessa, muistan, kuinka hän itki ja huusi, koska ei olisi halunnut nukahtaa. Rauhoituttuaan hän nukahti kyllä nopeasti. Kun Eino syntyi, iskä hoiti yleensä Ainon nukuttamisen. Kyllä kyllä, Ainon ollessa puolitoistavuotias hänet nukutettiin edelleen muistaakseni meidän sänkyyn ja siitä hänet sitten siirrettiin omaan sänkyyn.

Vauvana Eino nukahti iltaisin aina syliini, samalla tavalla kun Aino paitsi ilman tuttia. Jossain vaiheessa, olisiko ollut siinä yksivuotissynttäreiden paikkeilla, nukutimme Einon omaan sänkyyn. Kokeilimme ensin "itsekseen nukahtamista", mutta ei meillä ollut sydäntä jättää toista yksin huoneeseen (aika usein itkemään), joten lyhyen kokeilun jälkeen nukutimme kummatkin lapset samaan aikaa samaan huoneeseen, omiin sänkyihin. Päiväunille Eino kyllä nukahti itsekseen, se on toiminut meillä periaatteessa joka toisella lapsella: Aino nukutettiin, Eino nukahti itsekseen, Sulo muistaakseni nukutettiin, Touko on nukahtanut itsekseen. Nukuttamisella tarkoitan laulamista ja silittelyä, nykyään koko porukalle luetaan kirjaa ja lauletaan

Ainon ja Einon nukuttaminen oli välillä suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kun jompikumpi tai kumpikin sai jonkinsortin iltahepulin, ei sängystä nousemiselle meinannut näkyä loppua. Nukuttamisessa saattoi mennä toista tuntia, eikä niiden pimeiden tuntien aikana mielessä käyneitä ajatuksia ole yhtään ikävä. Hermostuminen oli täysin turhaa, sekin tuli havaittua, kun joskus itsekin jo väsyneenä ja tilanteeseen kyllästyneenä saattoi sortua käskemään ja hermoilemaan ääneen. Nyt pitää nukkua! Eipä paljon auttanut, kun ei nukuttanut niin ei nukuttanut. En todellakaan jaksa muistaa, kuinka monta kertaa kävin palauttamassa lapsia omiin sänkyihinsä tai kuinka monta kertaa laskin tuhanteen kuunnellen lallatusta tai itkua. Se oli nimittäin ainoa keino: pysyä rauhallisena, olla kummemmin noteeraamatta tahallisia ärsytystemppuja ja käydä peittelemässä yhä uudestaan ja uudestaan. Erityisen rankkoina muistan ne illat, kun Sulo oli ihan vastasyntynyt ja iskä oli iltavuorossa: olin siis yksin lasten kanssa kotona nukkumaanmenoaikana eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kun pitää Suloa samalla joko sylissä tai tissillä hyräillessä isommille. Sänkyihin takaisin palauttaminen oli silloin erityisen vaikeaa. Siinä jos missä kärsivällisyys palkittiin ja hermo venyi venymistään. Elimme silloin (kaiken hyvän lisäksi) talonrakennusaikaa, joka oli jo itsessään ihan syvältä.

Käännekohta ärsyttäville illoille oli se, kun Ainolta jäi päiväunet pois. Viimeiseen asti yritimme, että tyttö olisi nukkunut päivälläkin, mutta kun nukuttamiseen käytetty aika alkoi olla pidempi kuin itse päiväunet ja herättyään lapsi oli äkäinen kun ampiainen, päätimme kokeilla, kuinka hän pärjäisi ilman päikkäreitä. Muutama päivä meni äkäisissä merkeissä, pahin väsymys iski nimittäin suunnilleen viiden aikaa eikä siinä kohtaa voinut enää päikkäreitä ruveta nukkumaan, muuten ilta olisi venynyt ihan hirvittävästi. Mutta loppujen lopuksi päiväunien pois jättäminen oli hyvä ratkaisu: illalla uni tuli ihan hetkessä, yöunet olivat niin pitkät, että unta tuli tarpeeksi eikä päiväunien kanssa tarvinnut enää taistella. Oli muuten uskomatonta, kun lapset nukahtivat viidessä minuutissa aikaisemman jopa kahden tunnin sijaan. Einolla oli aina nokkamuki sängyn vieressä ja hän rauhoittui nopeasti silittelyyn.

Meillä tämä on toiminut aina hyvin, koska lasten ei ole tarvinnut aamuisin herätä hoitoon: jos olisimme joutuneet herättämään lapset aamuvarhaisella päiväkotiin, olisi päiväohjelma ollut paaaljon raskaampi ja päiväunet olisivat varmasti olleet tarpeelliset.

Einon kanssa olimme tietenkin jo paljon viisaampia: kun rupesi näyttämään siltä, että illalla ei nukuttanut tarpeeksi, kokeilimme jättää häneltäkin päiväunet pois. Einon päiväunet loppuivat aika tarkkaan kahden vuoden iässä, Ainon kanssa sinnittelimme (ja taistelimme) muistaakseni paljon pidempään. Einon kanssa olimme viisaampia myös esimerkiksi omassa sängyssä nukkumisessa, sillä sittemmin pyrimme siihen, että nukuttaessa lapset ovat omissa sängyissä. Einoa en muista kauhean paljon peitelleeni uudestaan, joten hänen on täytynyt nukahtaa illalla nopeasti ilman vastarintaa. 

Kun Sulo (joka vauvana nukahti syliin samalla tavalla kuin sisaruksetkin) siirtyi noin vuoden iässä Einon kanssa samaan huoneeseen, Aino sai oman huoneen ja kaikki laitettiin nukkumaan yhtä aikaa, toinen meni poikien huoneeseen ja toinen Ainon huoneeseen joko laulamaan tai lukemaan. Muistaakseni minä olin useimmiten poikien huoneessa, sillä Sulo pyrki ahkeraan pois pinnasängystä: lukemattomia kertoja nostin hänet takaisin, peittelin ja toivotin hyvää yötä. Kyllä hän jossain vaiheessa siihen aina kyllästyi ja kävi nukkumaan enkä muista niiden iltojen olleen yhtään niin piinaavia. Kokemus tuo varmuutta, niin se on. Ja pitkää pinnaa. Suloltakin jäi päiväunet pois noin kahden vuoden iässä.

Toukon kohdalla kaikki on ollutkin selvää pässinlihaa. Kun sylissä nukahtaminen tuli tiensä päähän, Aino ja Eino muuttivat yhteiseen huoneeseen ja Sulo ja Touko yhteiseen huoneeseen. Minä toiseen huoneeseen, iskä toiseen. Aikaa kului vaihtelevasti, joskus kymmenen minuttia, joskus tunti. Tätä emme neljän kanssa tehneet kauaa: kun iskällä oli iltavuoroviikko, nukutin lapset meidän sängyssä ensin lukien kirjaa ja sitten laulaen (tämä tapa oli oikeasti tosi mukava, paitsi silloin kun lapsilla tuli kinaa siitä, kuka saa olla minun vieressä), kunnes keksin kokeilla nukuttamista niin, että kaikki olivat omissa sängyissään ja minä luin huoneiden puolivälissä kirjaa. Se toimi kuin unelma. Ja toimii edelleen. Muistan silloin hehkuttaneeni iskälle hänen töistä tultua kuinka lapset nukahtivat viidessä minuutissa. Uskomatonta, viisi minuuttia eikä nukuttamiseen tarvita kuin toinen meistä! Nukuttamisessa meidän sänkyyn ei ollut oikeastaan mitään muuta vikaa paitsi se, että lapset nahistelivat viimeiseen asti jostain, milloin kukakin oli toisen päällä tai peittoa ei ollut tarpeeksi jne. Omissa sängyissään he rauhoittuvat nopeasti ja jotenkin kummasti he myös pysyvät omissa sängyissään. Jossain vaiheessa talvea siirsimme Ainon omaan huoneeseen, koska he saivat joka ilta Einon kanssa iltahepulit eikä kikattaminen loppunut millään.

Edelleen kaikki meidän lapset (paitsi Liina) menevät yhtäaikaa nukkumaan kuunnellen iltasatua. Pienemmillä menee korkeintaan kymmenen minuuttia nukahtaa, Einolla joskus vähän enemmän, Aino jää yleensä hereille, mutta nukahtaa itsekseen ennemmin tai myöhemmin. Joskus laitan hänelle äänikirjan tai musiikkia soimaan. Mitään ihmeellisiä konsteja lasten nukuttamisessa ei ole, kaikki ovat illalla niin poikki, että uni tulee nopeasti. Nyt kesällä Touko on nukkunut harvemmin päiväunia, joten hänkin nukahtaa illalla nopeasti, vaikka keksikin juuri eilen kuinka pinnasängystä kiivetään pois. Toivotaan, että näin on jatkossakin.    

Siinä se taisi olla. Pähkinänkuoressa. Vaikeuksien kautta voittoon, jes. Kysykäähän ihmeessä, jos tarinassa on aukko tai jokin asia jäi askarruttamaan. 

Parhaita huomioita tätä tekstiä kirjoittaessa olivat nämä:

Päiväunet: jos päivällä ei oikeasti nukuta (paitsi alkuillasta), yöunet ovat tarpeeksi pitkät ja päiväunien nukkuminen haittaa yöunille menoa, ne on parempi jättää pois. Vaikka olen miettinyt ja pohtinut pääni puhki mm. lasten aivojen kehitystä ja päiväunien tarpeellisuutta kasvamisessa ym., ei ole ollut mitään mieltä nukuttaa ketään väkisin. Vaikka päivistä ei aina selvitä ilman pieniä tirsoja tai autoon nukahtamisia, pääasiassa meillä tämä on toiminut hyvin näin.

Kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Sitä se vaatii. Ihan pirusti. Ja sitä oivallusta, että mikä sopii toiselle/toisten lapselle, ei välttämättä todellakaan sovi toiselle/omalle lapselle.

Kannattaa kirjata KAIKKI ylös, ihan pienimmätkin seikat. Kun aloin tätä tekstiä mielessäni rakentelemaan, huomasin, kuinka surkeasti muistan kuuden vuoden takaisista ajoista yhtään mitään. Joten: vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi maailman typerimmältä kirjoittaa ylös esimerkiksi lapsen jotain pientä hassua tokaisua tai tekemistä, tee se silti. Kiität itseäsi myöhemmin, ne nimittäin unohtuvat ihan tyystin. Niitä on ihana lukea kuuden vuoden päästä kun lapsen ensimmäisistä vuosista muistaa tasan tarkkaan sen, että saattoi vähän välillä väsyttää. 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Juhannus kuvina

Meidän juhannus kului hyvin perinteisissä merkeissä: saunottiin, syötiin ja hengailtiin mummulassa (vanhempieni koti on varsinainen kesäparatiisi, on ulkosauna, palju, isompi ulkoallas, isot terassit..)  sillä aikaa kun iskä rakensi kotona leikkimökkiä. Edelleen odottaen sitä aikaa, kun kaikki "pakolliset" rakennushommelit on tehty eikä jokaista vapaapäivää tai lomaa tarvitse kuluttaa nikkaroiden. Vielä on pieniä viimeistelyjuttuja kesken ja terassin kate ja kaiteet tekemättä. 

Tai enhän MINÄ mitään nikkaroi, lähinnä hösään pieniä juttuja, maalailen ja siivoilen rakennussotkuja. Ja tietenkin pidän huolen lapsista ja huushollista.

No, anyway, tässä muutama kuva meidän juhannuksesta. Tämän jälkeen yritän saada kasaan pari toive-postausta ja raportoida myös leikkimökki/kioski-projektin etenemisestä. :)













perjantai 19. kesäkuuta 2015

Hyvää juhannusta!

Juhannus on aina juhannus, satoi tai paistoi! Me karkaamme viettämään juhannusta mummulaan, minne kokoontuu meidän lisäksi veljeni perheineen ja kavereineen. Luvassa on saunomista, paljussa pulikointia, juhannuskisat ja tietenkin hirrrrveetä herkuttelua. Me viemme yhteiseen pöytään kanapihvejä, perunoita ja suklaakakkua, mikä tosin sopisi koristelun puolesta paremmin johonkin syksyn sadonkorjuu-juhlaan..

Mukavaa juhannusta, pitäkää toisistanne hyvä huoli. <3



P.s. Liina täyttää tänään tasan kolme kuukautta. Apua (taas). Yritin ottaa meistä "peili-selfien", mutta tyttöä kiinnosti juuri silloin kaikki muu kuin peiliin tuijottelu. Noh, tässä hyvä yritys plus mun veli. :)



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Viisvee

Meidän Eino täyttää viisi vuotta! VIISI vuotta, käsittämätöntä, hassua, kummaa ja mitä kaikkea. Epäreilua ja toisaalta tosi reilua: kun on kiva, että lapsi kasvaa, oppii uusia juttuja, itsenäistyy ja tulee omatoimiseksi, mutta ei ole kiva, että yhä kauempana ovat ne ajat, kun kuuntelin pikkuisen tuhinaa vierelläni, katselin kun hän lähti konttaamaan, kävelemään, kuuntelin ensimmäiset sanat. Ne päivät eivät koskaan tule takaisin. Koskaan. Kaihoisasti voin vain yrittää muistella, miltä silloin tuntui, kun pieni rauhoittui silmänräpäyksessä syliini tai nukahti uudelleen, kun kävin silittelemään hänen poskeaan. 

Nyyh.

Toisaalta, ei tämä nykyinenkään yhtään huono ole: tuo vauhdikas tyyppi (plus kaikki neljä muuta tyyppiä) on osoitus siitä, että jotakin olemme varmasti osanneet tehdä oikein. Usein jään itsekseni ihmettelemään seuratessani lasten touhuja, että nämä ovat meidän lapsia: ME olemme "kasvattaneet" heidät ja päässeet heidän kanssaan näin pitkälle. Lapset kasvavat hienosti, he ovat onnellisia, heillä on turvallinen koti, paljon kavereita, heillä on toisensa ja meidät. Se on paljon, kuulkaas. Heillä on kadehdittavan paljon kaikkea, sitä pitäisi muistaa arvostaa paljon enemmän. 

*huokaus*

Eino on lapsi, joka ei halua kävellä. Hän mieluummin juoksee, pomppii tai loikkii paikasta toiseen. Oikeasti, aika harvassa ovat ne kerrat, kun pojan näkee rauhallisesti kävelevän jonnekin. Eino rakastaa pelaamista ja liikuntaa: jääkiekko, jalkapallo, pesäpallo, koripallo, sähly, uiminen, pyöräily, nintendo-pelit, Afrikan tähti, muistipeli... Peli kun peli, laji kun laji, Eino on aina mukana. Ja on hän kyllä hyvä. Ikäisekseen hän on oppinut esimerkiksi luistelemaan ja lyömään pesäpalloa huikeaa vauhtia, en edes muista, kuinka monta kertaa meiltä tultiin viime talvena kysymään minkä ikäinen poika oikein on, kun noin hienosti jo luistelee ja pelaa. 

Mutta se on hänelle intohimo. Tietysti asiaa auttaa se, että Eino on fyysisesti hyvin kehittynyt pienestä pitäen ja kun hän jotakin päättää opetella, sen hän  myös opettelee. Vaikka verenmaku suussa. Kompastumisilta ja haavereilta ei olla säästytty (vauhdikkuutensa ansiosta Eino on myös aika etevä kaatuilemaan), mutta ne eivät ole poikaa koskaan haitanneet eikä hän lannistu, vaikka kuinka harmittaisi. 

Viikko sitten Eino oli aivan liekeissä, kun hän pääsi pelaamaan pesäpalloa itseään reilusti itseään vanhempien lasten ja nuorten kanssa. Kun sai oikeasti pelata, ihan tosissaan. Iskä on Einolle tärkeä pelikaveri, milloin mikäkin nurkka muuntuu peliareenaksi, kun Eino rakentaa maalin ja pistää pelin pystyyn. Iskä toimii yleensä maalivahtina. Ja superhyvänä "valmentajana" ja tsempparina myös. 

Vaikka joskus tuntuukin, että tämä poika ei pysy paikallaan sitten hetkeäkään, on hänellä uskomaton taito pysähtyä tekemään tarkkuutta vaativia juttuja. Olenkin täällä blogissa monesti äimistellyt sitä, kuinka hyvin kaikki askartelu- ja näpertelyhommat pojalta sujuvat. Esteettisyys on hänelle myös tärkeää, se ei olekaan ihan sama, minkä värinen helmi kaulakoruun pujotetaan. Sama koskee vaatteita ja kenkiä: hän on hirveän tarkka siitä, että vaatteet ja kengät ovat sekä mukavia päällä että hyvän näköisiä. Pieniä neuroosejakin hänellä on havaittu, esimerkiksi kengännauhat eivät saa lepattaa vapaana vaan ne pitää tunkea kengän sisään. Lepattavat nauhat, vähänkään märkä vaate, rullaantuneet hihat tai lahkeet = itkupotkuraivari ja katastrofi. Eino on hyvin onnellinen uusista vaatteista eikä häntä todellakaan haittaa saada pehmeää pakettia. 

Eino on lapsi, joka kömpii viereeni aamulla ja mumisee "äiti, rakastan sinua.". Hän on herkkä ja arka uusissa tilanteissa. Äärimmäisen äkäinen ja lyhytpinnainen nälkäisenä ja väsyneenä. Eino syö paljon. Siis todella paljon. Hän on ennakkoluuloton maistelija, kaupasta hän valitsee kaikkein eksoottisimmat hedelmät ja vihannekset. Hänen lemppariruokiaan ovat lasagne ja kananmunakastike. Lempparihedelmiä omena, päärynä ja kiivi. Eino nukkuu paljon, nukahtaa nopeasti mutta on hidas herääjä. Hän on myös vetkuttelija, joka keksii kaikki mahdolliset tekosyyt sille, miksei voi siivota, pukea tai mennä nukkumaan silloin, kun pitäisi. Einon hampaiden pesussa menee sama aika kun muiden kolmen pesussa yhteensä. Hän ihmettelee ja kyselee edelleen loputtomiin, hän on äärimmäisen utelias, kiinnostunut yksityiskohdista, luonnosta, kasveista, eläimistä, luonnonilmiöistä ja toisinaan asioista, joita minun on hirvittävän vaikea selittää hänelle tyhjentävästi (esimerkiksi ukkonen, kuolema ja Jeesus). Hänellä (niinkuin kaikilla lapsilla, ainakin välillä tuntuu siltä) on erinomainen muisti, kun hänelle jotain lupaa, on se myös toteutettava. Eino on reilu kaveri, joka tulee toimeen kaikkien kanssa (sisaruksia lukuunottamatta, joiden kanssa hänellä on jonkinsorttinen viha-rakkaus-suhde ;)). Mieluiten Eino kulkisi aina alasti eikä hän siedä kuumia löylyjä.

Einolle koti on kaikki kaikessa. Vaikka hän tykkää reissaamisesta, retkistä ja yökyläilyistä, on hän vähän ajan päästä sitä mieltä, että "eikö voitaisi mennä jo kotiin?". Eino haluaisi kuulemma olla isona jääkiekkoilija ja kasvitieteilijä. <3











maanantai 15. kesäkuuta 2015

Syntymäpäiväjuhlat

Viikko sitten meillä juhlittiin 2-vuotiasta Toukoa ja 5-vuotiasta Einoa. Poikien varsinaiset syntymäpäivät ovat niin lähekkäin, että juhlien yhdistäminen on kätevää sekä meille että vieraille, jotka kutsuttaisiin joka tapauksessa kumpiinkin juhliin. Kahtena päivänä kävivät mummut, papat, kummit, tädit, enot, serkut ja ystävät. Juhannuksen jälkeen olisi vielä tarkoitus järjestää Einolle ihan ensimmäiset kaveri-synttärit.

Kutsut väkersin jämä-tarvikkeista ja vaikka olen ihan pihalla tästä viiksi-villityksestä, sellaiset päätyivät poikien kutsukortteihin. :D


Voisi varmasti kuvitella, että tämänsorttisten juhlien järjestäminen on meillä yhtä kaaosta, on se kaikkea muuta. Pienen pienestä stressistä huolimatta kaikki hoitui erinomaisesti: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Varsinainen häslinkin alkaa varsinaisesti silloin, kun 17 lasta, heidän vanhempansa, sukulaiset ja ystävät änkeytyvät (vaihtelevasta säästä johtuen) meidän tavallisesti niin tilavalta tuntuvaan tupaan. Mutta voisiko mukavampaa olla, oikeasti? Ei ole mitään niin hienoa, kun nähdä synttärisankareiden ilo ja hämmennys, kaikki täällä ovat tulleet HEIDÄN juhliin, heitä varten. Ihan mahtavaa! En koskaan löydä sanoja sille tunteelle, kun jälkeenpäin ajattelen kaikkien läheisten vaivannäköä ja läsnäoloa. Kiitollisuus, se se voisi olla. Ehkä. Vähän turhan laimea sekin on.

Kiitos taas erityisesti lasten mummuille eli minun ja mieheni äideille, jotka osallistuivat jälleen kerran tarjoilujen tekemiseen.

Synttäreillä syötiin pizzaa ja patonkia sekä levitettä, jälkkäriksi oli kahta eri kakkua, jätskiä ja vaahtokarkkeja. Ensin ajattelimme, että viisi pellillistä pizzaa riittää, mutta onneksi täytteitä oli paljon ja teimme vielä kaksi lisää, sillä montaa palaa sitä ei sunnuntai-iltana ollut jäljellä. Minä tykkään, että vieraat saavat kyllikseen syötävää eikä kenenkään tarvitse miettiä, että kehtaakohan enää ottaa lisää. Vähempikin riittäisi, tiedän, mutta minusta näin on kiva.

Kakkuja oli kaksi: täytekakku ja suklaakakku. Täytekakun päälle iskä taiteili jalkapallokentän, mikä on ihan omiaan meidän pelihullulle viisivuotiaalle. Jalkapallokenttä-setin (strösselit, pallot ja valkoinen kuorrute) löysin tavallisesta ruokakaupasta. Suklaakakun päälle muotoilin sokerimassasta Ti-Ti Nallen Toukoa ajatellen. Mainittakoon erikseen, että mieheni kysyi täytekakkua koristellessaan, että "laitaksä tän blogiin?". Haha voi ei, vähänkö minua huvitti. Toisen maininnan ansaitsee ehdottomasti sokerimassa-nalle, jonka vartalo vähän lösähti tekovaiheessa ja lopputulos näyttää hieman eräältä suomalaisille hyvinkin tutulta laulajalta, jonka biisi Kahvimaito ihastuttaa ja vihastuttaa juuri tällä hetkellä radioissa. Kaikella kunnioituksella.

Ja vaikka aina ennen olen suorastaan karttanut kaikkia juhla-tarvikkeita, missä esiintyy esimerkiksi Salama, Dusty tai joku prinsessa, pehmenin kerta kaikkiaan kaikkien servettien ja pillien äärellä. Eino pitäisi näistä niiiiin paljon. Enkä siis voinut jättää niitä ostamatta. Ja niin hän pitikin. Ihan tosi paljon. Eli hiiteen kaikki hienostelut, suunnitelmat hienoista, äitiä miellyttävistä mustavalkoisista pilleistä ja muista jutuista, pojat olivat iloisia ja se riitti. <3











Toukolle koko synttäriviikonloppu oli yhtä hämmennystä: hän on vielä sen verran pieni, että ensimmäisten pakettien jälkeen loput menivät enemmän tai vähemmän ohi enkä oikein tiedä, hoksasiko hän oikein missään vaiheessa, miksi joku kävi alituiseen toivottamassa hänelle "onnea" tai "hyvää syntymäpäivää". Juhlat olivat kohokohta siis erityisesti Einolle, joka on jo lopputalvesta saakka laskenut öitä kesään ja synttäreihin.



  
Lahjat olivat kaikki poikien mieleen, oli legoa, duploa, vaatteita, pyssyjä, pomppupalloja, ritari-varusteita.. Näin niinkuin äidin näkökulmasta on kivaa, että lahjoja on vähän joka sorttia, sillä jos jokainen lahja olisi lelu, hukkuisimme niihin alta aikayksikön. Itse pidin varsin hauskana Toukon saamaa musta-valkoista paitaa, missä on teksti " It wasn't me! The other boys did it". Sopii Toukolle kuin nenä päähän.




Vaikka lahjat on osoitettu synttäripäivänä "vain" sankareille, on varmasti sanomattakin selvää, että kaikkihan niillä leluilla leikkivät - varsinkin sitten, kun niistä on ensimmäisten päivien hohto hävinnyt. Minä henkilökohtaisesti olen nauttinut suunnattomasti poikien saamasta Muumiperheen lauluretki-cd-levystä, minkä mukana tuli myös nuotit sisältävä kirja. Aivan älyttömän ihania lauluja, suosittelen. Tätä kuunnellaan meillä nyt aina ja joka paikassa. Einon suosikki-lahjaksi (tämä tosin vähän vaihteli joka kerta kun kysyin) osoittautui pyssy, mikä kuvassa hyvin näkyy. Myös tuo Noshin aivan ihana froteeponcho on uunituore synttärilahja, uintikelejä odotellessa. <3



Kiitos tuhannesti kaikille mukana juhlineille. :)     

torstai 11. kesäkuuta 2015

Herkkukanasalaatti

Tässä teille kesäherkuttelua varten sellaisen kana-salaatin ohje, mitä me kutsumme herkkukanasalaatiksi ja jonka reseptin löysin vuosia sitten ystäväni kanssa, kun etsimme jotain uutta ja hyvää reseptiä. No, sen jälkeen ei olekaan tarvinnut etsiä uusia kana-salaattien ohjeita, tästä tuli nimittäin kertaheitolla yksi suosikki-salaateista.

Salaattiin tarvitaan kanaa, wock-vihanneksia, vihreää salaattia, pastaa, ranskankermaa ja valkosipuli-tuorejuustoa. Aineksia voi sekoittaa mielensä mukaan, minä laitoin tänään näin:


n.500 g hunajamarinoituja kanasuikaleita
pussi jääsalaattia
n.300 g pastaa
pussi wock-vihanneksia
200 g ranskankermaa
100 g valkosipuli-tuorejuustoa

Pakaste-vihanneksia saa kaupasta jos minkämoisia, minä laitoin tällä kertaa klassisia perus-vihanneksia. Ensin siis paistetaan kanat (minulla oli kanan rintafileitä, pilkoin ne ja maustoin rypsiöljyllä, hunajalla ja suolalla, mutta voi laittaa myös valmiiksi hunajamarinoituja suikaleita) ja vihannekset pannulla. Sitten vain keitetty ja jäähtynyt pasta, pilkottu salaatti, kana-vihannes-hässäkkä, ranskankerma ja tuorejuusto sekaisin. Anna maustua ja nauti! Tuorejuustoa voi laittaa enemmänkin, varsinkin, jos pastaa on paljon. Pääasia on, että salaatista tulee mehevää eikä se jää kuivaksi.




Salaatti menee mielestäni erinomaisesti niin iltapalana kuin kunnon ruokanakin. Sen verran tuhtia tästä aina tulee, että käy hyvin myös evääksi, pala ruisleipää kaveriksi ja avot, johan taas jaksaa.

P.s. Että voikin ihminen tulla pienestä iloiseksi: sain tänään uudet, kauniit patakintaat! Nämä löytyivät Siwan poisto-korista ja olivat kuulemma ihan minun tyyliset. ;) Kiitos äiti!




P.p.s. Ostin tänään vahingossa talouspaperia wc-paperin sijaan. Huomasin asian vasta, kun mies ihmetteli illalla vessan ovella, että eikös minun pitänyt ostaa vessapaperia. Huoh, no, kyllä talouspaperillakin pyllyjä pyyhkii.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Valkoisesta taas valkoinen?

Enpä olisi uskonut, että saisin enää ikinä millään ilveellä keittiön pöytäliinasta valkoisen. Pöytäliina oli alunperin siis vitivalkoinen kernivahakanga, tällainen:


Taimi-kernivahakangas

Kuten arvata saattaa, pöytäliina EI ole pysynyt meillä (kovista ponnisteluista huolimatta) valkoisena. Meidän lapset rakastavat ketsuppia yi kaiken. Ja lasagnea. Tomaattikastike = vitivalkoisen vahakankaan pahin vihollinen. Huolimatta siitä, että lapset osaavat syödä suht siististi, ei tahroilta ole vältytty. Joko tahra pitää pyyhkiä välittömästi pois tai sitä ei saa tulla ollenkaan, jos halajaa pitää valkoisen valkoisena.

NOH, koska tämä on meillä ilmeisestikin sula mahdottomuus, olin jo luopua toivosta. Pöytäliina on muutaman kuukauden jälkeen käyttökelvoton, that´s it. Kuulakärkikynän jälkiäkin siihen oli tullut. Parisen viikkoa sitten laitoin pöytäliinan pyykkikoneeseen ja käsinpesuohjelman pyörimään. Tiesin tämän toimenpiteen olevan täysin turha, olinhan hinkannut pöytäliinaa vaikka minkälaisilla myrkyillä, ihmesienellä, hiuslakallakin.

Vein pöytäliinan ulos pyykkinarulle. Sydämeni itki verta, luonnonvaloa vasten tahrat näkyivät vielä selvemmin. Punaisenoranssi suorakaiteen muotoinen läntti valkoisten reunojen keskellä. Nyyh. Kamalaa.

Mutta sitten: AURINKO. OMG, muutaman päivän narulla oltuaan tahrat alkoivat kadota, kunnes niitä ei juuri enää näkynyt. En ollut uskoa silmiäni, joka päivä äimistelin asiaa miehelleni: katso, se on taas valkoinen! Kuulakärkikynätahratkin katosivat. Olin kyllä kuullut auringonvalon vaalentavasta vaikutuksesta aiemmin, mutta olin varma, ettei se näin pahoihin tahroihin saati vahakankaaseen tepsisi. Mutta kyllä se tepsi.

Kaiken tämän hämmennyksen jälkeen mietin, että MIHIN ne tahrat katosivat? Vahakangas on kuulemani mukaan tunnettua juuri siitä, että se imaisee pahat tahrat (esimerkiksi kuulakärkikynä) itseensä niin, että niitä on lähes mahdoton saada pois. Auringonvalossa nekin hävisivät.

Auringovalo haalistaa varmasti värejä ihan noin yleisestikin, mutta koska tämä kyseinen pöytäliina on yksivärinen eikä siinä ole värejä mitkä haalistuisivat, sen saattoi jättää huoletta paisteeseen moneksi päiväksi. Seuraavaksi taidan ripustaa aurinkoon valkoisen aluslakanan, mihin joku on taiteillut punaisella, paksulla tussilla isoja viivoja. Jee.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Loma-arki: perjantai + viikonloppu

Huuuuhhhhhh, olipahan viikonloppu! Meillä juhlittiin kaksi- ja viisivuotiaan syntymäpäiviä lauantaina ja sunnuntaina, nyt on veto pois. Mutta ennen varsinaista synttäripostausta pikakelaus siitä, mitä meillä viikonloppuna tapahtui.

Perjantai aamupäivä meni yleissä järjestelemisessä: laitoin pyykkiä, pesin vessat, roudasin tavaroita omille paikoilleen. Lapset viihtyivät pihalla, kävimme yhdessä purollakin. Maksoin laskuja. Tein ruoaksi perunamuussia, lihapullia ja uunimakkaraa. Yritin saada Toukon päiväunille, mutta ei siitä tullut mitää, häntä ei vain nukuttanut tarpeeksi (heräsi aamulla vasta ennen yhdeksää). 

Josssain vaiheessa iltpäivää iskä tuli kotiin, tein ostoslistan ja lähdimme käymään kaupassa. Kauppareissun jälkeen kävimme lasten toiveesta vielä jätskikioskilla. Toukon kummitäti jäi meille saunomaan, monivaiheisen ostosreissun aikana nappasimme hänet keskustasta kyytiin. Ennen saunaa väkersin toiseen synttärikakkuun sokerimassasta Ti-ti Nalle-koristeen. Iskä siivoili takapihaa ja terassia. Lapset olivat nukkumassa vasta jotenkin yhdeksän jälkeen. Järjestelin vielä vähäsen paikkoja, Liina kävi yöunille yhdentoista maissa, me menimme perässä puolenyön aikaan.


  
Lauantaina väänsin koko aamun pizzaa. Ensimmäiset vieraat tulivat kahden aikaan, siihen mennessä olimme saaneet melkein kaiken tehtyä, itse näytin vielä ihan korppikotkalta. Meikit naamariin ja jauhoiset vaatteet veks, pian tupa olikin täynnä porukkaa. Koti hiljeni ennen kymmentä saunomisen ja siivouksen jälkeen. Sunnuntaina ei ollut niin kova kiire, kävimme ennen seuraavien vieraiden tuloa Pelastakaa Lapset ry:n järjestämässä lasten tapahtumassa, oli pomppulinnaa, muskaria, Urpo ja Turpo-nallet, ratsastusta ym. Kotona iltapäivällä imuroin pikaisesti, laitoin lauantailta jääneet rippeet pöytään. Vieraiden lähdettyä lähdin lasten kanssa käymään mummulassa saunassa, iskä lähti kalalle. Eipä tarvinnut illalla kenenkään odotella unta kovin kauaa. 

Noin se suunnilleen meni. Kasaan kyllä juhlista paremman koosteen kuvineen kaikkineen, nyt rupean eväiden tekoon, tarkoitus olisi lähteä koulun pihalle (kävellen ja polkupyöräillen) eväsretkelle.

Aurinkoista päivää! :) 

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Loma-arki: torstai

Liina herää ennen seitsemää syömään, mutta nukahtaa vielä tissille. Nousemme pikkuhiljaa puoli yhdeksän aikaan, Touko on ensimmäisenä hereillä. Aamupalankin saamme syötyä jo yhdeksän jälkeen.

Aamupäivä kuluu lähinnä edellisen illan sekamelskaa siivotessa, vaatteita on joka puolella. Vessassakin on kasa vaatteita. Aino ja Eino askartelevat hama-helmillä, minä syötän Liinan ja laitan hänet aamu-unille. Käymme purolla, lapset jäävät pihalle touhuamaan. Minä viikkaan pyykkejä ja järjestelen samalla vaatehuonetta: huone on meidän perheen pelastus, sillä se toimii samalla sekä minun, iskän, Sulon ja Toukon vaatekaappina että hätävarastona, minne survotaan kaikki sellainen, mille ei juuri sillä hetkellä löydy paikkaa. Huoneessa on myös kaikki lastenvaatteet, mitkä eivät tällä hetkellä ole käytössä (kausivaatteita lukuunottamatta), ylimääräiset peitot ja tyynyt, iskän metsästyskamppeet, muutama matto, laukut ja askartelutarvikkeet. Tuo pieni huone on siis tupaten täynnä kaikkea. Sen järjestyksessä pitäminen on taitolaji, missä olen näiden parin kolmen vuoden aikana kehittynyt melkoisesti. Ainon ja Einon vaatteet ovat Einon huoneessa vaatekaapissa, Liinan vaatteet lipastossa meidän makkarissa. Aika usein toivon, että olisimme suunnitelleet taloomme myös toisen vaatehuoneen.





Ennen kahtatoista Liina herää ja isommilla alkaa olla nälkä. Lämmitän heille eilistä makkarakeittoa, Liina syö samalla. Ruoan, imuroinnin ja keittiön siivoamisen jälkeen laitan Toukon päiväunille. Samalla Liina nukahtaa sitteriin ja siirrän hänet ulos vaunuihin. Isommat leikkivät ulkona trampoliinissa merirosvolaivaa. Syön ja laitan pyykkiä ulos kuivumaan. Iskä tulee kotiin. Pelaan Ainon ja Einon kanssa Muumi-muistipeliä. Siivoilen viikonlopun synttäreitä silmällä pitäen, pyyhin pölyjä ja siistin terasseja. Ihan hirvittävää suursiivousta ei kannata juhlia varten tehdä, juhlien jäljiltä lattiat ovat kuitenkin täynnä ulkoa kulkeutuvaa roskaa ja ruoan murusia. Jossain välissä Liina herää nälkäisenä.

Touhuan lasten kanssa pihalla, iskä nukahtaa Liinan kanssa sohvalle. Lapset syövät, viiden aikaan alan valmistella lähtöä. Vaihdan Liinalle vaipan, iskä jää nukkumaan sohvalle. Menen lasten kanssa kuudeksi koulun pihalle jumppaan. Jumpassa tulee hyvä fiilis, lapset viihtyvät kavereiden kanssa leikeissä, Liina on minulla loppuajan lisäpainona, kun vaunussa oleminen alkaa kyllästyttämään.

Käyn vielä jumpan jälkeen lasten kanssa kaupassa. Olemme kotona vasta kahdeksan jälkeen, iskä on lämmittänyt saunan. Saunan jälkeen lapset katsovat muumeja ja syövät kaurapuuroa. Puuron jälkeen syömme koko porukka jätskiä. Lapset ovat ihan poikki eikä nukahtamisessa mene kauaa. Kymmeneltä talo on hiljainen. Minä syötän Liinan ja siivoan keittiön. Iskä menee nukkumaan. Liina nukahtaa yhdentoista jälkeen yöunille, kökötän vielä hetken sohvalla katsoen Diiliä.

Oli mukava päivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja illalla sain vielä "omaa aikaa" jumpan parissa. Myöhemmin mietin, että olisi varmaan ihan tervettä keksiä edes yksi sellainen harrastus, mitä saisin lähteä tekemään johonkin muualle ihan yksin. Nyt lapset ovat mukana aina kaikessa mitä teen. Toisaalta se on tosi kivaa, koska lapsetkin harrastavat ja näkevät kavereita siinä samalla. Toisaalta, omien hermojen kannalta joskus kannattaisi tehdä jotain ilman, että jatkuvasti joutuu kyttäämään ettei kukaan eksy tai jää auton alle.   





Sulo, uusi tukka ja "tatuointi".