torstai 10. joulukuuta 2015

Ajatuksissa

Ajattelen tulevan viikonlopun joulumyyjäisiä, mitkä olisi jo kiva saada pois alta että voisin suoda ajatukset kokonaisuudessaan johonkin ihan muualle.

Ajattelen eteisen uutta kaappia, mikä on jo pystyssä mutta mistä puuttuu vielä hyllylevyt. Kasassa, mutta ei käytettävissä.

Ajattelen riisipuuroa ja hirvikeittoa, mitkä ovat vielä pöydällä. Niille pitäisi keksiä paikka täpötäydestä jääkaapista. Kaksi viiden litran kattilaa, oivoi.

Joululahjoja, mitkä on vielä hankkimatta. Vaikka aattoon on vielä aikaa, saa sitä kummasti lietsottua sellaista hienoista paniikkia kun selailee verkkokauppojen sivustoja ja lähestulkoon kaikissa haluamissaan tuotteissa lukee "loppu" tai "seuraa tilannetta". Damn. Sisäinen rauha. Ne ovat vain tavaroita. 

Mutta kun on ihan hirveää jos joku jää ilman jotakin! Minusta joulu on ihanaa lahjojen antamisen aikaa, enkä välitä tippaakaan siitä, että jonkun mielestä joulusta on tullut liian kaupallinen juhla. Pyh, lahjoja on ihana hankkia, varsinkin, kun vastaanottajat (sekä lapset että aikuiset) ovat niistä näennäisesti ihan ikionnellisia. Hurraa materialismi!

Ajattelen Toukoa, jonka sain juuri rauhoitettua takaisin yöunille. Siinä samalla ajattelen, että nyt olisi järkevää lähteä nukkumaan (kaikki muut nukkuvat jo), mutta jos menen sänkyyn ennen kahtatoista, pyörin ja hyörin enkä saa unta kuitenkaan. 

Ajattelen mummuani, joka on yli 70-vuotias ja joka noin vain jäi tänään meidän kolmen pienimmän tenavan kanssa meille, kun minä lähdin edustamaan vanhempaintoimikuntaa ala-asteen jouluruokailuun. Kun tulin kotiin, kolmesta lapsesta kaksi nukkui ja kolmas pötkötti tyytyväisenä television ääressä maha täynnä lakritsia. Aikamoinen mummeli, kertakaikkiaan.

Ajattelen, että ajatukseni ovat ihan sellaisia kevyitä. Ajatuksia, mitkä kuuluvat juuri tähän hetkeen. Harmittomia.

Vein eilen alkuillasta Ainon kaverisynttäreille. Kotiin ajaessani jouduin oikein pinnistelemään: oli niin pimeää, että kun auto tuli vastaan, sen valot sokaisivat hetkeksi ihan kokonaan. Kostea asfaltti imaisi kaiken valon ja tihkusade piti tuulilasin jatkuvasti häiritsevän märkänä. Silloin ajattelin, että mitä jos minulle sattuisi nyt jotain? Tiedän, että vaikka minä en olisi täällä, elämä jatkaisi kulkuaan, kaikesta huolimatta. Kaikki järjestyisi, sitä en pelkää. Mutta kun en näkisi lasteni kasvavan. 

En näkisi, kuinka Liina oppii kävelemään, millainen ääni hänellä on, onko hän kovin erilainen luonteeltaan kuin muut, tuleeko hänelle kihara vai suora tukka, mitä hänestä voisi tulla isona. 

En näkisi, kuinka Touko innostuisi saadessaan uuden Hevisaurus-elokuvan, kuinka hän hyppisi sohvalla aina vain uudestaan supermies-viitta selässään, kuinka aloittaisi syksyllä kerhon ja mitä hän alkaisi isona intohimoisesti tekemään. 

En näkisi, kuinka Sulo olisi onnellinen, kun hakisimme viimein joulukuusen sisälle, kuinka hän joka päivä rakentaisi eläinpuiston lastenhuoneeseen, kuinka hän voittaisi korkeanpaikankammonsa ja tulisiko hänestä intohimoinen metsästäjä niinkuin isänsä on. 

En näkisi Einon ryntäävän viimein kunnon talven tultua luistelemaan, kuinka hän halaisi ennen nukkumaanmenoa, kuinka reippaasti hän aloittaisi eskarin ja kuinka hän oppisi lukemaan ja kirjoittamaan. 

En näkisi, kuinka Aino saisi ensimmäisen oikean koulutodistuksensa, kuinka hän aina huolehtisi pikkusiskostaan, kuinka hän oppisi soittamaan pianoa, en tuntisi sitä lämpöä, kun hän kömpii kainaloon ja rutistaa oikein lujaa. 

Maailmassa on miljoona kaupunkia, miljoona paikkaa, niin paljon koettavaa ja nähtävää. Rahaakin voisi ansaita vaikka kuinka paljon, kaikkea voisi oppia. Tuijottaessani sitä sysimustaa tietä tajusin, ettei sillä ole mitään merkitystä. Merkitystä onkin vain tällä välillä hyvinkin sekamelskaisella arjella, mitä puurramme eteenpäin tajuamatta, kuinka hienoa se oikeasti onkaan. 

Eläköön arjen oivallus. Tai ennemmin ehkä muistutus, ollaanpa nyt ihan tässä näin.


4 kommenttia:

  1. liikuttava kirjoitus..ihan sai kyyneleet valumaan..ja antoi ajattelemisen aihetta, huomata juuri se mikä on oikeasti tärkeää tässä elämässä...pimeyden ja väsymyksen aikana tuntuu että oma mieli ollut enemmän allapäin ja väsymystä ollut ilmassa itsellä ja arki lasten kanssa ollut puuduttavaa mutta kun muistat ne elämän tärkeät asiat eihän meillä oikeasti ole mitään hätää ja kaikki on juuri nyt ihan hyvin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. <3 Mutta josko tämä pimeys alkaisi pikkuhiljaa taittua ja saisimme nauttia oikeasta talvesta ja sen riemuista. :)

      Poista
  2. Puit tämän niin hyvin sanoiksi, näinhän se juuri on. Kunpa sitä kaiken tämän arjen hässäkän keskellä aina muistaisikin mikä onkaan kaikkein tärkeintä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina välillä muistuu mieleen, pitäkäämme siis siitä kiinni. :) <3

      Poista