torstai 12. marraskuuta 2015

Eräänä aamuna

Tahmea. Sillä sanalla kuvailisin joitakin niitä harvoja aamuja, mitkä eivät lähde ihan niin toivotusti käyntiin. Eilen heräsin siihen, kun Aino huutaa olohuoneesta "Äiti, taksi tuli pihaan!". 

Voimunavoimunavoimuna. Hemmetin hemmetti. Nukuimme pommiin. Laitoin taksikuskille äkkiä viestin, että vien tytön itse kouluun ja odotin. Kun kuulin taksin kaartavan pois pihastamme, kehtasin nousta ylös (olisin tietenkin voinut nousta heti, mutta tarvitsin hetken toipuakseni tästä jäätävästä herätyksestä). 

Sanoinkuvaamattoman ärsyttävän tunteen vallassa kävin aamuhommia tekemään. Kiire ei enää ollut, Aino menee joka aamu yhdeksään kouluun ja herätessämme kello oli kahdeksan. Ainon takkuisten hiusten selvittelyn jälkeen (mitä olisi aamu ilman itkupotkuraivareita?) pakkasin osan tenavista (Eino jäi kotiin) autoon ja vein Ainon kouluun. Se siitä, kaikki hyvin. Kotiin päästyämme laitoin taksikuskille viestin, missä selitin nukkuneeni pommiin ja pahoittelin koko sotkua. 

Paitsi että minua ärsytti vieläkin. Ja se vaan yltyi. Tuijottelin hetken kodinhoitohuoneesta leviävää hiekkakasaa, enkä oikein tiennyt mistä aloittaisin. Kaiken hyvän lisäksi Touko roudasi keittiöön yhden kengän ja pudotti sen lattialle. Lisää hiekkaa. Lisää ärsytystä. Lopulta katoin pöytään pikaisen aamupalan, puin lapset ja pakenin koko sekasortoa koulun pihalle. Hyvänä tekosyynä toimi Ainon unohtuneet kumisaappaat (olisihan se nyt inhottavaa tehdä metsäretki ilman niitä), mitkä minun piti antaa tytölle mukaan jo aiemmin. 

Vein kumisaappaat. Sain mitä hainkin: vertaistukea muilta hiekkaan ja kuraan uppoavilta äideiltä, raitista ilmaan ja mieleni takaisin. Hyvänä sivutuotteena muutama sopivasti energiaa purkanut tenava. Kaaos kotona ei tuntunut enää yhtään niin ylitsepääsemättömältä. 

Nyt kun pääsin vauhtiin, kerron teille tarinan myös eräältä toiselta aamulta. Se alkoi vähän samantapaisesti kuin eilinen, mutta silloin ehdin herätä viisitoista minuttia ennen kuin taksi tuli. Ehdin siis hyvissä ajoin laittaa taksikuskille viestin, että vien Ainon itse (olisi hän taksiin varmasti ehtinyt, mutta kiire olisi tullut). 

(Minähän veisin mielelläni Ainon kouluun vaikka joka aamu, mutta koska osa pienemmistä nukkuu vielä siinä vaiheessa kun Aino pitäisi lähteä viemään enkä toisaalta mahdu kaikkien lasten kanssa meidän pikkuruiseen kakkosautoon, on taksikuljetus enemmän kuin hyvä juttu meille.)

Tänä eräänä toisena aamuna otin riskin ja lähdin siten, että jätin Einon, Toukon ja Liinan kotiin. Liina nukkui vielä. Enintään kymmenen minuuttia, ajattelin. Minulla menee kauemmin laittaa pyykit ulos kuivumaan ja lapset ovat aina senkin ajan sisällä keskenään. Sulonkin piti jäädä kotiin, mutta hän päättikin viime hetkellä, että haluaa mukaan. Siinä kohtaa ei ollut enää aikaa vängätä kenenkään kanssa yhtään mistään eikä pukea ketään, joten heitin Sulon autoon - alasti. Onneksi auton sisällä oli lämmin. 

Eihän se nyt tietenkään mennyt niinkuin Strömsössä. Juuri ennen koulun pihaa auto sammui. Voi hemmetinhemmetti. Kun muutaman kymmenen kertaa yritin saada auton käyntiin, laitoin Ainon kävelemään lopun matkaa kouluun ettei hän myöhästyisi. Onneksi matkaa ei ollut enää nimeksikään ja hän ehti hyvin. Soitin suoraan omalle isälleni ja toivoin parasta: hän oli onneksi lähistöllä ja lähti apuun. Siinä odotellessani yritin saada auton käyntiin, rupattelin naapurin miehen kanssa, joka pysähtyi katsomaan olisiko hänestä apua (oli siinä muuten miehellä ihmettelemistä: nainen vain yöpaita ja verkkatakki päällä, takapenkillä alaston lapsi), kirosin, starttasin, kirosin, starttasin. En enää edes muista kaikkia niitä kauhukuvia kotiin yksin jääneistä lapsista. Onneksi. Kuin ihmeen kaupalla yritys tuotti tulosta: sain auton käyntiin ja ajoin tuhatta ja sataa kotiin. Kotona oli kaikki hyvin. Isäni tuli katsomaan autoa, vielä tänäkään päivänä emme tiedän, mikä siihen tuli eikä vika ole onneksi toistunut.

Minuutit (niitä oli oikeasti ehkä kaksi), mitkä istuin avuttomana auton ratissa, tuntuivat maailman pisimmiltä. 

Niin että miten meni noin niinkun omasta mielestä? Jälkeenpäin koko juttu jo naurattaa, mutta silloin ei naurattanut yhtään. Liina nukkui edelleen, Eino ja Touko katselivat edelleen Hevisauruksen konserttia. Sulolla oli auton kyydissä lähinnä hauskaa.

Onneksi on olemassa myös parempia aamuja. Kuten tiistai-aamu, kun kukaan ei tapellut, pojat lukivat yhdessä iskän suurpeto-kirjaa, rakensivat legoilla (Eino ninja-kartanoa ja Sulo panssarivaunua) ja Liina viihtyi polttoroska-laatikon kanssa pitkän aikaa. Silloin ehtii jopa napata pari kuvaa. Ja juoda rauhassa toisen kupin kahvia. No okei, Touko hölmöilee yleensä aina jotain, mutta koska olen siihen tottunut niin sitä ei lasketa. 




Tänään päivä alkoi oikein mukavasti. Eilinen vielä mielessäni laitoin neljä eri herätystä soimaan, etten vain nukkuisi pommiin. Heräsin onneksi jo ennen herätyskelloa, kun Liina halusi tissille. Nousin ylös ja join kahvia pilkkopimeässä. Ihan parasta, sanon minä. Ah.

5 kommenttia:

  1. Ihana tarina! :) meillä matkaa poikien kouluun tulis tällä hetkellä vähintään 15km joten ihan tuosta vaan ei vois käyä nakkaamassa toista kouluun. Hoitoonkin pitää nyt ajaa se15 km suuntaansa. Joskus vain mietin, että voisko elämä olla helpompaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tää on niin tätä! :D Jep, onneksi meillä on (vielä) lyhyt matka koululle, helpottaa kummasti. :)

      Poista
  2. Ihana tarina! :) meillä matkaa poikien kouluun tulis tällä hetkellä vähintään 15km joten ihan tuosta vaan ei vois käyä nakkaamassa toista kouluun. Hoitoonkin pitää nyt ajaa se15 km suuntaansa. Joskus vain mietin, että voisko elämä olla helpompaa?

    VastaaPoista
  3. noita kauhu kohtauksia on täälläki sattunu <3

    VastaaPoista