torstai 25. kesäkuuta 2015

Näin meillä: nukahtaminen

Vihdoin sain tämän tekstin aikaiseksi: kohta tulee varmasti jo ainakin kaksi viikkoa kuluneeksi siitä, kun minulta toivottiin postausta liittyen siihen, mikä varmasti on kautta aikain raastanut lähestulkoon jokaikisen vanhemman hermoja ainakin jossain vaiheessa: lasten nukuttaminen. Nukkumaan meneminen, nukahtaminen, nukkuminen. Kaikkein tärkein asia ikinä lapsiperheen arjessa ja voi venäjä kuinka hankala myös.

Unihan on kiistatta yksi tärkeimmistä tekijöistä ihmisen jaksamisen kannalta. Kun on väsynyt, kaikki menee päin honkia. Noin niinkuin kärjistetysti. Kun on nukkunut, sujuu paremmin. Kaikilta, niin vanhemmilta kuin lapsiltakin. Vaikka itse olen suhteellisen kärsivällinen ja pitkäpinnainen, tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka piinaavaa lasten nukuttaminen voi olla. Me olemme rämpineet vaikeuksien kautta voittoon nukuttamisen ja nukahtamisen suhteen, sillä jo pitkän aikaa se on sujunut meillä kuin unelma. Yritän seuraavaksi kiteyttää (mikä tulee olemaan hyyyyvin vaikeaa, sillä tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan) huippuhetkiä, alamäkiä ja oivalluksia nukahtamisesta sekä palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, milloin olemme kamppailleet milloin minkäkin ongelman kanssa. Uskokaa pois, aika todellakin kultaa muistot, sillä valtavan ajatustyön ja pinnistelyn jälkeen minun on edelleen hyvin hankala muistaa oikeastaan mitään mistään muusta hetkestä kun tästä nykyisestä. Parhaani kuitenkin yritän.

Kun Aino oli vauva, hän nukahti iltaisin syliin. Ensin tissille, myöhemmin tutti suussa joko minun tai iskän syliin. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että minulla oli sekä iso maha että iso lapsi iltaisin sylissä nukkumassa - odotin siis Einoa ja tajusin, että esikoisemme on jo reilusti yli vuoden ikäinen syliin nukkuja. Siirryimme nukuttamaan hänet sänkyyn: jompikumpi lauloi tai hyräili sängyssä tytön vieressä niin kauan, että hän nukahti. Tässä kohtaa oli pakko selailla Ainon lapsuusmuistot-kirjaa, sillä muistikuvat ovat olemattomia: Ainolla oli siis tutti nukahtaessa suussa ja toinen kädessä (reilu 1v.). Taistelutahtoa Ainolta löytyi jo tässä vaiheessa, muistan, kuinka hän itki ja huusi, koska ei olisi halunnut nukahtaa. Rauhoituttuaan hän nukahti kyllä nopeasti. Kun Eino syntyi, iskä hoiti yleensä Ainon nukuttamisen. Kyllä kyllä, Ainon ollessa puolitoistavuotias hänet nukutettiin edelleen muistaakseni meidän sänkyyn ja siitä hänet sitten siirrettiin omaan sänkyyn.

Vauvana Eino nukahti iltaisin aina syliini, samalla tavalla kun Aino paitsi ilman tuttia. Jossain vaiheessa, olisiko ollut siinä yksivuotissynttäreiden paikkeilla, nukutimme Einon omaan sänkyyn. Kokeilimme ensin "itsekseen nukahtamista", mutta ei meillä ollut sydäntä jättää toista yksin huoneeseen (aika usein itkemään), joten lyhyen kokeilun jälkeen nukutimme kummatkin lapset samaan aikaa samaan huoneeseen, omiin sänkyihin. Päiväunille Eino kyllä nukahti itsekseen, se on toiminut meillä periaatteessa joka toisella lapsella: Aino nukutettiin, Eino nukahti itsekseen, Sulo muistaakseni nukutettiin, Touko on nukahtanut itsekseen. Nukuttamisella tarkoitan laulamista ja silittelyä, nykyään koko porukalle luetaan kirjaa ja lauletaan

Ainon ja Einon nukuttaminen oli välillä suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kun jompikumpi tai kumpikin sai jonkinsortin iltahepulin, ei sängystä nousemiselle meinannut näkyä loppua. Nukuttamisessa saattoi mennä toista tuntia, eikä niiden pimeiden tuntien aikana mielessä käyneitä ajatuksia ole yhtään ikävä. Hermostuminen oli täysin turhaa, sekin tuli havaittua, kun joskus itsekin jo väsyneenä ja tilanteeseen kyllästyneenä saattoi sortua käskemään ja hermoilemaan ääneen. Nyt pitää nukkua! Eipä paljon auttanut, kun ei nukuttanut niin ei nukuttanut. En todellakaan jaksa muistaa, kuinka monta kertaa kävin palauttamassa lapsia omiin sänkyihinsä tai kuinka monta kertaa laskin tuhanteen kuunnellen lallatusta tai itkua. Se oli nimittäin ainoa keino: pysyä rauhallisena, olla kummemmin noteeraamatta tahallisia ärsytystemppuja ja käydä peittelemässä yhä uudestaan ja uudestaan. Erityisen rankkoina muistan ne illat, kun Sulo oli ihan vastasyntynyt ja iskä oli iltavuorossa: olin siis yksin lasten kanssa kotona nukkumaanmenoaikana eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kun pitää Suloa samalla joko sylissä tai tissillä hyräillessä isommille. Sänkyihin takaisin palauttaminen oli silloin erityisen vaikeaa. Siinä jos missä kärsivällisyys palkittiin ja hermo venyi venymistään. Elimme silloin (kaiken hyvän lisäksi) talonrakennusaikaa, joka oli jo itsessään ihan syvältä.

Käännekohta ärsyttäville illoille oli se, kun Ainolta jäi päiväunet pois. Viimeiseen asti yritimme, että tyttö olisi nukkunut päivälläkin, mutta kun nukuttamiseen käytetty aika alkoi olla pidempi kuin itse päiväunet ja herättyään lapsi oli äkäinen kun ampiainen, päätimme kokeilla, kuinka hän pärjäisi ilman päikkäreitä. Muutama päivä meni äkäisissä merkeissä, pahin väsymys iski nimittäin suunnilleen viiden aikaa eikä siinä kohtaa voinut enää päikkäreitä ruveta nukkumaan, muuten ilta olisi venynyt ihan hirvittävästi. Mutta loppujen lopuksi päiväunien pois jättäminen oli hyvä ratkaisu: illalla uni tuli ihan hetkessä, yöunet olivat niin pitkät, että unta tuli tarpeeksi eikä päiväunien kanssa tarvinnut enää taistella. Oli muuten uskomatonta, kun lapset nukahtivat viidessä minuutissa aikaisemman jopa kahden tunnin sijaan. Einolla oli aina nokkamuki sängyn vieressä ja hän rauhoittui nopeasti silittelyyn.

Meillä tämä on toiminut aina hyvin, koska lasten ei ole tarvinnut aamuisin herätä hoitoon: jos olisimme joutuneet herättämään lapset aamuvarhaisella päiväkotiin, olisi päiväohjelma ollut paaaljon raskaampi ja päiväunet olisivat varmasti olleet tarpeelliset.

Einon kanssa olimme tietenkin jo paljon viisaampia: kun rupesi näyttämään siltä, että illalla ei nukuttanut tarpeeksi, kokeilimme jättää häneltäkin päiväunet pois. Einon päiväunet loppuivat aika tarkkaan kahden vuoden iässä, Ainon kanssa sinnittelimme (ja taistelimme) muistaakseni paljon pidempään. Einon kanssa olimme viisaampia myös esimerkiksi omassa sängyssä nukkumisessa, sillä sittemmin pyrimme siihen, että nukuttaessa lapset ovat omissa sängyissä. Einoa en muista kauhean paljon peitelleeni uudestaan, joten hänen on täytynyt nukahtaa illalla nopeasti ilman vastarintaa. 

Kun Sulo (joka vauvana nukahti syliin samalla tavalla kuin sisaruksetkin) siirtyi noin vuoden iässä Einon kanssa samaan huoneeseen, Aino sai oman huoneen ja kaikki laitettiin nukkumaan yhtä aikaa, toinen meni poikien huoneeseen ja toinen Ainon huoneeseen joko laulamaan tai lukemaan. Muistaakseni minä olin useimmiten poikien huoneessa, sillä Sulo pyrki ahkeraan pois pinnasängystä: lukemattomia kertoja nostin hänet takaisin, peittelin ja toivotin hyvää yötä. Kyllä hän jossain vaiheessa siihen aina kyllästyi ja kävi nukkumaan enkä muista niiden iltojen olleen yhtään niin piinaavia. Kokemus tuo varmuutta, niin se on. Ja pitkää pinnaa. Suloltakin jäi päiväunet pois noin kahden vuoden iässä.

Toukon kohdalla kaikki on ollutkin selvää pässinlihaa. Kun sylissä nukahtaminen tuli tiensä päähän, Aino ja Eino muuttivat yhteiseen huoneeseen ja Sulo ja Touko yhteiseen huoneeseen. Minä toiseen huoneeseen, iskä toiseen. Aikaa kului vaihtelevasti, joskus kymmenen minuttia, joskus tunti. Tätä emme neljän kanssa tehneet kauaa: kun iskällä oli iltavuoroviikko, nukutin lapset meidän sängyssä ensin lukien kirjaa ja sitten laulaen (tämä tapa oli oikeasti tosi mukava, paitsi silloin kun lapsilla tuli kinaa siitä, kuka saa olla minun vieressä), kunnes keksin kokeilla nukuttamista niin, että kaikki olivat omissa sängyissään ja minä luin huoneiden puolivälissä kirjaa. Se toimi kuin unelma. Ja toimii edelleen. Muistan silloin hehkuttaneeni iskälle hänen töistä tultua kuinka lapset nukahtivat viidessä minuutissa. Uskomatonta, viisi minuuttia eikä nukuttamiseen tarvita kuin toinen meistä! Nukuttamisessa meidän sänkyyn ei ollut oikeastaan mitään muuta vikaa paitsi se, että lapset nahistelivat viimeiseen asti jostain, milloin kukakin oli toisen päällä tai peittoa ei ollut tarpeeksi jne. Omissa sängyissään he rauhoittuvat nopeasti ja jotenkin kummasti he myös pysyvät omissa sängyissään. Jossain vaiheessa talvea siirsimme Ainon omaan huoneeseen, koska he saivat joka ilta Einon kanssa iltahepulit eikä kikattaminen loppunut millään.

Edelleen kaikki meidän lapset (paitsi Liina) menevät yhtäaikaa nukkumaan kuunnellen iltasatua. Pienemmillä menee korkeintaan kymmenen minuuttia nukahtaa, Einolla joskus vähän enemmän, Aino jää yleensä hereille, mutta nukahtaa itsekseen ennemmin tai myöhemmin. Joskus laitan hänelle äänikirjan tai musiikkia soimaan. Mitään ihmeellisiä konsteja lasten nukuttamisessa ei ole, kaikki ovat illalla niin poikki, että uni tulee nopeasti. Nyt kesällä Touko on nukkunut harvemmin päiväunia, joten hänkin nukahtaa illalla nopeasti, vaikka keksikin juuri eilen kuinka pinnasängystä kiivetään pois. Toivotaan, että näin on jatkossakin.    

Siinä se taisi olla. Pähkinänkuoressa. Vaikeuksien kautta voittoon, jes. Kysykäähän ihmeessä, jos tarinassa on aukko tai jokin asia jäi askarruttamaan. 

Parhaita huomioita tätä tekstiä kirjoittaessa olivat nämä:

Päiväunet: jos päivällä ei oikeasti nukuta (paitsi alkuillasta), yöunet ovat tarpeeksi pitkät ja päiväunien nukkuminen haittaa yöunille menoa, ne on parempi jättää pois. Vaikka olen miettinyt ja pohtinut pääni puhki mm. lasten aivojen kehitystä ja päiväunien tarpeellisuutta kasvamisessa ym., ei ole ollut mitään mieltä nukuttaa ketään väkisin. Vaikka päivistä ei aina selvitä ilman pieniä tirsoja tai autoon nukahtamisia, pääasiassa meillä tämä on toiminut hyvin näin.

Kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Sitä se vaatii. Ihan pirusti. Ja sitä oivallusta, että mikä sopii toiselle/toisten lapselle, ei välttämättä todellakaan sovi toiselle/omalle lapselle.

Kannattaa kirjata KAIKKI ylös, ihan pienimmätkin seikat. Kun aloin tätä tekstiä mielessäni rakentelemaan, huomasin, kuinka surkeasti muistan kuuden vuoden takaisista ajoista yhtään mitään. Joten: vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi maailman typerimmältä kirjoittaa ylös esimerkiksi lapsen jotain pientä hassua tokaisua tai tekemistä, tee se silti. Kiität itseäsi myöhemmin, ne nimittäin unohtuvat ihan tyystin. Niitä on ihana lukea kuuden vuoden päästä kun lapsen ensimmäisistä vuosista muistaa tasan tarkkaan sen, että saattoi vähän välillä väsyttää. 

8 kommenttia:

  1. Voi miten ihanaa kun vastaat postaustoiveisiin niin perusteellisesti.

    Varmaan noista muistiinpanoista on apua myös minun postaustoiveen kanssa.

    (joo, ei malttais!)

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
  2. Postaus toive tulee! Kohuttu Ei oo totta blogin lapsiblogit kirjoitus. Onko tuttu? Linkki ei onnistu, mutta google löytää. Mielenkiintoinen keskustelu, vaikka vanha kirjoitus onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, toiveet ovat aina tervetulleita! Tarkoitat varmaan "Lapsiblogit lukkojen taakse"-kirjoitusta? En ole aiemmin törmännyt, mutta nyt kävin lukemassa. Aihe on todella hyvä, postaus siis tulossa! Kiitos. :)

      Poista
  3. Kiitos tästä! :) Pitkää pinnaa ja syvään hengittelyä täälläkin on monesti tarvittu jo pelkästään yhden kanssa. Ehkä se helpottaisi edes vähän tokan kohdalla, kun ei olis niin hukassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä meillä ainakin toisen kanssa oli jo paljon helpompaa, kukaan ei ole seppä syntyessään! ;)

      Poista
  4. Meillä täälä pyörii vasta kaksi poikasta mutta tuttuja piirteitä oli tarinassa :) mm. kun päikkäreille nukuttaminen vie kauemmin kuin itse päikkärit.. Meillä ei ole kumpaakaan nukutettu kuin n.ensimmäiset puoli vuotta nukahtivat tissille, sen jälkeen ovat oppineet nukahtamaan itse. Iltasadut ja laulut tietty mutta jäävät hereille ja nukahtavat varmaan 2-10 minuutissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla muiden kokemuksia! Vaikka lapset ja toimintatavat ovat erilaisia, kokemuksiin on yllättävän helppo samaistua! ;)

      Poista