tiistai 30. kesäkuuta 2015

Poikkeus vahvistaa säännön

Sain lukijalta jälleen erinomaisen aiheen pohdittavaksi: teorian siitä, että poikia syntyy leppoisaan, tasaiseen elämävaiheeseen ja silloin, kun äidillä on erityisen huoletonta; tyttöjä taas silloin, kun nainen tuntee itsensä ujoksi, jännittää tai stressaa. 

Hauska teoria. Minusta tämä menee vähän samaan kategoriaan esimerkiksi poika- ja tyttö-raskausmahojen kanssa tai spekulaatioihin siitä, että lapsi tyttö jos odottava äiti oksentaa puolet raskausajasta. Äärimmäisen hauskoja silloin, kun ne pitävät paikkansa, mutta minusta ihan yhtä paljon on niitä tapauksia, missä näissä uskomuksissa ei ole mitään perää. Harmittomia ja hauskoja.

Jos tämä teoria pitäisi paikkansa meidän kohdalla, sehän menisi näin: ennen esikoisen eli Ainon odotusaikaa elämä olisi ollut stressaavaa, seuraavan kolmen kohdalla tasaista ja huoletonta, viidennen kohdalla taas stressaavaa. Heti ensialkuun tyrmäsin koko jutun, sillä ensimmäisenä tuli mieleen, että TIETENKIN aika ennen lapsia on ollu tasaista ja huoletonta. Mutta onko sittenkään? Kun muistelen millainen olen ollut seitsemän vuotta sitten, sanoisin äkkiseltään, että paljon stressaavampi kuin nyt. Se johtuu lähinnä siitä, että lasten myötä olen oppinut hölläämään. Ennen stressasin asioista, mitkä tuntuvat nyt ihan tosi hölmöiltä stressattavaksi. Elämää katsoo jotenkin eri tavalla lapsen syntymän jälkeen ja asiat saavat uudet mittakaavat. Huolettomampi olen varmasti ollut (vai olenko?) ennen esikoisen syntymää, mutta toisaalta matka tähän stressittömämpään minään ei ole ollut lainkaan stressitön (kohta pimahdan tämän stressi-sanan kanssa :D) eli stressiä, ujoutta ja epävarmuutta on ollut silloinkin, kun poikia on syntynyt. Koulua olen käynyt sekä tytön että pojan synnyttyä eli jännitystä esimerkiksi tenteistä, esiintymisistä ja opinnäytetyöstä on ollut tasaisesti, itseasiassa enemmän Einon odotuksen aikana. Töitäkin olen tehnyt pienimuotoisesti aina Sulon odotusajasta Toukon syntymään saakka. Myös hektinen talonrakennus-aika on ollut nimenomaan poikien syntymien keskellä.

Tasaisempaa (lue: säännöllisempää) elämä on ollut ensimmäisen lapset syntymästä lähtien ja kaikkein huolettomin aika on ollut Liinan kohdalla.

Olen edelleen sitä mieltä, että teoria ei pidä paikkaansa. Ainakaan meidän kohdalla. Paitsi jos olen ollut ihan hirveä stressaaja ennen lapsia ja muuttunut jossain välissä leppoisammaksi huomaamatta. Mutta mitään ihmeellistä muutosta tai suurempia mullistuksia en muista tapahtuneen neljännen ja viidennen välissä joten tämän teorian mukaan viidennenkin olisi pitänyt olla poika. Vahvistaako tässäkin poikkeus säännön?

Tämä juttu pistää miettimään omaa itseään ja käyttäytymistää erittäin paljon. Olenko ollut oikeasti huoleton vai salakavalasti stressannut jostain? Olenko oikeasti stressannut lasten jo ollessa osa elämäämme vai onko kiukkupuuskat, harmit ja stressi johtuneet vain väsymyksestä ja uusien asioiden kohtaamisesta? Osaanko edes arvioida mitä oikea stressi on, onhan elämä kohdellut minua tähän saakka aika hyvin? Vähän väliä tätä kirjoittaessa epäilin itsekin omia ajatuksiani.

No entäs vaikuttaako äidin luonne siihen, synnyttääkö hän tyttöjä vai poikia? No ei, tämä tyttö vai poika-hommelihan on silkkaa fysiikkaa ja biologiaa enkä usko, että vanhempien luonteella olisi mitään vaikutusta siihen, kumpaa sukupuolta lapset ovat vaan enemmän siihen, minkä luonteisia lapsista tulee. Mutta onhan näitä hauska miettiä! Tässä kohtaa on pakko lainata pätkä lukijan kommentista, jotta tiedätte, mistä tämä pohdinta sai alkunsa:

"... Yhdellä tädeistäni on tyttö-poika-poika-poika-sarja. Hän on lapsesta asti ollut säpäkkä ja suoranainen pomottaja, joka on pitänyt jöötä isommille veljilleenkin. Vähän kova, eikä stressaa. Sitkeä ja suora. Jos tälle tädille kertoisi odottavansa kolmosia, vastaus olisi "no siinähän se rantapallo vasta venyy".

Toinen tätini taas on saanut tyttö-tyttö-sarjan. Hän on maltillisempi, ei sano vastaan jos tulee jotain missä saattaisi olla tarvettakin puolustautua. Iloinen, herskyvän nauravainen, mutta myös empaattinen, tuntee toisen kivun omissa luissaankin asti. Alistuvainen ja herkkä. Jos tälle tädille ilmoittaisi odottavansa kolmosia, vastaus olisi "mitenhän sen kivun kanssa, pärjäätköhän varmasti"..."

Minussa itsessäni on kumpaakin. Enemmän ensimmäistä. Sitkeyden, kovuuden ja suoruuden olen "perinyt" toiselta mummultani. Jöötä olen pitänyt aina (tai ainakin yrittänyt) ärsyttävän isosiskon ja tyypillisen esikoisen tapaan. Toisaalta minun on aina ollut hankala sanoa ei ja empaattisempi minusta on tullut lasten myötä. Ehkä minulla siksi onkin sekä tyttöjä että poikia. Minun vastaukseni (tai ainakin ajatukseni) kolmos-uutisiin olisi kroonista vauvakuumetta potevalle tyyppillinen "oi, aivan ihanaa, olen kateellinen!" riippumatta siitä, kuka odottaja on. Sen, mitä suustani päästäisin, olisi ehkä enemmän muokattu sopivaksi tilanteeseen ja odottajan itsensä fiiliksiin.

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla myös teidän lukijoiden kokemuksia, tunnistatteko näistä teorioista itseänne?

Kiitos Kaislakertulle tästä erittäin mielenkiintoisesta aiheesta, mistä olisi kaikkein mielekkäintä päästä keskustelemaan kasvotusten, sillä kaikkia ajatuksia ei millään saa ängettyä eikä puettua järkeviksi lauseiksi yhteen postaukseen! ;) Toivottavasti tämä vastaa edes hieman sitä, mitä hait. :)

P.s. Tässä meidän uusi hauvavauva, länsisiperian laika, josta on vielä hankalampi yrittää saada hyvää kuvaa kuin pienistä lapsista.






    

6 kommenttia:

  1. Juu ei kyllä tipu täältä kannatusta tuolle teorialle. Saatan ymmärtää stressitasot ensimmäisen kohdalla (tyttö), mutta korkealla ne olivat toisenkin kohdalla (poika), kun kirjoitin ylioppilaaksi... kolmannen kohdalla kaikki oli näennäisesti hyvin ja homma tuttua (tyttö), neljännen odotusaika avio-ongelmineen ja jäätyvine taloineen ei kyllä kovin seesteistä ollut (poika), viidennen (poika) ja kuudennen (poika) odotusajat on käräjöity, mikei sekään normaalisti stressitasoja ainakaan laske...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ohhoh, ei varmasti! Metsään meni tämä teoria teidän(kin) kohdalla. :D

      Poista
  2. Ei todellakaan pidä paikkaansa, olen stressaaja aina ja kaikesta = viisi poikaa :D

    VastaaPoista
  3. Tätä oli tosi kiva lukea. Viisi lasta on jo iso määrä teorian pohtimiseen.

    Tässä teoriassa voi olla se sudenkuoppa, että äkkiä keksii teoriaa tukevia asioita, vaikka myös sitä vastaan löytyisi jotakin. Ei mikään helppo pohdittava. Minäkin aloin miettiä, että olinko sittenkään ennen esikoista ihan leppoisa, ja nyt kun mietin, niin stressasin edeltävänä keväänä mm. yhdestä kurssista ja koin olivani liian alakynnessä parissa kuluttajan oikeuteen liittyvässä jutussa, olin epävarmempi kuin nykyisin. Eli helppo poimia esimerkkejä puolesta ja vastaan, ja jotain jää huomaamatta.

    Tykkään lukea sukukirjoja, joissa on laajoja aineistoja. On jännä, miten yhdessäkin perheessä oli ensin viisi poikaa, sitten viisi tyttöä, sitten kaksi poikaa ja vielä yksi tyttö. Onko ensin elämä ollut leppoisaa, sitten huolta, sitten taas opittu hölläämään, sitten vielä yksi tiukempi kausi? Jotenkin tuntuu, että jotain, mitä emme pysty selittämään tieteen keinoin, on luonto hoitanut. Tämä esittämäni teoria ei taida sitä tehdä.

    Kiitos paljon ajatuksistasi!

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, mietin ihan samaa noista sudenkuopista tätä miettiessäni.. Sukukirjoja tutkiessa tulee muuten aina sellainen olo, ettei meidän perhe nyt niin suuri olekaan. ;)

      Poista