perjantai 12. helmikuuta 2016

Onko meillä aikaa lapsille?

Yksilöinä. Erikseen. Törmäsin eilen (facebookissa) keskusteluun, missä pohdittiin (hyvässä hengessä) sitä, että onko monilapsisen perheen vanhemmilla aikaa huomioida jokainen lapsi yksilönä.

Hieman ehkä suivaannuin ihan hetkeksi, sillä jostain kommentista sai sellaisen kuvan, että ison perheen lapset jäävät vaille huomiota ihan automaattisesti. Eieieieieie. Voi ei. En nyt oikein tiedä mistä aloittaisin.

Ensinnäkin: minusta on aivan sama, onko perheessä yksi vai kymmenen lasta, se yksikin voi jäädä hyvinkin yksinäiseksi ja huomiotta, jos niikseen tulee. Tämä koskee minusta myös ikuisuusaihetta "nukutteko te koskaan, kun teillä on noin monta lasta ja vielä noin pienillä ikäeroilla?": minusta on loppupeleistä aika sama, kuinka monta valvovaa lasta perheessä on, yksikin huonosti nukkuva riittää repimään vanhempiensa hermot riekaleiksi.

Toiseksi: ihmisillä tuntuu olevan hirvittävän erilaiset käsitykset siitä, millaista lasten huomioiminen yksilönä oikein on. Meillä se tarkoittaa pieniä tekoja, joillakin toisilla aika suuriakin tekoja. Me otamme lapsia yksi kerrallaan ruokakauppaan, käymme heidän kanssaan joskus kaksin kahvilassa tai jätskillä, käytämme/käymme harrastuksissa kahdestaan, luemme kirjaa vain yhdelle kerrallaan, autamme askartelujen kanssa, pelaamme sählyä jne. Ekaluokkalaisen kanssa kertaamme läksyt illalla pienempien mentyä nukkumaan ja samalla höpöttelemme niitä näitä. Pieniä juttuja meille aikuisille, mutta lapsille suurensuuria. Meille nämä pienet jutut riittävät hyvin ja voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että meillä on aikaa jokaiselle lapselle, vaikka emme viekään heitä "kuuhun ja takaisin".  
Kolmanneksi: totta on, että jos me teemme jotain kivaa, teemme sen koko perheen voimin. Menemme eläinpuistoon tai Hesburgeriin mieluiten yhdessä. Todennäköisesti tekisimme niin, oli meillä sitten kuinka monta lasta tahansa. Voisimme tehdä myös toisin, ihan hyvin. Minusta kysymys on ennemminkin siitä, miten haluamme asiat tehdä, ei siitä, miten pystymme ne tekemään. Meillä on aikaa lapsille ja olemme siitä hyvin kiitollisia. Olemme suorastaan etuoikeutettuja. Mutta totta on myös se, että vaikka ympärillä olisi minkälainen hulabaloo tahansa, meidän täytyy voida pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa lapsella on. Siihen on pitänyt opetella, se pitää muistaa ihan joka ikinen päivä. SE jos mikä on haaste isossa perheessä. 

Tästä(kin) aiheesta voisi kirjoittaa romaanin. Tämä jäi pintaraapaisuksi, mutta hoksasitte varmasti mitä tarkoitan.

By the way, tuo ulkona vallitseva sää on - noh, haasteellinen. Päivästä kuluu varmasti yksi ylimääräinen tunti siihen, että heittelen/ripustelen märkiä vaatteita kuivumaan ja kaivan kaapeista varavaatteiden varavaatteetkin, koska joku on mennyt istumaan puoli metriä syvään lammikkoon, koska "äiti sanoi, että nämä housut pitävät vettä". Noniin, pakkanen, tulehan jo takaisin.

Pari päivää sitten meidän piti mennä kavereiden kanssa paistamaan makkaraa ja laskemaan pulkkamäkeen, mutta auton akku sanoi sopimuksen irti emmekä päässeet lähtemään. Laskimme sitten liukureilla omassa jäisessä pihassa ja paistoimme makkarat takassa, hyvä mieli tuli kaikille. <3 



6 kommenttia:

  1. Mä olisin voinut kirjoittaa tämän ja olisin kirjoittanut sen ihan samoin sanoin kuin sinä <3 noi märät vaatteet mukaanlukien. :)

    VastaaPoista
  2. Hei kuulostaapa tutuilta ajatuksilta. :)
    Kirjoitin tänään riittämättömyyden tunteesta joka iskee yleensä vain silloin kun joku lapsista sairastaa ja kaipaa ekstrana huomiota ja syliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ja kyllä minullakin tulee välillä sellainen olo, että en riitä mihinkään: kahdessa paikassa ei voi olla yhtäaikaa ja syli tuntuu välillä liian pieneltä. Ihan tavallisessakin arjessa. Mutta uskon, että riittämättömyys on tunne, mikä valtaa jokaisen vanhemman vähän väliä. :)

      Poista
  3. Niin tuttua tekstiä <3
    En olisi osannut paremmin asiaa ilmaista :)

    VastaaPoista