sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Meidän koti

Koska meidän perheen asuinjärjestelyistä on kysytty monta kertaa aikaisemminkin, ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta vähän laajemmin.

Me asumme hirsitalossa keskellä metsää. Lähin naapuri on noin kahden kilometrin päässä, lähin kauppa kahdentoista kilometrin päässä. Kyläkoululle tulee meiltä matkaa vajaa kolme kilometriä. Varsinkin talvisin on vallan ihmeellistä, jos meille tuovalla hiekkatiellä kulkee meidän lisäksi kaksi muuta autoa päivässä. Kesäisin liikennettä on paljon, kun kesämökkiläisiä kulkee päivittäin autoilla, polkupyörillä, mopoilla ja kävellen.

Neliöitä meidän talossa on noin 140. Pihassa on ulkorakennus, missä on liiteri, pannuhuone ja pieni lämmin varasto. Talossa on neljä makkaria, iso aula, tuulikaappi, vessa, vaatehuone, tupakeittiö, kodinhoitohuone, pesuhuone ja sauna. Kylppärissä on yksi suihku ja vessanpönttö. Kodinhoitohuoneessa pyykinpesukone, kuivausrumpu, liinavaatekaappi, siivouskaappi ja kaksi kaikkea epämääräistä tavaraa (työkaluja, koirannappuloita, pyöräilykypäriä, villasukkia, pesuaineita, siivoustarvikkeita, maaleja, välikausivaatteita, lyhtyjä, ruukkuja ym.) sisältävää kaappia sekä kaksi aina ihan täpötäynnä olevaa naulakkoa. 



Viikko sitten minulta kysyttiin, että jos saisin nyt muuttaa talossamme jotain, mitä muuttaisin. Äkkiseltään ei tullut mieleen mitään, mutta hetken päästä sanoin haluavani isomman kodinhoitohuoneen. Heti perään olin kuitenkin sitä mieltä, että tuskinpa se loppupeleistä auttaisi kovinkaan paljoa, joku keksisi täyttää "ylimääräisen" tilan kuitenkin jollain. Samoin lämpimän varastotilan kanssa: haluaisin tilaa enemmän, mutta ehkä sitten tulisi säilöttyä turhaa tavaraa. Mahdumme hyvin nytkin, eikä ylimääräistä tule jemmattua.

Niin sanotussa pikkueteisessä on kaksi isoa kaappia, mitkä kätkevät sisäänsä välikausivaatteet ja kengät. Vaatehuoneessa on meidän vanhempien vaatteet sekä Sulon ja Toukon vaatteet plus kaikki lasten pieneksi jääneet ja vielä liian isot vaatteet, miehen metsästystavaraa, peittoja ja tyynyjä ja askartelutarvikkeita. Liinan vaatteet ovat nyt vielä lipastossa, mutta tarkoitus olisi hankkia uusi vaatekaappi Sulon ja Toukon vaatteille, jotta Liinan vaatteet saisi vaatehuoneeseen ja vaatehuoneen parempaan järjestykseen. Ainon ja Einon vaatteet ovat vaatekaapissa, mikä on Einon huoneessa. Aulassa olisi vielä hyvin tilaa esimerkiksi isolle vaatekaapille, mutta vielä en ole katsonut sellaista tarpeelliseksi.


Sulo ja Touko asuvat tällä hetkellä yhdessä huoneessa, Eino yhdessä, Aino yhdessä ja me yhdessä. Liina nukkuu vielä meidän huoneessa. Einon huoneessa on kerrossänky (yläpeti tällä hetkellä siis tyhjä) ja jossain vaiheessa todennäköisesti Sulo muuttaa sinne nukkumaan. Kaikki makuuhuoneet ovat tehokkaassa käytössä, eikä tilaa esimerkiksi erilliselle työhuoneelle tai vierashuoneelle ole. Vielä silloin kun muutimme tänne, yksi huone oli nimenomaan työhuone/vierashuoneena, mutta sitten huomasimme huoneen keräävän vain kaikkea tarpeetonta tavaraa eikä laskujakaan tullut koskaan maksettua tietokonepöydän ääressä, joten huone otettiin parempaan käyttöön.



Niin julmalta kuin se kuulostaakin, lapsilla ei tule koskaan olemaan omia huoneita. Tai ainakaan kaikilla yhtä aikaa. Nytkin Ainon ja Einon "omat huoneet" ovat kaikkien käytössä ja niissä säilytetään kaikkien yhteisiä tavaroita. Pakollinen mottomme on "sopu sijaa antaa", koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. En ikimaailmassa jaksaisi siivota sellaista taloa, missä kaikilla viidellä lapsella ja meillä vanhemmilla olisi omat huoneet. Plus yleiset tilat, huhuh, näissäkin tiloissa on aikamoinen tekeminen. Vielä eivät lapset ole omaa tilaa kaivanneet, saas nähdä miten käy, kun he kasvavat. Tähän saakka ollaan pärjätty hyvin siksi, että he ovat alusta asti tottuneet tähän järjestelyyn. Pienet ikäerot tekevät sen, etteivät he koskaan tule muistamaan sitä, että ovat olleet joskus ns. yksin tai edes kaksin. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.




Tämä on meidän koti eikä meidän ole tarkoitus rakentaa uutta taloa (jestas, eihän tämäkään ole vielä valmis!), vaikka tietenkään koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan". :) 

P.s. Iskä kävi Ainon, Einon ja Toukon kanssa perjantaina katsomassa uuden Hevisaurus-elokuvan, minä jäin kotiin Sulon (hän ei halunnut lähteä) ja Liinan kanssa. Olipa hassua olla vain näiden kahden kanssa kotona, mikä hiljaisuus!



torstai 26. marraskuuta 2015

Eläintarhassa

Minäpäs pääsin tänään visiitille mitä mielettömimpään eläintarhaan - siellä elivät sulassa sovussa mm. kaksi kirahvia, nukkuva susi, kyyhkysiä, karhu, possu, dinosaurus, hirvi, apina ja supikoira.

Kirahvi (nostokurki oli puu).

Apina talutushihna-liaanissa.

Kyyhkysiä. Myöhemmin nämä olivat kuulemma papukaijoja, koska leikki oli ilmeisesti siirtynyt viidakkoon.

Hirvi.

Dinosaurus.

Nukkuva susi (iso valkoinen), peittokin oli laitettu päälle.

Supikoira.
Tämä kaikki siis Einon ja Sulon käsialaa. Pojat olivat aivan innoissaan, kun hain kameran ja pyysin saada kuvata. Hah, kunnon turisti. Nykyäänhän saan kuvata lähestulkoon jokaisen teoksen ja rakennelman - kun olen yhdestä joskus ottanut kuvan, vaativat he kuvaamaan aina, kun joku juttu on valmis: 

Sulon hirvi.

Einon tekemä "kiinalainen palatsi".
Ja näitähän riittää. <3

Juhlahumua, kiirettä, iloa, itkua, eloa - ja hurmaava pikkuakka

Nyt on kyllä ollut ihan rikollisen hiljainen blogi, sori. En käsitä, miten päivät hurahtavat niin nopeasti? Iltaisinkaan ei ole ollut inspiraatiota avata konetta - jopa oma mieheni kysäisi tänään, että onkohan hänen puhelimessaan jotain vikaa, kun blogi ei päivity ollenkaan. MUN OMA MIES, hahaa en kestä. Mutta siis ei ole vikaa missään, en vaan ole saanut aikaiseksi. Ajatuksissa olette kyllä olleet, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Tänään aamulla yritin, mutta muutaman minuutin jälkeen luovutin, koska kaikille tuli (tietenkin) juuri siinä kohtaa ihan jäätävä nälkä. Ja niin edelleen, you know.

Aloittakaamme lasten tuplasynttäreistä (Sulo 4v. ja Aino 7v.). Niitä juhlittiin siis lauantaina ja ne ovatkin pääsyy tähän hiljaiseloon: lähestulkoon koko viime viikko meni juhlia valmistellessa, tämä kuluva viikko on mennyt niistä toipuessa. Erityisesti lapset ovat olleet väsyneitä, heillä väsymys tulee aina vähän viiveellä. Mutta oli meillä ihanat juhlat, ei voi muuta sanoa. Kaiken sen arvoista, ehdottomasti. Lapset ovat vieläkin ihan - mitenkäs se minun nuorin veljeni tämän sanoisi - haipeissa (?). Oli Elsa-kakku, junajätskiä, mahtimellevät kasat suolaista "naposteltavaa", pierupyssy (muahaha), ihania vieraita, onnellisia päivänsankareita ja kaiken kukkuraksi aivan mielettömän kauniit maisemat! Lauantaina meidän pihaa koristi pari lumiukkoa ja lumilinnan tekele, toivottavasti talvi tulee pian takaisin.





Synttäreillä syötiin mm. anopin tekemää, aivan älyttömän herkullista voileipäkakkua sekä coctail-piirakoita ja munavoita, patonkia ja lohineliöitä. Perinteisten popcornien ja vaahtokarkkien lisäksi jälkkäriksi oli "junakakku" jäätelöstä Sulon toiveesta ja Frozen-aiheinen suklaakakku Ainon toiveesta sekä rocky road-suklaata. Jäätelö tuntuu olevan lasten kestosuosikki ja siksi päätimmekin tarjota sitä täytekakun sijaan. Suklaakakun tein äitini löytämän ja hyväksi toteaman reseptin mukaan, vohvelisen Elsa-kuvan tilasin netistä. Rocky roadeissa on suolapähkinöitä, riisimuroja ja päällä pastavärillä värjättyä valkosuklaata.

Huh, olihan sitä. Seuraavana aamuna heräsin pierupyssyn pörinään, jee. Aino väsäsi koko aamupäivän saamillaan askartelu-vehkeillä, pojat osasivat leikkiä uusilla leluilla yhdessä yllättävän sopuisasti. 


 
Eikä tämä juhlahumu tähän vielä lopu! Viikonloppuna tulee vielä toinen pienempi satsi vieraita, jotka eivät päässet lauantaina käymään. Kivaa. <3 Ensi viikolla pitäisi pistää pystyyn Ainon kaverisynttärit, askartelimme eräänä iltana kaksitoista vaaleanpunaista synttärikutsua, huh taas. Ja joulukin se tulla jolkottaa, jos olisin taipuvainen hepuloimaan (mitä en tietenkään ole) voisin saada ehkä hepulin. Mitenkäs sen sisäisen rauhan laita taas olikaan? Ihan jees, onneksi. 

Laitan tämän viikon konfliktit täysin väsymyksen ja helpottaneen jännityksen piikkiin: kun tilanteet lasten välillä kärjistyvät, ne todellakin kärjistyvät sanan varsinaisessa merkityksessä. Hetken sitä jo ehtii oikein ihmetellä sitä, kuinka rauhallista onkaan, kunnes noin sekunnissa koko tilanne heittää häränpyllyä ja hirvittävä kaaos ottaa vallan: joku itkee, toinen juoksee karkuun koska on saanut jonkun itkemään, yksi säikähtää, yksi hyppii seinille jne. You know, taas. SISÄINEN RAUHA, missä olet?

Nooh, eiköhän se taas tästä. Heh. Ja hei muuten, olenpa taas saanut muutaman uuden lukijan, tervetuloa mukaan! Muutama päivä sitten minulta kysyttiin meidän talosta ja asuinjärjestelyistämme. Tästä on kysytty monesti aiemminkin joten päätin, että teen aiheesta ihan erillisen jutun. Se siis (ainakin) luvassa vielä tällä viikolla. Toivottavasti en lupaile liikoja, mikäs päivä tänään onkaan, keskiviikko? Hyvin on tätä viikkoa vielä jäljellä. 

Lopuksi vielä meidän hurmaavan pikkuakan kahdeksan kuukauden kuva, mikä ei nyt kyllä osunut ihan tasan kahdeksan kuukauden kohdalle, otin kuvia nimittäin vasta äsken, koska unohdin kuvauksen varsinaisena päivänä ja sen jälkeen ja sen jälkeen ja... no, tulipahan otettua, vaikkakin vähän myöhässä. Äidin ainaisista sekoiluista huolimatta tyttö on erittäin aurinkoinen ja tyytyväinen tyyppi, joka tuo iloa meidän kaikkien päiviin. Oli hankalaa yrittää päättää, minkä  kuvan hänestä laittaisin tänne, hyviä kuvia tuli niin valtavasti. Lopulta päädyin tähän:

 
Oikein mukavaa torstaita teille! :)

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Erilaisia, omanlaisia

Huhhuh mikä päivä meillä on takana! Tänään juhlittiin siis neljävuotiasta Suloa ja pian seitsemän vuotta täyttävää Ainoa. Tupa oli täynnä juhlaväkeä ja iloista meininkiä, nämä ovat tärkeitä päiviä lapsille. Kirjoitan juhlista heti, kun olemme niistä suurinpiirtein toipuneet.

Varsinkin näin syntymäpäivien aikaan tulee mietittyä paljon sitä, kuinka erilaisia lapset voivatkaan olla. Samasta puusta veistettyjä, mutta silti ihan omanlaisiaan. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ihan näin vertailun vuoksi: Sulo on ollut kahdeksan kuukauden iässä melkein yksitoista kiloa painava ja 74 cm pitkä, Liina on nyt saman ikäisenä reilut kahdeksan kiloa ja 68,5 cm pitkä. Heh, aikamoinen mötkäle on Sulo ollut aikanaan.

Sulo oli vauvana helppo. Hän oli äärimmäisen rauhallinen, nukkui ja söi hyvin. Hän opetteli kaiken rauhassa - kävelemään Sulo lähti "vasta" reippaasti yli vuoden iässä (Eino 9 kk, Aino 10 kk), eikä hänellä vieläkään ole kiire minnekään. Siinä missä Touko suorastaan pomppii rappuset alas, Sulo saattaa tulla ne edelleen pylly edellä. Ettei vaan kaadu. Ei hän vauva-ajoista paljoa ole muuttunut - arki on hänen kanssaan edelleen hyvin rauhallista, lukuunottamatta kiukku/uhmakohtauksia, mistä toipuminen saattaa kestää yhtä kauan kun pitkien rappusten kiipeämisessä. Kun Sulo jotakin päättää, hänen päätään on hyvin vaikea saada kääntymään. Hän jaksaa huutaa vartin pää punaisena "joopas" tai "eipäs", kunnes sitten väsyy ja haluaa syliin rauhoittumaan.

Sulon lemppari-hokemia ovat "joo joo" ja "ei". Sosiaalisissa tilanteissa hän on innokas ja rohkea, mutta uusissa ja vieraissa tilanteissa hitaasti lämpenevä - sitä kuvastaa mielestäni hyvin viimeisin neuvolakäynti, missä annettiin rokotus. Puhuimme asiasta etukäteen ja Sulo oli vakaasti sitä mieltä, että EI, hän ei rokotusta halua. Neuvolassa päätimme (pääsimme siis sinne asti) hoitaa rokotus-hässäkän heti pois alta, ettei jännitys haittaisi muita tekemisiä. Sulo ei itkultaan edes huomannut koko rokotuksen laittoa, vielä piikin jälkeenkin hän hoki sylissäni, ettei halua rokkoa (sillä nimellä Sulo rokotusta kutsui). Hämmennys olikin suuri, kun hän hoksasi, että koko homma olikin jo ohi. Loppuaika menikin ihan jees, tosin Sulon ollessa "hieman" hitaasti lämpenevää sorttia jouduin käyttämään kaikki kikka kolmoset saadakseni hänen ajatuksensa pois rokko-kammosta. Terveydenhoitaja oli jo luovuttamassa, kun Sulo ei suostunut näkötestiin ollenkaan, mutta sain kun sainkin Sulon huomion muualle ja pikkuhiljaa hän innostui tehtävistä ja myös siitä näkötestistä. Pojalle jäi käynnistä loppujen lopuksi hyvä mieli, eikä erillinen lääkärintarkastus muutamaa päivää myöhemmin ollut läheskään niin pelottava. 

Tuota "joojoo"-ta Sulo käyttää useimmiten silloin, kun patistan häntä johonkin. Pukemaan, syömään, hammaspesulle, nukkumaan. Joo joo tulee vähän sillä tavalla laiskasti, ihan kuin hän olisi kuullut jutut jo sata kertaa aiemmin. Joojoo:n jälkeen hän kyllä toimii nopeasti ja ilman uhmakohtausta (mikä tulee useimmiten silloin, kun poika on väsynyt tai nälkäinen) asiat sujuvat vaivattomasti. 

Sulo rakastaa autoja ja junia. Hänen paras kaverinsa on Eino, kahdestaan he keksivät vaikka mitä, tällä hetkellä metsästysleikit ovat ihan must-juttu. Sulo tykkää muovailuvahoilla tekemisestä, legoilla rakentelusta ja kokkaamisesta (sekoittaminen on hänen oma hommansa). Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko, banaanijogurtti, riisipuuro, makkara ja ketsuppi. Jos hän ei pidä jostakin, se kyllä näkyy, oli se sitten ruoka tai jotain muuta. Sulon kanssa ns. pakottaminen ei auta yhtään, väkisin häntä ei saa tekemään mitään. Päinvastoin, siten hän käpertyy vain kovemmin omaan itseensä eikä kuule yhtään mitään. Hänen kanssaan täytyy malttaa odottaa ja olla kärsivällinen, monesti asiat alkavat sujua, kun hän saa mielensä takaisin.

Siinä missä Eino on vauhdikas pelaaja, Sulo on hiljainen sivustaseuraaaja. He ovat kuin yö ja päivä, ehkä he sen takia tulevatkin niin hyvin juttuun. 

Sulo pelkää ukkosta, pimeää ja hämähäkkejä. Hän on hyvin herkkä ja muistaa ihan käsittämättömiä asioita - niin hyvässä kuin pahassa. Hän takertuu hyvin helposti tavaroihin ja siksi joskus lelujen jakaminen on hänelle hankala paikka. Sulo nukkuu pitkät yöunet eikä heräile yöllä muuten kuin hyvin harvoin janoon. Ulkona Sulo voisi keinua tuntikausia.

Sulo on ollut näinä päivinä erityisen innoissaan ensilumesta, syntympäiväjuhlista ja Päivä Paloasemalla-tapahtumasta, missä hän tykkäsi katsella isoja paloautoja ulkoa päin, mutta ei uskaltanut mennä niihin sisälle. <3 


    

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Hei täällä taas!

Joka päivä on pitänyt kirjoittaa jotain. Mutta sitten on aina tullut jotain, sitten unohdin, tuli ilta, tuli väsy. Eilen illalla minulla oli jo kone auki ja ajatukset kasassa, kunnes Liina sai jonkun ihmeellisen itkukohtauksen ja alkuyö meni häntä hytkytellessä, imettäessä ja silitellessä. Mutta nyt, NYT kukaan ei ole keskeyttämässä! Ainakaan vielä........

Muutama päivä on mennyt taas ihan hujauksessa: viime viikolla kävimme mm. Sulon nelivuotisneuvolassa (olen ihan mahdottoman ylpeä meidän hitaasti lämpenevästä mutta urheasta synttärisankarista, kerron myöhemmin erikseen, miten esimerkiksi rokotuksen ottaminen sujui), Aino kävi teatterireissulla koulun kanssa, minä kävin (taas vaiheeksi) vaatekutsuilla, Ainolla oli kaverisynttärit ja minulla meidän mahtavan vauva-jengin pikkujoulut (ilman vauvoja).


Tätä viikkoa on täyttänyt mm. vanhempaintoimikunnan kokous ja koulun joulumyyjäisten järjestäminen sekä tulevan viikonlopun syntymäpäiväjuhlat: Ainon ja Sulon synttäreitä juhlitaan sukulaisten, kummien ja ystävien voimin lauantaina. Minullehan ei perinteisesti riitä "paketti jätskiä pöytään"-systeemi vaan järjestelyt pitää vetää tietenkin ihan överiksi niin, että lauantai-iltana on sellainen olo kuin olisin juossut maratonin. Mistä näitä ideoita oikein tulee? Joskus toivoisin, että joku ihmeellinen osaisi "ravistaa" minua oikein lujaa ja takoa paksuun kallooni, että vähempikin riittäisi. Tosin tällä kertaa voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että lapset odottavat juhlia varmasti paljon enemmän kuin kukaan muu. 

Siitähän ne ajatukset sitten lähtevätkin. No, lopputuloksen näette sitten myöhemmin. Sikäli mikäli olen vielä järjissäni viikon loputtua.

Onneksi tenavat osaavat omalla tavallaan rentouttaa mieleni, tänäänkin nauroin pissat housussa ruokakaupassa, kun Sulo huusi hyllyn toiselta puolelta täysiä, että ISKÄ, TÄÄLLÄ ON KALJAA! Ah että. Ja illalla oli pakko ottaa kuva poikien ihan mahtavasta leikistä: Sulon sänky oli "saalista" täynnä (keinuhevonen = hirvi, poronsarvet = peura/poro) ja miehille ominaiseen tapaan pyssy, metsästyshatut ja puukko olivat jääneet levälleen.



Että sellasia leikkejä meidän lapsilla. Tuo puukko on muuten muovia.

Meidän pienimmäinen täyttää parin päivän päästä kahdeksan kuukautta. Uusinta uutta on nyt tiskikoneen tyhjentäminen. Tämä puuha on ollut kaikkien meidän lasten lempparipuuhaa juuri tässä iässä, Liinakin oikein rientää jostain nurkan takaa kun kuulee, että tiskikone aukeaa. 


Nyt on pakko lähteä nukkumaan. Muutama yö on mennyt sen verran plörinäksi, että nyt kun kaikki ainakin vielä nukkuvat tyytyväisinä, otan siitä kaiken irti. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Huomenta!

Hyvät huomenet, meikäläinen löysi vessan kaapista jonkun eilisen välipalan. Tai mistä minä tiedän, vaikka olisi toissapäiväinen? :D 


Oikein mukavaa perjantaita!

torstai 12. marraskuuta 2015

Eräänä aamuna

Tahmea. Sillä sanalla kuvailisin joitakin niitä harvoja aamuja, mitkä eivät lähde ihan niin toivotusti käyntiin. Eilen heräsin siihen, kun Aino huutaa olohuoneesta "Äiti, taksi tuli pihaan!". 

Voimunavoimunavoimuna. Hemmetin hemmetti. Nukuimme pommiin. Laitoin taksikuskille äkkiä viestin, että vien tytön itse kouluun ja odotin. Kun kuulin taksin kaartavan pois pihastamme, kehtasin nousta ylös (olisin tietenkin voinut nousta heti, mutta tarvitsin hetken toipuakseni tästä jäätävästä herätyksestä). 

Sanoinkuvaamattoman ärsyttävän tunteen vallassa kävin aamuhommia tekemään. Kiire ei enää ollut, Aino menee joka aamu yhdeksään kouluun ja herätessämme kello oli kahdeksan. Ainon takkuisten hiusten selvittelyn jälkeen (mitä olisi aamu ilman itkupotkuraivareita?) pakkasin osan tenavista (Eino jäi kotiin) autoon ja vein Ainon kouluun. Se siitä, kaikki hyvin. Kotiin päästyämme laitoin taksikuskille viestin, missä selitin nukkuneeni pommiin ja pahoittelin koko sotkua. 

Paitsi että minua ärsytti vieläkin. Ja se vaan yltyi. Tuijottelin hetken kodinhoitohuoneesta leviävää hiekkakasaa, enkä oikein tiennyt mistä aloittaisin. Kaiken hyvän lisäksi Touko roudasi keittiöön yhden kengän ja pudotti sen lattialle. Lisää hiekkaa. Lisää ärsytystä. Lopulta katoin pöytään pikaisen aamupalan, puin lapset ja pakenin koko sekasortoa koulun pihalle. Hyvänä tekosyynä toimi Ainon unohtuneet kumisaappaat (olisihan se nyt inhottavaa tehdä metsäretki ilman niitä), mitkä minun piti antaa tytölle mukaan jo aiemmin. 

Vein kumisaappaat. Sain mitä hainkin: vertaistukea muilta hiekkaan ja kuraan uppoavilta äideiltä, raitista ilmaan ja mieleni takaisin. Hyvänä sivutuotteena muutama sopivasti energiaa purkanut tenava. Kaaos kotona ei tuntunut enää yhtään niin ylitsepääsemättömältä. 

Nyt kun pääsin vauhtiin, kerron teille tarinan myös eräältä toiselta aamulta. Se alkoi vähän samantapaisesti kuin eilinen, mutta silloin ehdin herätä viisitoista minuttia ennen kuin taksi tuli. Ehdin siis hyvissä ajoin laittaa taksikuskille viestin, että vien Ainon itse (olisi hän taksiin varmasti ehtinyt, mutta kiire olisi tullut). 

(Minähän veisin mielelläni Ainon kouluun vaikka joka aamu, mutta koska osa pienemmistä nukkuu vielä siinä vaiheessa kun Aino pitäisi lähteä viemään enkä toisaalta mahdu kaikkien lasten kanssa meidän pikkuruiseen kakkosautoon, on taksikuljetus enemmän kuin hyvä juttu meille.)

Tänä eräänä toisena aamuna otin riskin ja lähdin siten, että jätin Einon, Toukon ja Liinan kotiin. Liina nukkui vielä. Enintään kymmenen minuuttia, ajattelin. Minulla menee kauemmin laittaa pyykit ulos kuivumaan ja lapset ovat aina senkin ajan sisällä keskenään. Sulonkin piti jäädä kotiin, mutta hän päättikin viime hetkellä, että haluaa mukaan. Siinä kohtaa ei ollut enää aikaa vängätä kenenkään kanssa yhtään mistään eikä pukea ketään, joten heitin Sulon autoon - alasti. Onneksi auton sisällä oli lämmin. 

Eihän se nyt tietenkään mennyt niinkuin Strömsössä. Juuri ennen koulun pihaa auto sammui. Voi hemmetinhemmetti. Kun muutaman kymmenen kertaa yritin saada auton käyntiin, laitoin Ainon kävelemään lopun matkaa kouluun ettei hän myöhästyisi. Onneksi matkaa ei ollut enää nimeksikään ja hän ehti hyvin. Soitin suoraan omalle isälleni ja toivoin parasta: hän oli onneksi lähistöllä ja lähti apuun. Siinä odotellessani yritin saada auton käyntiin, rupattelin naapurin miehen kanssa, joka pysähtyi katsomaan olisiko hänestä apua (oli siinä muuten miehellä ihmettelemistä: nainen vain yöpaita ja verkkatakki päällä, takapenkillä alaston lapsi), kirosin, starttasin, kirosin, starttasin. En enää edes muista kaikkia niitä kauhukuvia kotiin yksin jääneistä lapsista. Onneksi. Kuin ihmeen kaupalla yritys tuotti tulosta: sain auton käyntiin ja ajoin tuhatta ja sataa kotiin. Kotona oli kaikki hyvin. Isäni tuli katsomaan autoa, vielä tänäkään päivänä emme tiedän, mikä siihen tuli eikä vika ole onneksi toistunut.

Minuutit (niitä oli oikeasti ehkä kaksi), mitkä istuin avuttomana auton ratissa, tuntuivat maailman pisimmiltä. 

Niin että miten meni noin niinkun omasta mielestä? Jälkeenpäin koko juttu jo naurattaa, mutta silloin ei naurattanut yhtään. Liina nukkui edelleen, Eino ja Touko katselivat edelleen Hevisauruksen konserttia. Sulolla oli auton kyydissä lähinnä hauskaa.

Onneksi on olemassa myös parempia aamuja. Kuten tiistai-aamu, kun kukaan ei tapellut, pojat lukivat yhdessä iskän suurpeto-kirjaa, rakensivat legoilla (Eino ninja-kartanoa ja Sulo panssarivaunua) ja Liina viihtyi polttoroska-laatikon kanssa pitkän aikaa. Silloin ehtii jopa napata pari kuvaa. Ja juoda rauhassa toisen kupin kahvia. No okei, Touko hölmöilee yleensä aina jotain, mutta koska olen siihen tottunut niin sitä ei lasketa. 




Tänään päivä alkoi oikein mukavasti. Eilinen vielä mielessäni laitoin neljä eri herätystä soimaan, etten vain nukkuisi pommiin. Heräsin onneksi jo ennen herätyskelloa, kun Liina halusi tissille. Nousin ylös ja join kahvia pilkkopimeässä. Ihan parasta, sanon minä. Ah.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Aikaansaava

Olen ollut tällä viikolla harvinaisen aikaansaava. Koko syksyn ovat tietyt toimenpiteet odottaneet tekijäänsä, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Tai ei kykene, ehdi, jaksa, muista. Ihan sellaisia simppeleitä, ei oikeastaan mihinkään vaikuttavia juttuja on jäänyt tekemättä, esimerkiksi:

  • jääkaapin siivoaminen, hyi, siellä varmaan asui jo kaikenlaista
  • vaatehuoneen järjesteleminen (ikuisuusprojekti, mitä saa tehdä aina ja jatkuvasti); vielä odottaisi järjestelijää sellainen puolitoista metriä korkea kasa pieneksi jääneitä vaatteita, tosin tässä olen pitkän aikaa tuudittautunut siihen tosiasiaan, että kohta vaatehuone on käännettävä ympäri jokatapauksessa jotta löydämme sieltä kaikki pikkuriikkiset (iiks) vauvanvaatteet lasten pian syntyvää serkkua varten
  • oman "ompelulaatikon" katsaus: laatikko, mikä sisältää lähestulkoon kaikkea muuta paitsi ompelutarvikkeita (mitkä ovat kummasti kadonneet johonkin lasten askarteluinnon myötä ja saaneet tilalle kaikkea epämääräistä sälää), on ollut pitkään ihan heitteillä; tänään kaivoin sieltä mm. noin kaksikymmentä heijastinta, jee
  • meidän pikkuruinen "kierrätyspiste" - tyhjennetty ja järjestely, miten se voikaan olla niin vaikeaa muistaa viedä jäätävä pussi lasia ja metallia isolle kierrätyspisteelle


Lasten synttäreiden kutsukortitkin on nyt lähettämistä vaille valmiit. Tekeekö kukaan enää nykyään kutsukortteja yhtään mihinkään? Mietin siinä niitä suunnitellessa, että olenkohan ihan vanhanaikainen. No, minulle kutsujen tekeminen kuuluu synttäreiden järjestämiseen vähän niin kuin joulukuusi kuuluu jouluun. Ei ne kortit mitään hirveän ihmeellisiä ole, jotain tosi simppeliä ja helposti tehtävää, koska minulla on usein aika monta pientä apuria. 

Helpommallakin tietenkin pääsisi, mutta kerrankos sitä päättää mieluummin näpertää sen sijaan, että tyhjentäisi tiskikoneen noin miljoonatta kertaa. Ja sitäpaitsi Aino sai hyvää kirjoitusharjoitusta, koska pestasin hänet kirjoittamaan tekstit kortin kääntöpuolelle. JA Sulo oli ihan innoissaan kirjoittaessaan omaa nimeään korttiin, hän on nyt pikkuhiljaa innostunut (lue: suostunut) pitämään kynää kädessään ja tekemään sillä jotain paperille. 


Meillä on poronsarvet. Siivosin aiemmin viikolla ulkovaraston (senkin olisi voinut lisätä tuohon aiempaan listaan!), että sain ulkokamppeita talveksi parempaan talteen. Lapset olivat kanssani ulkona ja luonnollisesti kytiksellä varaston ovella ihan koko ajan. "Äiti, mikä toi on? Näytä mulle! Mä haluun sen sisälle. Anna mulle! Mäkin tuun sinne varastoon (varasto on ehkä noin yhden neliömetrin kokoinen). Auta äiti, jäin jumiin. Oho, toi kaatu, oho, toi tippu. Äiti, mä en pääse pois! ÄITI, mä haluun poronsarvet (ym., mm. joulukoristeita)!"

Sain varaston siivottua ja sullottua ulkotavarat sinne sisälle. Poronsarvet (mitkä olemme joskus mieheni kanssa ostaneet lapin-reissulta) ovat kulkeneet mukanamme siitä lähtien, päivin ja öin. Ne ovat tällä hetkellä Sulon lemppari-lelu. Aamulla saa muuten olla suht onnellinen, ettei esimerkiksi silmä ole mennyt puhki, kun poika raahaa niitä jopa yöllä mukanaan. Puhuttiin, että laitettaisiin ne johonkin, ehkä seinälle (mihin ne oikeasti kuuluukin) ja ripustaisimme niihin itse tehtyjä joulukoristeita. Siten ei tarvitsisi pelätä lävistymistä yöllä kylkeä kääntäessään. On tämä kyllä uskomatonta välillä.


Terveiset myös meidän "vauvalta", joka on harjoitellut seisomaan nousua tukea vasten niin innoissaan, että mm. kaatoi tänään osan olohuoneen pöydällä olevista, palavista kynttilöistä. Sillä lailla. Tyttö täyttää ihan pian kahdeksan kuukautta (!!!). Ehkä jonain päivänä muistan kertoa tarkemmin hänen kuulumisiaan. 


Tapaturmista mainittakoon jälleen yksi hajonnut lasi, Eino sai tänään sählyssä mailasta huuleen (ei pahasti), pari päivää sitten Sulo kaatui nenälleen ja verta lensi sinne tänne. Poronsarvista huolimatta turmia on sattunut vähän. Ainiin, minä kaaaduin tänään lenkkipolulla, kun kaverina ollut pienempi koira pysähtyi arvaamatta eteen jotakin hajua nuuhkimaan. Siitä huolimatta kuusi kilometriä meni aika kevyesti juosten, jee. 

Nyt nukkumaan, huomenna juhlitaan isiä. <3
 



keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kymmenen kysymystä

Sain Äiti ja melukylän lapset-blogin Terhiltä tämän haasteen, kiitos kovasti! <3 Olen muistaakseni tällaiseen haasteeseen (tai ainakin samantapaiseen) vastannut joskus, mutta ei se mitään, nämä ovat aina ihan tosi kivoja ja pääsen haastamaan muutaman blogin itsekin mukaan, hähää! 

Ideana on siis vastata haastajan kymmeneen kysymykseen, keksiä itse uudet kymmenen ja haastaa muutama bloggaaja niihin vastaamaan. Tässä minun vastaukseni Terhin kysymyksiin.


1. Onko äitiys muuttanut sinua?

On. Olisi ehkä hassua, jos ei olisi. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta lyhyestä virsi kaunis: siinä missä äitiys on muokannut luonteenpiirteitäni, on se muuttanut myös arvojani, elämänkatsomustani sekä suhtautumistani itseeni ja muihin ihmisiin.

2. Mikä on parasta puuhaa lasten kanssa?

Ihan perusjutut. Tykkään kovasti ulkoilla ja liikkua lasten kanssa, minusta on hienoa nähdä kuinka liikkumisen ilo ja luonnossa oleminen on lapsille luontainen juttu, heille täytyy vain antaa niihin mahdollisuus ja esimerkki. Kaikenlainen puuhastelu, esimerkiksi askartelu, piirtäminen ja lukeminen on tosi jees. Leikin lasten kanssa todella vähän, mutta otan heitä paljon mukaan arjen askareisiin.

3. Mitä kaipaat ajasta ennen lapsia?

Pitkiä, yhtäjaksoisia yöunia.

4. Mitä teet työksesi?

Höm, tähän täytyy nyt vastata "en mitään". ;)

5. Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä?

Puoliksi täynnä. Ei ole pitkä aika siitä, kun vielä ajattelin sen olevan puoliksi tyhjä, mutta nyt on pelkkää plussaa ja bonusta jos lautasella tai lasissa on yhtään mitään valmista ja lämmintä. Ei sillä, ettei meillä olisi ruokaa, vaan koska minusta tuntuu, että lapset syövät joskus minunkin lautaseltani.  

6. Elokuva jonka voisit katsoa aina vain uudestaan?

Katson (edelleen) ihan tosi vähän elokuvia, eikä oikein mitään tiettyä tule juuri nyt mieleen. Eikun tuleepas, jos minä saisin päättää, katsoisimme joka päivä Onneli ja Anneli-elokuvan. :D

7. Asia omasta lapsuudesta jonka haluat myös omien lapsien kokevan?

Ihanat, lämminhenkiset joulut. Kesäleirit, koulun leiri- ja yökoulut. Pitkät kesälomareissut mummulaan. Apua, tähänkin voisi vastata vaikka mitä!

8. Mikä on bloggamisessa parasta?

Se, kun kirjoittaessa saa hetkeksi ajatukset pois arjen hulinasta.

9. Asia jonka haluaisit oppia?

Kääk, en osaa valita vain yhtä. Soittamaan pianoa, laulamaan, ompelemaan, juoksemaan, hiihtämään (näitä teen, vaikka en tekniikasta mitään ymmärräkään), silittämään (siis silitysraudalla vaatteita), valokuvaamaan, tekemään ruokaa. Relaamaan vielä vähän enemmän. 

Aina voi parantaa, kaikessa, terveisin perfektionisti.  

10. Mikä on tällä hetkellä parasta elämässäsi?

Kyllä se on ehdottomasti se, että saan keskittyä lasten kanssa olemiseen. Vaikka se joskus ihan tosi harvoin tuntuu myös kauheimmalta elämässäni (:D), on etuoikeutettua saada olla heidän kanssaan juuri nyt. Olen myös onnellinen siitä, että olen ns. "löytänyt paikkani" ja teen asiat niin, miten itse parhaaksi näen. Tämä aika ei kestä kauaa ja osaan nauttia siitä, se on parasta. 

On myös tosi ihanaa, että joulu on tulossa. Sekin on parasta.

Ja se, että lapset menivät nyt illalla nukkumaan ilman mitään suurempia uhmakohtauksia.

Ihan sellaiset pikkujutut on parhaita. Tiedätte varmaan.

NÄIN. Ennen kuin alan tässä kovasti vetistelemään niin yritän tekaista seuraaville kymmenen uutta kysymystä. 

1. Jos perustaisit yrityksen, millainen se olisi?
2. Oletko joskus "kääntänyt kelkkasi" eli tehnyt jotain sellaista mitä et ikinä olisi osannut kuvitella tekeväsi?
3. Mitä harrastat?
4. Millainen olit teini-ikäisenä?
5. Onko kodissasi jokin kohta tai paikka, mihin haluaisit tehdä muutoksia?
6. Mitä toivot joululahjaksi?
7. Oletko optimisti vai pessimisti? Vai kenties realisti?
8. Kuinka monta tuntia nukut yössä?
9. Mitä tekisit isolla lottovoitolla?
10. Mitä luonteenpiirrettä et haluaisi "periytyvän" lapsillesi?

Ja mukaan haastan (taattadaa):

Sallan - Aarteeni
Nadjan - Napsahduksia
Millan - Kuka pelkää äitiä
Miljan - Millivanilli
Suvin - Tuulenpesässä

Jepulis.


maanantai 2. marraskuuta 2015

Tupla-hui

Lauantaina meidänkin perheessä vietettiin ensimmäistä kertaa halloweenia. Lapset odottivat kovasti, että pääsivät kavereiden kanssa "olemaan pelottavia".

Ei me nyt oikeasti mitenkään kauhean pelottavia oltu, ennemminkin ehkä huvittavia. Vaikka pakko kyllä myöntää, kasvomaalausten teko oli tosi hauskaa! Siitäkin huolimatta, että maalattavat naamat eivät pysyneet kovin pitkiä aikoja paikoillaan, jatkuvasti joku hoki "onko jo valmista" tai "joko on minun vuoroni", maalia oli vähän siellä sun täällä eivätkä kaikki viivat menneet symmetrisesti, hauskaa oli. Ja lapset olivat innoissaan. Intouduin itsekin: tupeerasin hiukset ja tökkäsin lasten muovihämähäkin päähän. Iik.

Halloween-kekkereissä oli kaikkea asiaankuuluvaa: nakkisormia, silmämuna-karkkeja, haamu-banaaneja ja -vaahtokarkkeja, hämispizzoja...juomana oli lepakon verta ja lohikäärmeen pissiä. Yyh, vieläkään en oikein ymmärrä, että mikä tässä halloweenissa ihmisiä oikein viehättää niin kovin. Onneksi, ONNEKSI sain naksautettua aivoni sellaiseen asentoon, että kun facebook pursuili mitä hienoimpia zombie-maskeerauksia, en hetkeäkään ajatellut niiden olevan oikeita. Paitsi sitä yhtä puoliksi karrelle palanutta kättä ihmettelen edelleen, se oli kyllä todella oikean näköinen.

No mutta, mukavaa oli. Oma kuvani on ihan pimee, mutta se on toisaalta varmaan ihan hyvä. Eino halusi kasvonsa täyteen hämähäkkejä, en saanut hänestä oikein yhtäkään julkaiskelvollista kuvaa. 







Toinen hui tuli tästä:


En ehkä kestä (taaskaan), meidän vauva on kadonnut jonnekin. Tilalle on tullu tällainen tukea vasten nouseva napero, joka tiputtelee kohta pöydiltä kaiken mihin ylettyy.  

Oikein aurinkoista viikkoa kaikille!