torstai 4. helmikuuta 2016

Voimavaroja

Joskus iltaisin, kun raivaan miljoonannen kerran keittiön tiski- ja iltapalakaaosta, mietin, että onko koko touhussa mitään järkeä. Kun juuri sillä hetkellä saa viimeisillä voimillaan siivottua tiskipöydän tyhjäksi ja tietää, että kun aamulla herää, koko rumba alkaa alusta: kattilallinen kaurapuuroa, kuusi lautasta. Epämääräistä sotkua pitkin tupaa. Seuraavaksi kaksi pussillista perunoita, sipulia, lihaa, salaattia.  Ja niin edelleen. Ja taas alusta. Väkisinkin sitä miettii, että onko tässä mitään järkeä?

Tämä koskee ihan kaikkea: ruoanlaittoa - onko mitään järkeä tehdä ruokaa ja syödä, koska kohta on kuitenkin taas uudestaan nälkä? Pyykkäämistä - loputon suo, rasti seinään jos jonain päivänä likapyykkikorista näkyy pohja. Siivoaminen - noh, tiedätte kyllä. Mistä ihmeestä sitä ihminen ammentaa voimaa jaksaa tehdä jokaikinen päivä samat jutut, aamusta iltaa?

Nykyään ymmärrän paremmin mummuni sanomaa lausahdusta vuosien takaa: "Kyllä on mukava katsoa, kun lapset syövät.". Niin. Se on oikeasti mukavaa, ihan kun laittaisi rahaa pankkiin. On suorastaan kunnia-asia saada tarjota lapsille "eväät elämään". Vaikka perunoiden kuoriminen ja kaurapuuron keittäminen ottaa välillä ihan jumalattomasti pannuun, sitä tekee silti. Toki ruoka ja syöminen on minusta itsestänikin yksi maailman parhaimmista asioista, mutta kaikki se, mikä ruoan laittamisesta ja sen syömisestä lasten kanssa väkisinkin syntyy, tympii joskus ja pahan kerran. Silti sitä vaan yllättävän iloisin mielin tarttuu heti aamusta kattilaan ja aloittaa kaiken alusta. 

Kuopuksemme toinen kummitäti sanoi pari vuotta sitten sanat, mitkä kaikuvat päässäni lähestulkoon aina, kun siivoan: täytyy siivota, että voi taas sotkea. Niin. Lapsiperheessä siivoaminen todellakin tarkoittaa siivoamista eikä mitään päiväpeittojen suoristelua, ja jokainen viisiminuuttinen siisteyden keskellä kantaa siihen seuraavaan hetkeen, kun koko rumba on aloitettava taas alusta. Itse olen enemmän kuin tyytyväinen, jos siisteys pysyy edes tunnin. 

Tämähän ei tietenkään koske ainoastaan kotitöitä (mitkä rassaavat minua paljon, paljon enemmän kuin lasten kanssa päivät pitkät "oleminen" ja touhuaminen), vaan varmasti ihan jokaista duunia.

Pienistä hetkistä se on kiinni: kun illalla saa hetken olla vaan ja istua sekä kuunnella lasten tuhinaa puhtaissa yöpaidoissa ja lakanoissa, vatsat täynnä kaurapuuroa. Kun ulkona saa seurata lapsia tekemässä juuri sitä, mistä he niin kovasti tykkäävät. Kun lapset syövät ja pyytävät lisää. Kun toinen onkin jo tyhjentänyt tiskikoneen. Ja kun (jos) illan ja aamun välissä saa nukkua edes muutaman tunnin.

Hetket ystävien kanssa. Hetki lenkkipolulla. Kaksin saunominen, lukeminen, hidas viikonloppuaamu, liian pitkäksi venynyt viikonloppuilta, hätiin rientänyt mummu, pappa, kummi, täti, eno, sisko, veli. Näitähän riittää. Onneksi. <3



  

10 kommenttia:

  1. Kuulostaa kovin tutulta. :) Ja aivan ihana tuo kuva.♥

    VastaaPoista
  2. Niin,samaa sitä iteki joskus miettii,ett onko tässä mitään järkeä ? :) Toisaalta,ainuttakaan hetkeä en antaisi pois,on se tää elämä lapsiperheessä kuitenki niin rikasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, sehän tässä "järjettömyydessä" niin kovin hyvin kantaakin eteenpäin. :) <3

      Poista