maanantai 7. marraskuuta 2016

Kuudes raskaus

Jihuu, vihdoin saan tehtyä tämän kirjoituksen loppuun! 

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä meneillään olevasta raskaudesta jo aikapäiviä sitten, mutta viikot ovat vain vierineet enkä ole saanut aikaiseksi. Kuten jokainen useamman lapsen äiti varmasti tietää, isommat lapset osaavat pitää odottajan sen verran kiireisenä, ettei sitä meinaa pysyä kärryillä oikein mistään. Itse en pysyisi edes viikoista kärryillä ilman puhelimessa olevaa odotus-sovellusta. No, eipähän ehdi murehtia turhia.

Nyt viikkoja on siis 33+0. Laskettuun aikaan on 49 päivää eli ihan tosi vähän kun näin oikein oikeesti ajattelee! Huh. Näin pitkän ajan jälkeen on ihan hirveän vaivalloista yrittää muistaa raskauden ensimetrejä, mutta yritän kuitenkin.

Parhaiten mieleen on jäänyt se jäätävä väsymys ja inhottava parin viikon pahoinvointi. Nämä kaksi tietenkin ruokkivat toinen toistaan: kun väsytti, oli pahempi olo. Paha olo taas sai uupumaan nopeasti. Onneksi pahinta aikaa ei kestänyt kauaa ja alun jälkeen pahoinvointi on ollut vain inhottava mutta siedettävä vierailija. Yleisestikin ottaen olen päässyt huonon olon kanssa vähällä, siihen liittyy lähinnä etovaa oloa, huimausta, väsymystä, ruokahaluttomuutta ja ärtymystä. Pääasiassa sain ihan rauhassa vain äimistellä tätä ihmettä, hetki nimittäin meni että sisäistin edes koko asian: oikeasti kuvittelin olevani raskaana seuraavan kerran ehkä joskus ensi vuoden puolella, mutta tämä päättikin yllättää positiivisesti ripeällä aikataulullaan. Ajattelin, että imetyksen loputtua mm. kierron tasaantuminen ottaa taas oman aikansa eikä raskaustestille olisi vielä pitkään aikaan tarvetta. Toisin kävi, täytynee tämän raskauden jälkeen (nyt olen vakaasti sitä mieltä, että tämä todella on viimeinen raskaus) miettiä niitä ehkäisy-asioita ensimmäistä kertaa piiiiiitkään aikaan ihan tosissaan. :D

Olen aina ajattelut, että jos on jokin aika milloin en haluaisi joutua synnyttämään tai olemaan viimeisilläni raskaana, niin se olisi joulu. Ja nyt, tättärää, laskettua aika osuu niin joulun tienoille kun vaan olla ja voi. Ennen ensimmäistä ultraa laskettu aika oli 19.12., mutta tiesin sen siirtyvän eteenpäin. Laskettu aika on siis 26.12. Onneksi joulun aikaan synnyttäminen ei tunnu enää ollenkaan niin karmealta ajatukselta, päinvastoin. Todennäköisesti joulusta tulee jännittävin ja mahtavin koskaan, tosin itselläni on pieni toive/uskomus siitä, että saisimme viettää jouluaaton lasten kanssa rauhassa. Viidestä lapsesta neljä on syntynyt lasketun ajan jälkeen eli henkisesti valmistaudun siihen, että tämäkin odotus venähtää. Tosin eihän se yhtään haittaa vaikka tämä päättäisikin yllättää, mutta enpä usko.

Raskaus on ollut tähän asti kaikinpuolin aika tavallinen. Ultrissa kaikki näytti normaalilta, sukupuolta emme halunneet selvittää. Verrattuna edellisiin raskauksiin tämä on ollut jopa helppo, sillä vaikka itsekin olen aina ajatellut, että "vaivat" vain pahenevat jokaisen raskauden myötä, ei se pidäkään paikkaansa. Eniten olen ihmetellyt iskias-kipujen lähes täydellistä puuttumista. Aikaisemmin ne ovat alkaneet jo hyvissä ajoin ennen kuin vatsa on alkanut edes kasvaa ja ovat vaivanneet päivittäin niin, etten ole pystynyt kunnolla edes liikkumaan. Säryt ovat hankaloittaneet myös yöunia. Mutta nyt selkäsärkyä on ollut ehkä muutamana päivänä ja verrattuna edellisiin se on vain häivähdys. Vatsa on ollut iso alusta asti niin kuin minulla aina, mutta vasta viime viikkoina se on oikeasti alkanut olemaan tiellä: tiskipöydän ääressä pitää seistä sivuttain, koska muuten joutuisin seisomaan etukenossa ylttääkseni tekemään yhtään mitään. Lapsia en pysty pitämään kunnolla sylissä oikeastaan ollenkaan, sillä jonkun vähänkin vatsaan nojatessa alkaa ahdistaa ja painaa johonkin. Lapset ovatkin saaneet tyytyä "polvella istumiseen", siitä he tunnustelevat ja ihmettelevät vauvan liikkeitä. 

Verenpaine on koko ajan ollut tosi matala (matala verenpaine ei siis välttämättä nouse raskauksien ja lasten myötä ;)), viimeksi yläpaine oli alle sadan. Sokerirasituksessakin kävin, mutta arvot olivat ihan normaalit, eivät edes lähellä ylärajoja. Painoa on tullut tähän mennessä vain yhdeksän kiloa, joskin minusta tuntuu että sitä on tullut tuplasti enemmän: jatkuvasti on ihan hirveä mammutti-olo, ärsyttää kun mikään ei mahdu päälle ja rasvaa kertyy kaikkialle niin maan pirusti. Haaveilen pitkästä juoksulenkistä ja kunnon trx-tunnista, mitkä tosin siintävät todellisuudessa jossain kevään/kesän/syksyn korvilla. Juoksemisesta tuli lähestulkoon mahdotonta jo heti alussa, pienikin hölskytys toi sellaisen paineen tunteen alavatsaan että olin ihan varma, että jotain luiskahtaa kohta pihalle. Kesällä hiekkatiellä pyöräillessä minun piti polkea seisten, koska möykkyinen alusta laukaisi supistelun välittömmästi. Hyötyliikunnaksi onkin riittänyt lasten jatkuva pukeminen ja heidän kanssaan ulkona käyskentely, mikä ei olekaan rasti helpoimmasta päästä: pukeminen itsessään ison mahan kanssa on jo melkoinen projekti ja itse ulos päästyäni olen ihan hiestä märkä. Vaikka neljä viidestä pukee jo lähes kokonaan itse, ei se tarkoita sitä, että lähteminen kävisi käden käänteessä: yleensä aina jotain on hukassa, joku keksii uhmata kesken sukkien laiton ja heittäytyä selälleen lattialle tai juosta karkuun ja riisua ne vähätkin mitä on siihen mennessä saatu päälle. Oma elämäni olisi siis fyysisesti paljon helpompaa jos ei tarvitsisi poistua talosta ollenkaan, mutta pääkoppa ei kestäisi sellaista kyllä päivääkään.

Hemoglobiini on myös päässyt yllättämään, se on nimittäin parilla viime kerralla ollut jopa 120 paikkeilla. Keskiraskauden tienoilla hb meinasi päästä laskemaan lähelle sataa ja sopivan rautavalmisteen löytäminen oli taas aikamoinen ruljanssi: Obsidanista tuli yhtäkkiä ihan hirveä, monta päivää ja yötä kestävä ripuli. En olisi ikinä osannut kuvitella, että ripuli voi aiheuttaa sellaista voimattomuutta ja heikotusta. Jätin Obsidanin hetkeksi pois ja käytin nestemäistä, luontaistuotekaupasta saatavaa Floradixia. Se imeytyi hyvin, mutta niin kuin raskausvitamiinistakin viime raskaudessa, siitä tuli paha olo. Muutaman viikon päästä uskalsin kokeilla Obsidania uudestaan ja nyt maha on kestänyt sitä jo paremmin.

Vauva on asettunut pää alaspäin ja se köllöttelee lähestulkoon koko ajan samassa asennossa, mitä nyt potkii ja möyrii ja mekastaa muuten vaan tosi paljon. Hikkakin hänellä on päivittäin. Iltaisin sohvalla pötkötellessä ehdin tarkkailla hänen menoaan ja miettiä, että millainen tyyppi sieltä oikein syntyy. Vaikka raskaus ei (useasta raskaudesta huolimatta) ole minusta ollenkaan ihmisen parasta aikaa ja vaikka kovasti jo odotan, että vauva syntyy, on tämä aika mennyt aika omalla painollaan "tässä sivussa". Voimia se tietenkin vie enkä ole kokenut olleeni pitkään aikaan ihan oma itseni, mutta eipä tässä enää kovin pitkää aikaa olisi "kärvisteltävänä". <3

Nyt on ruvettava herättelemään koululaiset aamupalalle. Mukavaa maanantaita! :)

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lastenhuoneäänestys

Hellurei! Koska en vieläkään saa jatkettua muutama päivä sitten aloittamaani kirjoitusta, niin ajattelin vinkata teitä äänestämään kauneinta lastenhuonetta. Äänestettävänä on monta kaunista lastenhuonetta ja meidänkin yksi lastenhuone sai kunnian osallistua tähän kisaan. Kannattaa käydä kurkkaamassa, sieltä saattaa löytää vaikka uusia blogeja lukulistalle! 


Kuten äänestettävän kuvan yhteyteen kirjoitinkin, valinta kolmen lastenhuoneen välillä oli vaikea. Ensalkuun ajattelin että hitto, minunhan pitää ensitöikseni raivata puolet tavaroista pois että kehtaa kuvan ottaa. Sitten ajattelin, että olisi tylsää ottaa kuva lastenhuoneesta, mikä näyttää siltä ettei siellä kukaan koskaan mitään edes leiki. No, en raivannut enkä myöskään räjäyttänyt, MUTTA ihan näin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etteivät huoneet suinkaan aina näytä siltä miltä kuvissa. Varsinkin kaveriporukan kyläilyn ja synttäreiden jäljiltä huoneet ovat kaikkea muuta kuin järjestyksessä. Itseäni puolustaakseni on kuitenkin mainittava, että meillä kerätään lelut joka ilta omille paikoilleen ja joka aamu pedataan sängyt eli ei kuvat ihan hirveän valheellisiakaan ole. :D

Kun kuitenkin jollekin tulee sanasta "suurperheen koti" mieleen sellainen iloinen sekametelisoppa missä joka paikka tursuaa tavaraa eikä kukaan oikein tiedä missä minkäkin varsinainen paikka on, niin meidän talo on ehkä se poikkeus mikä vahvistaa säännön: järjestyksen ylläpitäminen onnistuu isonkin porukan kanssa kiitettävästi kunhan vaan vähän jaksaa nähdä vaivaa eikä säilö mitään turhaa (kaikkea pakollistakin on ihan riittämiin).

Tässä nyt teille kuva jokaisesta lastenhuoneesta. Näin jälkikäteen kuvia katsoessani voin vain todeta, että kuvan rajaamisella saa kyllä ihmeitä aikaan. ;)




torstai 27. lokakuuta 2016

Byyh, p*ska päivitys

Heipskukkuu, kyllä nyt harmittaa ja lujaa: juuri kun pääsin vauhtiin uuden postauksen kanssa niin tietokone alkoi PÄIVITTÄMÄÄN jotain. Höh, enkä osannut edes siirtää sitä päivitystä vaikka yritin. Nyt tietokone siis raksuttaa tuossa vieressä ja puolivalmis kirjoitus saa odottaa huomiseen. 

Voisihan sitä ihmisellä pahempiakin huolia olla, mutta kun minulla ei ole ollut moneen päivään mahdollisuutta ja/tai energiaa kirjoittaa mitään (tämän huomaa siitä, että herään keskellä yötä siihen että uusia juttuja vilisee päässä, mutta aamulla saati sitten illalla en muista niistä oikein mitään) niin ottaahan se vähän päähän kun tämäkin homma piti keskeyttää. Toivottavasti hyvä draivi jatkuu huomenna.

Kaiken hyvän lisäksi närästää. Erehdyin syömään pari halloween-suklaapalleroa (silmämunia ja kurpitsoja, älkää kysykö) ja nyt sitten kärsin hetkellisestä hairahduksesta varmasti läpi yön. Koskaan aikaisemmin suklaa ei ole aiheuttanut mitään tällaista, ilmeisesti siksi sen syöminen on tämän raskauden aikana jäänyt ihan minimiin.

Päivitys näyttäisi olevan kohta valmis, mutta nyt on kyllä jo pakko luovuttaa, muuten lapset myöhästyvät satavarmasti koulusta kun en herää herätyskelloon. Jatkan kirjoittamista koneella siis huomenna, toivottavasti tuleva yö ei ole yhtä levoton kuin edellinen (mm. koira pissasi lattialle ja mies joi kylmää kahvia, älkää kysykö taaskaan) ja olen huomenna skarppina heti aamusta.

Muhahaha, ollanpas sitä taas optimistisena liikenteessä, monen vuoden tahkoamisen jälkeen en vieläkään suostu myöntämään sitä, että sanat "skarppina" ja "aamulla" eivät vaan sovi samaan lauseeseen. Tosin viime vuosien aikana skarppina oleminen ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa on käynyt melko haasteelliseksi. 

Nyt siis petiin ennen kuin kirjoitan lisää mitä sattuu. Sitä ennen kuva maanantailta, tässä siis keskeneräisen tekstin aihe. Öitä!





tiistai 18. lokakuuta 2016

Eroon tutista

Tämä taisi olla yksi ihan ensimmäisistä aiheista mistä kirjoitin silloin, kun "perustin" tämän blogin. Silloin kyseessä oli Touko ja muistaakseni hän ei ollut ehtinyt vielä edes yhden vuoden ikään ennen kuin päätin heittää tutit pois.

Nyt kyseessä on Liina ja hän on ehtinyt täyttää jo puolitoista vuotta. Meillä viidestä lapsesta neljä on käyttänyt tuttia enemmän tai vähemmän. Esikoinen oli melkein 2-vuotias ennen kuin jaksoimme/viitsimme/hoksasimme ottaa häneltä tutin pois. Siitä ruljanssista viisastuneena päätin, että kenenkään muun kanssa emme tee samaa virhettä. Poikien kanssa homma kävikin suht iisisti: Eino ei huolinut tuttia ollenkaan ja Sulon ja Toukon kanssa tutti heivattiin jo hyvissä ajoin ennen yksivuotissyntymäpäivää. Itse koen, että mitä aiemmin vieroitus tapahtuu, sitä helpompaa se on.

No, Liinan kanssa kaikki ei mennytkään niin iisisti. Ensin hänet piti vieroittaa yötissistä noin kymmenen kuukauden iässä. Tutti jäi, eikä tullut mieleenkään ottaa sitä siinä samassa rumbassa pois. Olin vain onnellinen, että sain pitkästä aikaa nukkua yöllä enemmän kuin tunnin kerrallaan. 

Tutista eroon pääseminen on ollut vähän väliä mielessä, mutta "sopivaa" ajankohtaa ei tuntunut löytyvän: olen ollut raskauden takia ihan hirvittävän väsynyt eikä jo valmiiksi katkonaisia öitä ole tehnyt mieli pistää mullin mallin, vaikka tiesin kyllä hyvin, että mitä pidemmälle tilanne pääsee, sitä enemmän kärsin siitä jossain vaiheessa itse. Liina on ollut niin helppo rauhoittaa yöllä tutilla ja ennen kaikkea nukuttaminen on ollut ihan superhelppoa. Onneksi tyttö ei ole tarvinnut tuttia päivisin ollenkaan, ainoat kriittiset hetket ovatkin olleet nimenomaan nukahtamiset.

Eräänä päivänä tässä muutama viikko sitten tuli kuitenkin seinä vastaan. Olin ajatellut, että tutti on otettava pois ennen kuin vauva syntyy. Viimeinen niitti oli se, että Liinan saman ikäinen serkku oli vieroitettu tutista. Ajattelin, että jos kerta hänkin pärjää hyvin niin miksi ei Liinakin. Siispä koitti se päivä, että ennen päiväunia en antanut tytölle tuttia ollenkaan. Hän itki ehkä vartin ja nukahti sitten hyville päiväunille. Illalla hän itki puolisen tuntia ja yöllä heräili muutaman kerran, mutta rauhoittui yllättävän nopeasti kun kävin peittelemässä uudestaan. Seuraavana päivänä tilanne oli jo paljon parempi, päiväunille hän nukahti nopeasti eikä hän illallakaan valittanyt juuri yhtään. Yön hän nukkui heräämättä.


Se siitä tutista sitten. Vieroittaminen kävi paljon helpommin kuin olin uskaltanut ajatellakaan.

Silti, tutista vieroittaminen on jotenkin todella ärsyttävää. 

Ensinnäkin, tutti ei periaatteessa ole ihan hirvittävän haitallinen juttu näin pienellä, mutta siitä eroon pääseminen jyskyttää kuitenkin jatkuvasti takaraivossa. Yötissistä vieroittaminen oli minulle suuri helpotus (ja helppoa, koska mies hoiti koko homman) sillä se tiesi minulle parempia yöunia. Tutti taasen - no, valmistauduin valvomaan sen takia monta yötä. Onneksi ei tarvinnutkaan. Eniten minua harmitti isompien lasten puolesta, sillä he joutuivat nukkumaan mennessä ja yöllä kuuntelemaan Liinan huutoa. Tosin yöllä kukaan isommista ei herännyt, vaikka olin varma, että koko kylä herää Liinan palosireenimäiseen huutoon. Meidän lapset ovat selkeästi perineet isänsä erinomaiset unenlahjat. 

Toiseksi, sitten kun päätöksen asiasta tekee, on siitä pakko pitää kiinni. Periksi ei oikein voi antaa vaikka kuinka ottaisi päähän, sillä hetkellinen luovuttaminen vie monta askelta taakse päin. Puolitoistavuotiaan kanssa ei paljon auta selittelyt orava-vauvoista tai muista öhkömönkiäisistä, ei hän kuitenkaan yöllä huutaessaan ymmärrä tarinaa siitä, että joku metsässä asuva pupun poikanen tarvitsee tuttia häntä enemmän. Peli on täten raakaa eikä armoa anneta. Kenellekään.

Tuttiprojektin kanssa kynnys siihen ryhtymiseen oli ennätyskorkealla, mutta siitä selvittiin, jes. Nyt takana on muutama viikko tutitonta aikaa ja kaikki on mennyt tosi hyvin.

Nyt me (minä ja lapset) nautimme syyslomasta. Vaikka heti alkuun jouduimme niin sanotulle pakkolevolle jo ehkä vähän odotetunkin kuumetaudin takia (tunnolliset ihmiset sairastavat aina lomilla, vai miten se nyt meni), taitaa tästä syyslomasta kuitenkin tulla ihan kiva. Lapset eivät ole kuumeen takia jaksaneet tapella ja riehua ihan jatkuvasti ja nyt tilanne on jo paljon rauhallisempi. Minä olen tosin jo yhden pakollisen sisäpäivän jälkeen aivan valmis keksimään jotain tekemistä, onneksi lapsillakin alkaa olla taas energiaa niin voi lähteä ulos, oujee!

Kivaa syyslomaviikkoa teille, joilla sellainen juuri nyt on! :)




tiistai 4. lokakuuta 2016

Anna mun kaikki kestää

Jokin aika sitten poistin kännykästäni kaikki uutissovellukset (eli sen yhden, iltalehden), koska suurin osa uutisista oli joko äärimmäisen ahdistavia tai täysin turhia, tyyliin "älä teet tätä virhettä krapulassa" tai "olet aina siivonnut vaatekaappisi väärin - näin se pitäisi tehdä". Silloin tällöin törmään kuitenkin kumpaankin uutistyyppiin facebookissa.

Tänään törmäsin uutiseen siitä, miksi lapsille ei kannattaisi antaa lupaa hyppiä syksyisissä lehtikasoissa. 

Jo pelkkä otsikko sai minut ensin uteliaaksi, sitten epäuskoiseksi ja lopulta erittäin huvittuneeksi. Ajattelin, että vihdoin ja viimein saan selville jotain, mitä en silloin itse lapsena lehtikasoissa hyppiessäni ja nyt myöhemmin omien lasten kasoissa hyppimistä katsoessani hoksannut.

Vaaroja listattiin kolme: epäpuhtaudet, elukat ja haavat.

Kasoissa voi piillä esimerkiksi hometta, mikä hankaloittaa mm. allergisten elämää huomattavasti.

Joku kasassa syystorkuilla ollut käärme saattaisi yllättää tai punkki puraista.

Lisäksi kasat sisältävät melkoisia määriä risuja ja "kaikkea muuta terävää", mitkä voivat aiheuttaa naarmuja ja haavoja.

Ei sillä, että toivoisin mitään edellisistä kenellekään enkä todellakaan ole sitä mieltä, että niitä pitäisi varta vasten lähteä hakemaan, mutta silti. Oikeasti. Ettäkö oikein voi naarmuja tulla. Olipa oikein joku tutkija kommentoinut, että kasat olisi syytä korjata mahdollisimman nopeasti pois, etteivät lapset jää tienposkessa olevassa lehtikasassa telmiessään auton alle. 

Uteliaisuus vaihtui siis nopeasti epäuskoiseksi puhinaksi, kun toistin uutisen pääkohdat miehelleni. Edelleen mietin, että olikohan koko juttu vain joku suuri vitsi (siinä se huvittuneisuus). Nimittäin kun ihan näin maalaisjärjellä ajattelee, niin hometta ja epäpuhtauksia on ihan joka paikassa, punkkeja piilee joka pusikossa ja haavat ja naarmut - ihminen voi teloa itsensä pahastikin ihan vain kävellessään tasaisella maalla. Varovainen voi ja pitääkin olla, ei siinä mitään ja voihan se olla, että tuiki tuntemattomaan kasaan ei oikeasti kannata summa mutikassa hypätä, mutta tuosta jutusta tuli kyllä sellainen fiilis, että lapset pitäisi ulos lähtiessä pukea kuplamuoviin eikä leikkikentällä tai metsässä saisi koskea saatika tehdä yhtään mitään. Oikeastaan olisi parempi jäädä vain kotiin, sillä kuka nyt haluaisi tieten tahtoen lähteä vaarantamaan terveyttään ja elämään oikeaa elämää.

Niin että olkaahan varovasti niiden lehtikasojen kanssa siellä!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Syyskuu paketissa

Niin se vaan syyskuu otti ja hujahti ehkä vauhdikkaimmin kaikista tämän vuoden menneistä kuukausista. Syyskuussa meidän perheessä alkoi monta (uutta) harrastusta, ehkä siksi päivät kuluivatkin niin nopeasti. Viikonloput pyrimme pyhittämään lepäämiselle, mitä nyt vähän tulee käytyä sählyä ja jääkiekkoa pelaamassa (plus siivotaan ja pestään pyykkiä). Viikonloppuaamut ovat parhaita: kaikki saavat köllötellä niin pitkään kuin huvittaa eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Se on parasta se.  

Tässä syyskuun parhaita paloja:


Viime syksynä ostin jossain ihmeellisessä mielentilassa meille kurpitsa-valot. Lapset olivat tietenkin ihan haltioissaan, yleensä en harrasta ollenkaan tällaisen "kausikrääsän" ostamista. No mutta, nyt kun ne joka tapauksessa on olemassa niin Sulon toiveesta laitoimme ne jo iltojen iloksi lastenhuoneiden väliin aulaan. Illat alkavat kyllä pimetä niin nopeasti, että kaikenlaisia valojahan voisi jo ruveta virittelemään. ;)


Sulolla alkoi jääkiekko-koulu. Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että Sulo innostuu jääkiekon pelaamisesta, en olisi uskonut. Jossain vaiheessa keväällä se kipinä kuitenkin syttyi hänessäkin eli nyt meidän perheessä on kaksi jääkiekkoilijaa: Eino pelaa saman ikäisten kanssa omassa joukkueessa, Sulo käy jääkiekkokoulussa. Onneksi jäävuorot on järjestetty niin, että Einon ja Sulon harjoitukset ovat pääasiassa samaan aikaan eli jäähallilla ei tarvitse käydä parhaimmillaan kuin kaksi kertaa viikossa. Lauantaisin he käyvät pelaamassa sählyä eikä sählyn pelaamiselta vältytä kotonakaan, vaan Sulo odottaa joka päivä Einoa eskarista pelikaveriksi. Minä yritän siinä sivussa sietää nurkkaan työnnettyjä mattokasoja ja korvan vierestä lenteleviä sählypalloja.

Pojat ovat itse olleet pelaamisesta niin innoissaan, ettei ole ollut epäilystäkään, etteikö tämä harrastus olisi heidän juttunsa. Meillä on alusta asti ollut ajatuksena se, että ketään ei väkisin raahata yhtään mihinkään vaan jos stoppi tulee jossain vaiheessa, harrastus saa jäädä. On kuitenkin ihan mahtavaa nähdä, kuinka jokainen pikkuhiljaa löytää itselleen jotain sellaista mitä voi suurella intohimolla tehdä ja missä on oikeasti hyvä. 


Ainolla se juttu on selkeästi musiikki. Hän käy edelleen erittäin mielellään pianotunnilla, harjoittelee ahkerasti ja jaksaa olla aina yhtä innoissaan oppimistaan asioista. Nyt syyskuussa hän aloitti lisäksi kansalaisopiston lastenkuorossa, mitä hän joka viikko odottaa kuin kuuta nousevaa. 

Muskaritkin alkoivat, niistä ja kerhosta on tullut varsinkin Toukon viikon kohokohta. Ainoa lukuunottamatta kaikki lapset käyvät muskarissa, Liina iskän kanssa. 


Vaikka kaikkea uutta onkin alkanut, jotain jää sentään (onneksi) poiskin. Eino pelasi kesän jalkapalloa ja se sai nyt väistyä jääkiekon tieltä, ohjelmaan on hänelläkin viikolle jo ihan tarpeeksi. Jalkapallojoukkue treenaa ilmeisesti koko talven liikuntasalissa, mutta alusta asti ajattelimme, että kaksi jäävuoroa viikossa (plus muskari, poikakerho ja sähly) on eskari-ikäiselle ihan tarpeeksi. Jalkapallon aika tulee varmasti sitten taas ensi kesänä. 


Ostimme "uuden" auton. Kun Liinaa odottaessani etsin meille seitsemänpaikkaista autoa hiki hatussa ja epätoivon partaalla ja olin ihan sitä mieltä, että tehtävä oli lähes mahdoton, nyt etsiessäni kahdeksanpaikkaista autoa tajusin, että tehtävä puolitoista vuotta sitten oli ihan piece of cake verrattuna tähän: kun kriteereinä olivat pieni hinta, ilmastointi ja kahdeksan istumapaikkaa, tuloksia oli hyvin vähän. Joko meillä olisi pitänyt olla ihan hemmetisti paljon enemmän rahaa (kymmeniä tuhansia, nounou) tai sitten olisi pitänyt kelpuuttaa kaksikymmentä vuotta vanha pakettiauton rämä. Noin niinkuin kärjistettynä. Onnea oli kuitenkin matkassa, sillä loppujen lopuksi löysimme kuin löysimmekin auton, mihin tulemme mahtumaan kaikki. Edellinen auto jää työ- ja metsästyskäyttöön miehelle (hurraa, ei enää koirankarvoja ja hirvikärpäsiä siellä täällä!). 


Lapset rakensivat iskän kanssa linnunpöntön. Joku aamu Aino sai päähänsä (olisko pikku kakkosesta tullut joku ohjelma), että hän haluaa tehdä linnunpöntön. Pönttö nököttää nyt pihakoivussa ja joka kerta lapset käyvät siitä ohi kävellessään katsomassa, että joko sinne olisi joku lintu pesiytynyt. Voi että minä niin toivon, että jonain päivänä siellä joku lintu asuisi, se olisi lapsille niin iso juttu.

Liina on oppinut uusia, mahtavia sanoja: EI ja EN. En kestä, hänestä on tullut oikea Kuningatar Ei. Muutenkin kovapäinen ja voimakastahtoinen tyyppi on suorastaan koominen, kun lähestulkoon jokaiseen ehdotukseen hän vastaa topakasti EN. Vastapainoksi Liina halailee ja pussailee paljon, varsinkin minua ja koiria. 

Minä täytin syyskuussa 29 vuotta. Aika hurjaa, joku voisi alkaa potea jonkinsorttista ikäkriisiä tässä kohtaa, mutta itsehän en onneksi ehdi. En muistanut edes kiittää onnitteluista. Oletettavasti kriiseilen kaikki mahdolliset kriisit sitten, kun viimeinenkin lapsi oppii pois vaipoista. Sitten voinkin lähteä etsimään kadonnutta minääni johonkin vuoristoon ja yrittää muistella, miltä maailma näyttää kodin seinien ulkopuolella, miltä tuntuu lähteä yksin johonkin ihan tuosta vaan ja kuinka ihanaa on ostaa itselle sellaisia vaatteita, mihin ei tarvitse mahtua raskausmahan- ja kilojen tai missä ei tarvitse voida imettää missä tahansa. 

Lokakuun vaihtuessa joulu hiipi jotenkin ovelasti mieleen. Eikä vain minun, lapsetkin lauloivat jo Petteri Punakuonoa ja Sulo kysyi, että milloin tuodaan kuusi sisälle. :D

Aurinkoista alkavaa viikkoa!

torstai 29. syyskuuta 2016

Syödään eka

Elämänohjeista parhain.

Ei ole muuten ensimmäinen kerta kun kirjoitan tästä samasta aiheesta, mutta edelleen, nälkä on pahin vihollisemme. Näin ollen lausahdusten "odota hetki", "hetki", "hetkinen", "ihan just" lisäksi hoen tätä kuin mantraa joka himputin päivä, joka himputin hetki: syödään ensin, mietitään sitten.

Meidän lasten on syötävä vähintään kolmen tunnin välein. Jos joskus ruoka-aika venähtää (mikä johtuu yleensä siitä, että olemme jossain muualla kuin kotona), he tsemppaavat hyvin siellä missä ikinä olemmekin, mutta kotiin päästyämme koko tilanne räjähtää käsiin. Ja vain ja ainoastaan se takia, että heillä on nälkä. Heillä edes väsymys ei saa niin voimakasta reaktiota aikaiseksi kuin nälkä. Eikä sitä ihan heti uskoisi, mutta tilanne on useimmiten pahimmillaan ihan karmea. Tunnelma muuttuu kuin veitsellä leikaten kun he ovat vetäneet lautasellisen kaurapuuroa naamariin.

Meidän perheen arjen yhdeksi kulmakiveksi onkin muodostunut se, että ruokahuolto pelaa. Jos se kivi vierähtää paikaltaan, koko kyhäelmä sortuu.

Eikä kyse ole siitä, etteivätkö he saisi ruokaa, päinvastoin. He syövät viisi kertaa päivässä välillä niin jättimäisiä annoksia, etten ymmärrä, että mihin ihmeeseen se kaikki ruoka katoaa. 

Kiitollinenhan minä toki olen. Siitä, että he syövät ja siitä, että he liikkuvat. Eihän sitä itsekään ihan parhaimmillaan nälkäisenä ole, näin aikuisena sitä ei vain tule ilmaistua karjumalla MÄÄ KUOLEN NÄLKÄÄN ja valittamalla, että maailman nopeinkin ruoka valmistuu liian hitaasti. Sitä minä vaan tässä mietin, että mitä ihmettä minä sitten teen kun lapset ovat teini-ikäisiä!? Jos tämä liikunnan ilo jatkuu tästä kymmenen vuotta eteenpäin, jokainen heistä syö pussillisen perunoita päivässä. Vielä tässä vaiheessa se viiden kilon säkki riittää jopa pariksi päiväksi. Huokaus.

Lälläslää, mitäs läksit vai miten se nyt meni. No, joka tapauksessa. Jos joku kysyisi minulta vinkkejä lasten äkäpussitilanteista selviytymiseen, yksi niistä kuuluisi näin: syökää eka.

P.s. Tiedän kyllä, että syömisestäkin voi saada äkäpussitilanteen aikaan, meillä esimerkiksi pienin saattaa osoittaa mieltään niin, ettei hän suostu syömään. Siitäpä se soppa vasta syntyykin. 

P.p.s. En löytänyt mitään parempaa syöntiin liittyvää kuvaa tähän hätään, joten tämä menköön. :D Kuva ei tietenkään kuvasta millään tavalla meidän ruokailutottumuksia, mutta hattara on meidän lasten "kerran kesässä"-juttu ja siitähän on tietenkin pitänyt ottaa kuva. Seuraavan kerran kuvaan jotakuta vetämässä kaksin käsin perunamuussia.




sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Lähdön hetkellä

Tiedättekö sen tunteen, kun lasten kanssa lähteminen sujuu ongelmitta, ilman hampaiden kiristystä, hoputtamista, pinnan palamista, hukkuneita lapasia tai kenkiä tai ilman itkupotkuraivareita?

Hyvä, en minäkään.

Yksi meillä eniten konflikteja aiheuttava tapahtuma on ehdottomasti lähteminen. Lähteminen kauppaan, ulos, harrastuksiin, kylään, mummulaan, synttäreille, lähteminen oikeastaan mihin vaan. Vaikka itse olen kehittynyt varsinaiseksi lähtötilanteiden mestariksi (oikeasti), on lähteminen silti toisinaan harvinaisen ärsyttävää. 

Meillä se menee yleensä näin:

Lapset hokevat tuntikausia ennen lähtöä samoja asioita: joko lähdetään, voidaanko jo lähteä, milloin lähdetään, meneekö vielä kauan, mihin mennään. Joka kerta vastaan suunnilleen samalla tavalla ja häädän takaisin touhuamaan jotain järkevää. "Järkevä" on tosin harvoin paras sana kuvaamaan sitä, mitä he tekevät, mutta jotain kuitenkin.

Tämä "jotain" pitää usein sisällään kinastelua, taistelua, seinille hyppimistä, älyttömien leikkien (kuten palikkalaatikon kaatamista lattialle ilman mitään syytä) keksimistä, toisten härnäämistä ja riehumista. Ja vaikka joku keksisikin jotain ihan ookoo-tekemistä, joku toinen toisaalla torpedoi kaikkea ja aiheuttaa sekaannusta esimerkiksi tunkemalla kylpyleluja vessanpönttöön tai heittelemällä palapelien paloja biojäteastiaan.

Tämän porukan pakkautuminen autoon (siitä hetkestä kun vaatteita aletaan etsiä ja pukea) vie noin puolisen tuntia, kesällä vähän vähemmän. Uskon, että lähdön hetket ovat enemmän tai vähemmän hankalia jokaisessa perheessä lasten lukumäärästä riippumatta, meillä on vaan muutama muuttuja enemmän. No, kun sitten vihdoin ja viimein ilmoitan lähdön olevan lähellä, tapahtuu jokin seuraavista:

a) he keksivät viimein jotain järkevää tai
b) he alkavat tehdä jotain täysin epäolennaista, jopa mies saattaa istahtaa sohvalle katsomaan jotain mestis-pelien parhaita pätkiä.

Tämä on aivan käsittämätön ilmiö. Mikä ihmeen taika siinä on, että sitten kun viimein olisi aika lähteä (ja kohta jo vähän kiirekin), ketään ei kiinnosta. Usein hoputan heitä pukemaan ihan parhaista legorakennusleikeistä tai värityskirjan ääreltä. Miksi kukaan ei rauhoittunut tekemään näitä juttuja jo aiemmin tappelun ja sähläämisen sijaan? MIKSI?

Kaikkein parhaiten tällaisella hetkellä toimii se, että huudan ovelta "heippa, äiti menee nyt!". Hetkessä koko sakki on hepulissa kiskomassa takkia niskaan vaikka en todellisuudessa ole vielä saanut itselleni edes housuja jalkaan. Mutta se toimii parhaiten, kaikki karjumisesta ja kiristämisestä lähtien on nimittäin kokeiltu. 

Tämä sama pätee häkellyttävän hyvin myös nukkumaanmenoaikana (paitsi että silloin en huuda puolialasti vessassa hammasharja kädessä "lälläslää, äitipäs pesee nyt hampaat"). Monesti mietin, että pitäisikö uhata hampaiden pesulla jo paria tuntia oikeaa aikaa aiemmin, kun meininki näyttää siltä, ettei kukaan saa kiinni mistään leikistä ja kaikki tekeminen aiheuttaa pelkkää kinastelua. Koska se on muuten sataprosenttisen varmaa, että kun alan vihjailla nukkumaanmenosta, löydän heidät lukemasta kirjoja, rakentamasta legoilla tai järjestelemästä ralliautoja. KAIKESSA RAUHASSA. Siis sellaisten juttujen ääreltä, mitä he olisivat voineet puuhata koko päivän. Mutta ei, kun ne jutut putkahtavat kummasti mieleen vasta viime hetkellä. Kuten kaikki mitä ihmeellisimmät kysymykset, mihin pitäisi saada vastaus sitten juuri sillä sekunnilla eikä uni tule, jos vastausta ei kuulu (kuten esimerkiksi "mistä maalarinteippi on tehty", "oliko Jeesuksella pitkät hiukset" tai " miksi siltä yhdeltä sedältä puuttuu jalka").

Voihan nenä.

Viikonloppuna ja lomilla on tietenkin kivaa joustaa ja nauttia niistä rauhallisista hetkistä, kun lapset touhuavat yhdessä jotain. Kaksi pienimpää on yleensä illan tullen niin poikki, ettei heitä tarvitse kovasti edes patistella nukkumaan, mutta kolme isompaa voivat hyvinkin jäädä touhuamaan. Ja silloin heillä on kyllä vapaus rakennella ihan millaisia rakennelmia vaan ilman pelkoa siitä, että jättiläisvauva tulee ja murskaa kaikki vaivalla tehdyt linnat ja autotallit. 

Onneksi meillä kaikki tällaiset siirtymätilanteet sujuvat olosuhteisiin nähden pääasiassa erinomaisesti. Lapset ovat omatoimisia ja minä äärimmäisen kärsivällinen (edelleen niihin olosuhteisiin nähden, mestari, kuten sanoin) ja silloin kun mies ei jumitu katsomaan videoita meidän yhteistyö sujuu saumattomasti ja kumpikin tietää mitä tekee. Ilman omatoimisuutta ja yhteistyötä emme liikkuisi kotoa koskaan yhtään mihinkään. Iltarutiineissakin on tietty kaava mikä toistuu aina, mikä tietenkin helpottaa suunnattomasti: ilman rutiineja mistään ei tulisi yhtän mitään. 

Kuulostiko tutulta? :D Jos ei, niin olen kohdannut voittajani. Jos kuulosti, niin lohduttakaamme toisiamme sillä, että vielä jonain päivänä talosta poistuminen tai hampaiden pesu ei aiheuta niin hitonmoista härdelliä kuin nyt.  Some day..




  

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Helppo kauraleipä

Tämän leipäohjeen jälkeen lupaan rauhoittua näiden "helpompaakin helpompien"-reseptien kanssa ja kirjoittaa jotain ihan muuta! Mutta tämän vielä haluan jakaa.

Tämä kauraleipä tehdään pellille ilman vaivaamista ja jauhosotkuja (jes!). Minä pidän tästä leivästä erityisen paljon siksi, että siitä tulee ihanan ohutta mutta samalla pehmeää, rapeaa ja maukasta. Pellillisestä riittää jopa parille ruokailu-kerralle, joten kutsuisin tätä leipää yhdeksi meidän arjen pelastajaksi. ;)


Tarvitset:

5 dl vettä (+42 astetta)
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
1 rkl hunajaa/sokeria
loraus öljyä
4 dl kaurahiutaleita
6 dl vehnäjauhoja

Sekoita vesi, hiiva, suola, hunaja/sokeri, öljy ja kaurahiutaleet hyvin keskenään. Lopuksi heitä vehnäjauhot sekaan. Älä kummemmin vaivaa, itse sekoitan tämän ruokalusikalla. Levitä soossi leivinpaperin päälle (esim. sillä lusikalla) ja jätä lepäämään liinan alle noin puoleksi tunniksi. Paista 225 asteessa uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Leivän jäähdyttyä leikkaa ja halkaisen ruuduiksi.

 


Tämän ohjeen myötä toivotan kaikille oikein mukavaa alkavaa viikkoa ja ihanaa arkea!

torstai 15. syyskuuta 2016

Kasvukipuja

Liinan öiset heräilyt rauhoittuivat viime postauksen jälkeen, muistaakseni seuraava yö nukuttiin jo ihan jees. Heräsin laittamaan hänelle tutin suuhun ehkä kerran. Ilmeisesti levottomuutta aiheutti hammas, tiedä nyt näistä sitten kun en edes muista kuinka monta hammasta tytöllä on suussa

Seuraavaksi olikin Toukon vuoro. Hän ei valittanut hampaitaan (suu on niitä jo täynnä) vaan jalkojaan. Pitkän tauon jälkeen pojan jalkoja särki niin, että yöt meinasivat mennä ihan hulinaksi.

Toukolla on ollut meidän lapsista kaikkein eniten näitä "kasvukipuja". Muistan, että Eino valitti jalkojaan yöllä parisen vuotta sitten, muita kivut eivät ole juurikaan vaivanneet. Toukoa särkee sääriin. Ja kun sääriin särkee, hän pyörii meidän sängyssä meidän välissä niin, että joudun pakenemaan sohvalle kun en enää mahdu x-asennossa nukkuvan tyypin viereen. 

Voimakas hieronta ja sellainen "painelu" auttaa ja kyllä hän sitten ennen pitkää rauhoittuu nukkumaan. Minkäänlaisia lääkkeitä poika ei suostu ottamaan, paras lääke on villasukat, hieronta ja lämpö. Kun Touko iltasella valittaa särkyä, minulla on tapana ehdottaa kaikkia erilaisia helpotus-keinoja: laitetaan lämmintä vaatetta, villasukat, kääritään jalat viltiin, mene sohvalle pötkölleen. Pian poika jo tokaiseekin hissukseen, että nyt jo helpottaa.

Kivut ovat selvästi yhteydessä siihen, kuinka vauhdikas Toukon päivä on ollut: mitä vähemmän hän malttaa huilata ja levätä päivän aikana, sitä todennäköisimmin jalkoja särkee illalla ja/tai yöllä. Touko ei juurikaan päivän aikana istuskele, ruokapöydässä ja pöntöllä hän pysyy hetken paikoillaan ja joskus sohvalla tai meidän sängyllä pötköllään, muulloin hän liikkuu jatkuvasti. Sama juttu oli Einolla aikanaan.

Huomenna koittaa siis (taas) meidän perheen pahin päivä, perjantai. :D Että nämä viikot menevätkin sitten nopeasti, surkeista yöunista huolimatta. Toivottavasti sitä ei huomenna olla niin raatona kuin viikko sitten, sillä menemme koko porukka ala-asteelaisten kanssa puolukkaretkelle. Toivotaan parasta.  

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mä oon niiiin poikki

Huh, kyllä tulee muuten viikonloppu taas tarpeeseen! Nykyään meillä perjantait on sellaisia pitkän viikon loppuhuipennuksia, jolloin itse laahustan ihan raatona paikasta toiseen yrittäen muka tehdä jotain hyödyllistä ja lapset riehuvat/tappelevat/äkäilevät/kooomailevat väsyneenä jatkuvalla syötöllä. Tämä viikko on ollut vielä jotenkin ekstra-hankala, koska Liina on oudosti valvonut öisin ilmeisesti puhkeavan hampaan takia. Viime yönä hän mm. putosi meidän sängystä kaksi kertaa. 

Ylipäätään on outoa, että minun on tarvinnut hakea hänet viereen nukkumaan: hän on aina nukkunut parhaiten omassa sängyssään ja sen kyllä huomaa, ei siitä vieressä nukkumisesta meinaa tulla yhtään mitään. Siihen kun vielä lisätään joku/jotkut isommista pahaa unta/janoa/kylmää/kuumaa/mitä tahansa itkemään ja oma jatkuva pissahätä ja jano, aamulla kellon soidessa mietin, että tulikohan sitä nukuttua ollenkaan. Välttävästi ilmeisesti kuitenkin, koska hengissä edelleen ollaan. Josko seuraava yö sujuisi jo paremmin.

Nyt kun mietin mennyttä viikkoa, en juurikaan jaksa muistaa siitä oikeastaan yhtään mitään. Joku vanhempainilta taisi olla, Ainolla pianotunti ja jumppa, Einolla jääkiekko- ja jalkapallotreenit, itsekin jumppasin, pyöräiltiin isompien kanssa vähän. Sulolla ja Toukolla oli kerho, kirjastossakin käytiin. Niin ja sitten aika poikkeuksellisesti vierailin kaupungintalolla luovuttamassa adressin. En yksin, onneksi. 

No aika hyvin muistin kuitenkin! Kaikkeahan sitä, tämän perussetin (ruoka, pyykit, siivous, hygienia, ulkoilu, kaupassa käynti ymsyms.) lisäksi. Kynttilöitä ja lyhtyjä olisi jo kiva laittaa enemmänkin, mutta en ole vielä jaksanut. Jos vaikka huomenna, tänään sain sentään heitettyä pöpelikköön kuivahtaneet ja nahistuneet kesäkukat.

Tähän loppuun vielä täysin aiheeseen liittymätön kuva Liinasta, jonka yksi lemppari-harrastus on availla purkkeja, pulloja ja purnukoita (alahampailla). Kohteeksi hän ottaa yleensä purnukan, missä on hyvänmakuinen sisältö: ketsuppi, salaattikastike, hammastahnatuubi, eväspullo, majoneesituubi. Tosin mutusti hän eräänä päivänä kahvipurujakin tiskipöydällä, kun ensin oli nakertanut avaamattomaan kahvipakettiin hampailla reiän. Ja tuossa kuvan ottamisessa se riemu vasta repeekin, kun näkee oman kuvansa puhelimen ruudulla. Kummallakin, näemmä.


Nyt menen nukkumaan ennen kuin urvahdan tähän sohvalle. Viikonloppua!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Helppo pataleipä

Minä olen ihan älyttömän laiska leivän leipoja. Jos olisi vielä laiskempi, en leipoisi ollenkaan. Siksi kehittelen ja etsin aina mitä yksinkertaisimpia keinoja ja ohjeita tehdä leipää, sillä eihän itse tehtyä, uunituoretta leipää voita mikään.

Yksi tämänhetkisistä suosikeistani on pataleipä: ei vaivaamista tai jauhojen kanssa sotkemista. Lopputuloksena päältä rapea ja sisältä pehmeä "maalaisleipä", mikä vie kaikessa yksinkertaisuudessaan kielen mennessään!

Näitä ohjeita on netissä varmasti pilvin pimein enkä todellakaan ole tätä itse keksinyt, joten kaikki kunnia heille, jotka ovat aikanaan osanneet sotkea oikeat aineet oikeassa mittasuhteessa keskenään ja vielä viitsinyt kirjata ohjeen ylös. Seuraavan ohjeen avulla olen tehnyt äärimmäisen onnistunutta pataleipää.

7 dl vehnäjauhoja
1 tl kuivahiivaa
2 tl suolaa
3½ dl lämmintä vettä (+42)

Kuivat aineet sekoitetaan keskenään, lopuksi vesi sekaan. Taikina sekoitetaan, ei vaivata, ja jätetään kulhoon tekeytymään (sulje tiiviisti kelmulla) 12-18 tunniksi.

Seuraavaksi sekoitetaan joukkoon lisää jauhoja (itse sekoitan ne suoraan taikinan sekaan kulhoon, ei tule sotkua) ja pyöräytetään taikinasta pallo. Edelleenkään ei kummemmin vaivata, ei haittaa vaikka taikina olisi löysää tai vaikka pallo ei olisi pyöreä. Annetaan kohota puolisen tuntia vedottomassa paikassa.

Taikinapalleron kohotessa lämmitetään uunin 225 asteeseen. Kun uuni lämpiää, laitetaan tyhjä pata uuniin. Kun taikina on kohonnut noin puolisen tuntia (joskus minulla kohoaa kauemminkin kun unohdun tekemään jotain muuta), otetaan tyhjä pata pois uunista, nostetaan taikinapallo lämpöiseen pataan ja laitetaan takaisin uuniin. Kansi päälle! 

Puolen tunnin paistamisen jälkeen otetaan kansi pois päältä ja paistetaan vielä vartti. Sitten annetaan jäähtyä ja nautitaan. Meillä tällainen yksi leipä syödään yleensä siltä seisomalta eli uuden taikinan voi laittaa tekeytymään heti kun edellisen on saanut uuniin. :D 

Itse käytän patana sellaista ihan tavallista kannellista uunipataa, missä valmistan mm. lihapadan.

Ja eikun leipomaan! Tämän osaa tehdä kuka tahansa. ;)




maanantai 5. syyskuuta 2016

Paksuna

Noniin, niinpä sitä taas ollaan, paksuna. Ja paksu. Yh. Pohdin kauan jotain tosi raflaavaa otsikkoa näin piiiitkän tauon jälkeen (mieskin kysyi tuossa muutama päivä sitten, että onko hänen puhelimessaan jokin vika vai eikö blogi ole oikeasti päivittynyt), mutta en keksinyt mitään parempaa. Tyytykäämme siis tähän hyvinkin kliseiseen ja kuvaavaan ilmaisuun.

Eli siis, meille on tulossa kuudes (kääk, onko niitä jo niin paljon!?) lapsi. Arvioitu saapumisaika (eh eh) on joulukuun 26., joten uskallanpa sanoa, että suhteellisen jännittävä ja erilainen joulu on edessä. Raskaus on edennyt vaivihkaa (jo) viikolle 24+0 eli aika haipakkaa on tämä aika onneksi mennyt. Raskaus on myös suurin syy siihen, että blogi hiljeni keväällä ja se hiljaiselo on vaan jostain minullekin tuntemattomasta syystä jatkunut. Keväällä olin ihan käsittämättömän väsynyt ja pari viikkoa voin niin pahoin, että oli suuri saavutus saada tenaville pötyä pöytään ja pysyä itse järjissään. No, onneksi ne ajat ovat nyt takana ja olo on kutakuinkin niin normaali kuin se tässä kohtaa voi olla. 



Olemme koko porukka aivan innoissaamme, enkä taas oikein meinaa löytää sanoja sille kaikelle kiitollisuudelle, onnekkuudelle ja onnelle mitä olemme jälleen kerran saaneet osaksemme. Mutta tuota kaikkea me todella olemme, uskokaa tai älkää. :D

Raskaudesta lisää ja tarkemmin tuonnempana, nyt pikakelaan meidän porukan loppukesän ja syksyn kuulumiset.

Koulu. Ehdin jo aika monta kertaa toivoa, että alkaisipa se jo. Ja niin ehtivät lapsetkin: vaikka kesäloma on aina kesäloma, on mitä suurin (helpotus) ilo saada arki taas rullaamaan. Aino meni nyt siis toiselle luokalle ja Eino aloitti esikoulun samassa kyläkoulussa. Koulun aloitus sujui valtavan hyvin. Minä jäin kolmen pienimmän kanssa "keskenäni" kotiin ja Sulolla ja Toukolla onkin ollut totutteleminen siihen, että isommat ovat päivät pois. Poikien on pitänyt keksiä kahdestaan tekemistä eikä se ole (rehellisyyden nimissä) tapahtunut ihan kivuttomasti. Pikkuhiljaa päivät ovat kuitenkin alkaneet sujua ja minäkin alan jo tottua siihen, että ruokapöydässä saattaa kuulla omat ajatukset.





Liina. Tytöstä on kasvanut vauhdikas lurjus, joka kiipeilee pöydille, juoksee tuhatta ja sataa ja härnää isompia sisaruksiaan ja meitä vanhempia sen minkä kerkiää. Lapsi parhaassa ja pahimmassa iässä. Hänen tukkansakin on kasvanut jo niin pitkäksi, että kun saan hänet lahjottua istumaan sekunnin paikallan, voi hyvällä onnella saada tehtyä hiuksiin letin.




Harrastukset. Ne alkavat tässä syksyn mittaa pikkuhiljaa. Touko aloitti viikko sitten kauan odotetun kerhon (hän kulki kesällä vähän väliä uusi kerhoreppu selässä kysellen, että joko hän kohta pääsee sinne kerhoon) ja minulla meneekin tiistai-päivät Sulon ja Toukon kerho-hässäkässä.



Syksy on ihanaa aikaa. Elämä rauhoittuu, lapset menevät ajoissa nukkumaan, ilma on raikas eikä koko ajan ole hiki. Tai ainakaan niin kova hiki. Vaikka päivät ja illat ovat täynnä jos jonkilaista touhua ja kuskaamista, on se vaan ihan parasta. Lomakin tuntuu taas lomalta kun on muutaman viikon pyörittänyt tätä ympärivuorokautista showta. Ja toisin päin, arki tuntuu ihan mielettömältä kun koko porukka saa lomailusta ja toisistaan tarpeekseen.

Pitkästä aikaa ajatukset ovat saamassa taas jonkinlaisen suunnan ja mieli rauhan. Kirjoittaminen tuntuu mahtavalta ja pää on täynnä ideoita ja ajatuksia. Tätä harrastusta olen kaivannut. :)

perjantai 8. heinäkuuta 2016

18 lausetta

Noniin, rouva "teen kaiken jälkijunassa" täällä taas hei. Tämä 18 lauseen jatkamisjuttu vilahteli eri blogeissa jo aikoja sitten keväällä ja ajattelin silloin, että olisipas kiva tehdä tuo myös. Parempi myöhään kun ei milloinkaan - tattadadaa, näin minä jatkoin näitä 18:aa lausetta!

Tosin myönnettäköön jälleen kerran, että olen ihan surkea kiteyttämään yhtään mitään yhteen lauseeseen - jokaisesta ajatuksesta voisin kirjoittaa sivutolkulla. Esimerkiksi ensimmäinen "En ymmärrä.." on niin käsittämättömän laaja aihe etten oikein edes tiedä mitä siihen laittaisin kuulostamatta joko pöljältä tai liian vakavalta. Koska niinhän nämä jutut kannattaa ottaa, niin vakavasti ettei edes pysty kirjoittamaan mitään. XD

Noniin, ja ennen kuin tämä koko juttu menee ihan plörinäksi niin lopetan tämän jaarittelun ja jatkan lauseita parhaani mukaan.

En ymmärrä itseäni, miksi ihmeessä kaikeasta pitää tehdä näin hitsin hankalaa?

Seuraavaksi ajattelin pestä hampaat ja mennä nukkumaan. (Jee, tää oli helppo!)

Viimeaikoina olen hidastanut, antistressannut, katsonut ihmeellisen paljon jalkapalloa ja ihmetellyt lasten taitoja.

En osaa päättää mitä perennoja istuttaisin meidän pihaan.

Muistan ikuisesti (äh, tämä on vaikea) lasten syntymät, ensimmäisen yön omassa kodissa, lapsuuden tuoksut ja sen kuinka paljon sattuu kun käsi murtuu.

Päivän paras juttu oli ehdottomasti seurakunnan järjestämä perhepäivä leirikeskuksessa: sadekuuroista huolimatta olimmme siellä lähes koko päivän ja tekemistä riitti. Lapset olivat illalla ihan puhki (huh).

Noloa myöntää, mutta välillä odotan jo kovasti syksyä.

Viikko sitten oli kuuma ja odottelimme viikonloppua ja Einon kaverisynttäreitä. 

Kaikista pahinta on menettämisen pelko.

Salainen taitoni on (kyllä tämän porukan kanssa kaikki mahdolliset taidot on otettu käyttöön eli eipä ne mitenkään salaisia ole) varmaan itsehillintä.

Jos saisin yhden toiveen se olisi terveyttä ja pitkää ikää. ;)

Minulla on pakkomielle ennen nukkumaanmenoa tarkistaa, että lapset ovat hengissä; autoa ajaessa varmistaa jatkuvasti, että ajovalot ovat päällä sekä laskea lapset ennen kuin lähden mistään mihinkään.

Söin tänään mm. jauheliha- ja kasvissosekeittoa sekä vohveleita (jonkun toisen valmistama, lämmin ateria - oujee!).

Ärsyttävintä on kun ihmiset haisevat pahalle. Muun muassa.

Tekisi mieli lukea Keplerin Vainoojaa, mutta en voi kun yöunet karkaa.

Minusta on söpöä (uh, en ole koskaan hirveästi pitänyt sanasta "söpö") kun lapset nukkuvat. Sehän on tietenkin mahtavaa noin niin kuin muutenkin (hiljaisuus ja niin edelleen), mutta se unituhina! <3

Hävetti - tai hävettää joskus meidän yli-innokas labradorinnoutaja: se hyppii ja nuolee ja kirputtaa tavatessaan ihmisiä.

Olenko ainoa, jonka mielestä on kivaa kun välillä sataa? 


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Menneeltä viikolta

Hei vaan teille! Kirjoittelen tätä tekstiä nyt puhelimella, koska meidän kone/nettiyhteys on ihan jääätävän hidas - yhden sanan kirjoittamiseen menee suunnilleen viisi minuuttia eli ei ihan hirveästi nappaa. Minun on kuitenkin pitänyt pitkän aikaa raapustaa jotain, joten tämän täytyy kelvata (kunnes keksin mikä konetta vaivaa). 

Taas on mennyt muutama viikko "hiljaisuudessa", vaikka hiljaista meillä ei todellakaan ole ollut. Lomautuminen on pikkuhiljaa alkanut helpottaa eivätkä lapset ole toistensa kurkuissa kiinni ihan jatkuvasti. Iltaisin meitä viihdyttää lähestulkoon joka ilta joku/jotkut isommista lapsista ja siksi(kin) on ollut ihan hirvittävän hankala irrottautua kaikesta ja kirjoittaa. Ajatus katkeaa yhtenään enkä ole saanut aiheista kiinni oikein mitenkään. On pitänyt kirjoittaa poikien synttäreistä ja lasten kuulumisista ylipäätään ja kaikesta kivasta mitä ollaan touhuttu, mutta... blääh, lämmin ilma on varmaan sekoittanut ajatukset. Meidän talon sisälämpötila pysyy lämpimillä säillä yötä päivää 25 asteen yläpuolella joten nukkuminenkin on välillä vähän nihkeää. Minusta onkin aivan ihanaa, että välillä sataa vettä ja lämpötila laskee edes vähäsen. 

Osaatteko arvata, että kuinka huonosti sadepäivät viiden lapsen kanssa sisätiloissa sujuvat? No erittäin huonosti, sellaista päivää ei meidän huushollissa nähdä etteikö ulos mentäisi. Tiettyyn pisteeseen asti legot, palapelit, piirtäminen, pelaaminen ja sen sellainen kyllä menee, mutta vain siihen tiettyy pisteeseen eli ulos on päästävä, satoi tai paistoi. Muuten ei tule mistään mitään, itsellänikin palaa pinna yhtenään. Onneksi lapset ovat tottuneet vaihteleviin sääolosuhteisiin eivätkä he nyrpistä nenäänsä vaikka sataisikin, päinvastoin. Tänään illalla oli sitä paitsi ihan luksusta käydä pelaamassa pesäpalloa sateen hetkeksi tauottua.





Viikonloppuna vietettiin Einon (6v.) kaverisynttäreitä. Aiemmin kesäkuussa juhlimme Einon ja Toukon (3v.) yhteisiä "sukulaissynttäreitä" ja nyt oli kaverisynttäreiden vuoro. Minä pidän ihan sellaisista perinteisistä lasten kemuista (ja niin onneksi kaikki muutkin näillä leveleillä) joten mitään hirveän ihmeellistä ei tapahtunut. Lapset leikkivät keskenään, vetivät herkkuöverit ja niin päin pois. Tarjoilutkin olivat suunnilleen suoraan pussista, kakun tosin tein (aika poikkeuksellisesti) alusta asti itse. Kovasti olen kuullut, että kakut eivät nykyään tee kauppaansa lasten synttäreillä, mutta kummasti se kelpasi kun leipoi siihen tarpeeksi suklaata. :D No joo, perinteisemmän kermakakun leipomista minun pitäisi oikeasti harjoitella. 

Yllätin itsenikin tekemällä kakun päälle leijonakiekkokoulun pikkuleijonan. Kuva oli Einon oma toive ja ensin delegoinkin kuvan piirtämisen lasten tädille, mutta koska hän ei töiltään ehtinyt niin minun piti tarttua itse tuumasta toimeen. Ihan jees se sitten onnistuikin, lapset olivat ihan haltioissaan. 


Samana päivänä kävimme vielä juna-ajelulla: täällä museojunat kulkevat kesätapahtuman yhteydessä yhtenä viikonloppuna asemalta toiselle kuljettaen niin isoja kuin pieniäkin juna-faneja. Tämä taisi olla ainakin Sulon kesän kohokohta, vaikka kyllä kaikki lapset olivat vajaan puolen tunnin matkasta aivan innoissaan. <3


Nyt julkaisen tämän tekstin, toivottavasti kuvat ja tekstit ovat suunnilleen omilla paikoillaan eikä hirvittäviä sana/lausehirviöitä ole.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Hei, täällä ollaan!

Kuten sanottu, täällä ollaan ja herätellään taas pikkuhiljaa tämä blogi eloon! Edellisestä kirjoituksesta on jo yli kuukausi, oho. 

Mitään ihmeellisyyksiä meidän sakille ei ole tapahtunut tämän kuukauden aikana, mitä nyt ollaan miestä lukuunottamatta (hänenkin aikansa koittaa heinäkuussa) koko porukka kesälomalla. Viimeisen kirjoituksen aikaan olin muistaakseni jotenkin kiireinen, mutta nyt onneksi kaikki keväthulinat ovat muisto vain.

Ja kuten jostain hetki sitten luin: "ei pendoliinokaan pysähdy sekunnissa" (aika osuvaa minusta) eli loman ensimmäiset kaksi viikkoa ovat olleet silkkaa lomautumista ELI yhteentörmäyksiä ja hitaampaan arkeen tottumista. Lapset joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan ja keksimään tekemistä itse ihan tyhjästä. Sehän on tietenkin ihan mahtavaa, mutta hermoromahduksiltakaan ei olla vältytty, isommat kun meinaavat turhautua pienempien häsläämiseen (heti loman alussa raahasin olkkariin erillisen askartelupöydän, Liina on oppinut kiipeämään pöydille eikä mikään palapeli, askartelu tai piirrustus ole häneltä turvassa). 

Koska lapset saavat nukkua aamulla pitkään, ei heitä meinaa väsyttää illalla ollenkaan. Varsinkin kolme isompaa kukkuvat vähän väliä yhtä pitkään kuin minäkin (nytkin he hihittelevät siskonpedissä tuossa olkkarin lattialla vaikka kello on lähemmäs puolen yön). Tähänkin on ollut tottuminen, tosin tänäänkin käytimme tilaisuuden hyväksi ja kasasimme pinon palapelejä kaikessa rauhassa. 

Aamut ovat hitaita ja on ihanaa, että kenelläkään ei ole kiire minnekään. Ja minusta on kivaa, että vettäkin sataa välillä. Mitään ihmeellisiä lomasuunnitelmia meillä ei ole, ihan fiiliksen mukaan mennään. Eihän meidän arki toisaalta kovinkaan paljon loman myötä muutu, kotityöt ovat ja pysyvät ja ruokaa on tehtävä oli helle tai ei, mutta on silti jotenkin kivempaa kun kummempia aikatauluja ei ole. 

Nyt alan rauhoitella noita kolmea yliväsynyttä, hölmöille pylly-jutuille hysteerisesti käkättävää lomailijaa, josko sitä pääsisi sitten itsekin kohta nukkumaan.

Oikein leppoisaa sunnuntaita! :)




lauantai 14. toukokuuta 2016

Hulinaa

On muuten erinomaisen mukavaa huomata näin muutaman päivän tauon jälkeen, että te lukijat ette katoa täältä blogista minnekään vaikka minun puolestani hiljaista on ollut. Se tuntuu kivalta, oikeasti.

Tämä viikko on mennyt taas yhdessä hujauksessa. Minusta tuntuu, että koko vuosi huipentuu ja kulminoituu aina kevääseen: ennen rauhallista kesälomaa on rutistettava vielä noin miljoona juttua ja vasta sitten voi huokaista. Itseänihän saan toki tästä syyttää, kaiken pakollisen lisäksi ajaudun aina järjestämään kaikenmaailman keväthäppeninkejä. 

No mutta mitä se kaikki pakollinen hulina oikein on? Tällä viikolla se piti sisällään mm. Einon eskariin tutustumisen, lasten päiväkerhon, perhekerhon, Ainon leirikoulun, pianotunnit ja jumpan päättäjäiskekkerit, miehen pitkät työpäivät sekä sen tosiasian, että minun piti lasten kanssa käyttää auto huollossa plus kaikki säätäminen aikataulujen ja kyytien kanssa. Lisäksi Sulo on oppinut ajamaan polkupyörällä joten sitäkin taitoa on pitänyt harjoittaa jatkuvasti ja ties missä.

Kaiken tämän lisäksi listin käärmeen. Hyi. Koira tuolla ulkona sitä haukkui eikä minulle oikein jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä rautalapio kauniiseen käteen ja no, lopun varmasti arvaattekin. Mies hoitaa meillä nämä tämmöiset hommat, mutta tuskinpa käärme olisi jäänyt odottamaan miehen kotiinpaluuta. Onneksi meillä näkyy käärmeitä vain näin keväällä.

Tänään juhlimme toiseksi nuorimman veljeni valmistumista. Lasten mielestä juhlien kohokohta oli varmasti se, kun bändi soitti muutaman kappaleen ennen kuin lasten oli aika lähteä nukkumaan. Tätä he muistelevat varmasti pitkään.

Liina (oikealla) ja pari serkkutyttöä tänään valmistujaisissa.

Touko ja Liina perhekerhossa.

Käärme (vasemmalla häkin kulmalla) ja P The kärmeskoira.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Nyt katson hetken (silmät ristissä) euroviisuja, mies jäi viettämään iltaa valmistujaisiin. 

Ainiin, eiliset missikisat (mitä katsoimme puolivahingossa) kirvoittivat pojissa hauskoja kysymyksiä mm. siitä, hyppäävätkö missit lopuksi laiturilta veteen, kenestä tuleekaan prinsessa ja kenestä kuningatar ja katsotaanko iltapukujen jälkeen aamupuvut. Hah, kaikki tällaiset suht tylsät ja moneen kertaan nähdyt ohjelmat saavat ihan uuden ulottuvuuden lasten kanssa. 

lauantai 7. toukokuuta 2016

Ihan pihalla

Ohhoh kun onkin taas ihan puolivahingossa vierähtänyt monta päivää! Kesä tuli aika yllättäen ja kesäisissä meiningeissä meillä onkin viime päivät kuluneet. On ollut ihan hassua katsoa kesätamineissa (eli puolialasti) ulkona touhunneita lapsia, kun luonto on vasta heräämässä kesään. No, ainakin näistä ilmoista on näillä leveleillä nautittu, olemme kirjaimellisesti ollut ihan pihalla päivät pitkät. Sisätilat ovat jääneet täydellisesti taka-alalle enkä edes jaksa muistaa, milloin viimeksi olen näyttänyt imuria tälle huushollille. Syytä kyllä olisi, sen verran lahjakkaasti lapset tuovat kaikenlaista putua ja hiekkaa sisälle. Yyyh, no ehkä ensi viikolla. :D

Vaatteita tosin olen myllännyt ja pessyt senkin edestä. Kesäisempien kamppeiden kaivaminen ei ole ihan mikään pikkuhomma, mutta onpahan sekin nyt tehty. Pienempien lasten suhteen olemme siitä onnellisessa asemassa, että heille ei tarvitse kuin kaivaa laatikoista säilytyksessä olleita vaatteita, mutta kahdella isommalla kaapit huutavat tyhjyyttään. Hirvee harmi, täytynee ruveta metsästämään heille kesäkamppeita.

Tämän päivän vietimme Ähtärin eläipuistossa. Puisto on meidän vakkarikohde ja nyt päätimme lähteä käymään siellä jo näin hyvissä ajoin keväällä. Miehen kesäloman aikaan loppukesästä tulee todennäköisesti käytyä uudestaan, mutta niin kauan lapset ovat reissusta puhuneet että oli kiva lähteä tänään. Ja kyllä kannatti, jälleen kerran. Tämän kerran kohokohta oli kolmen karhunpennun näkeminen ja olipahan kerrankin kiva nähdä kaikki karhut kunnolla kiipeilemässä ja leikkimässä.

Lasten lemppareita (karhujen lisäksi) olivat saukot (ylläri) ja villisikojen pienet porsaat.

Liina oli viime kesän puistoreissulla niin pieni, että hän pääasiassa nukkui koko reissun ajan, mutta nyt hän katseli eläimiä ja maisemia muiden mukana. Tosin pillimehujen kaivaminen ja pienien kivien syöminen tuntui olevan eläimiäkin mielenkiintoisempaa. 

Olen ollut niin kesäfiiliksissä viime päivät, etten ole ehtinyt vastata kommentteihin saatika kommentoida muiden juttuja, mutta teen sen kyllä pikimmiten. Voin kuitenkin esittää nöyrimmät kiitokset kaikista ihanista ja kannustavista kommenteista liittyen Toukon piirakkavuoka-episodiin: emme tunnu olevan ainoita joilla tällaisia pikku haavereita sattuu. ;) Tänäänkin olimme taas täysin oman tien kulkijoita, oli nimittäin aika hassua katsella omaa joukkoa muutaman muun pipoihin ja tuulipukuihin puettujen seassa. Me olimme lähteneet matkaan shortseissa ja t-paidoissa, toiset täydessä ulkovaatetuksessa. Ou mai, hyvä minä. XD

Mutta lämmin siellä oli, varmaan kaksikymmentä astetta. Onhan se lämmin, onhan?!